tiistai 14. maaliskuuta 2017

KIRJOJEN SUOMI: HANNU RAITTILA : EI MINULTA MITÄÄN PUUTU (1998)


HANNU RAITTILA : EI MINULTA MITÄÄN PUUTU 
♥ ♥ ♥ ♥
261s. 
WSOY 1998

Kun 101 kirjaa -projektissa odoteltiin arpaonnea, toivoin luettavakseni joko viimeisen vuosikymmenen sisään kirjoitettuja kirjoja tai teoksia ennen jatkosotaa. Jotain, mistä olen automaattisesti kiinnostunut, jotain, jonka parissa saan ehkä yleissivistää itseäni, mutta pysyä silti mukavuusalueellani. Kun suuri sattuma sitten latoi kohdalleni vuoden 1998 ja kirjakseni Raittilan Ei minulta mitään puutu, en ehkä ihan hihkunut onnesta. Kaikki seitsemänkymmenluvulta yhdeksänkymmentäluvulle on ehkä epäkiinnostavinta mitä tiedän, joten täysin normaalisti ajattelin myös silloin kirjoitetun kirjan sitä olevan. Mutta niinpä niin, vannomatta paras ja kaikki muut samankaltaiset kliseet tähän perään, niin sitä jälleen kerran oltiinkin varsin erilaisilla vesillä, mitä omat ennakkoluulot antoivat olettaa. Joten ehkä tässä vaiheessa voisi sanoa vain kiitos, ja hypätä huomaamaan, että myös yhdeksänkymmentäluvun lopulta voi löytää alueen, jossa on mukava olla.

"Muistelin Akselin, Johanneksen isän, kertoneen, että pappa luki kolmekymmentäluvulla kotona ääneen vuorotellen Laestadiuksen postillaa ja saksalaista sähköfysiikan yleisesitystä. Molemmista se oli yhtä innostunut. 
Papalle lestadiolaisuus ja sähkötekniikka olivat yhden ja saman asian kaksi puolta, joiden piti poistaa ikävyys ja pimeys Suomen mäkituvista ja torpista."

Lestadiolaisten suviseurat päätetään järjestää oman kanta-alueen ulkopuolella, ja paikallisilta vuokrataan mitä otollisin pelto jopa 80 000-henkisen yhteenkokoontumisen tapahtuma-alueeksi. Toinen toistaan suuremmat teltat kohtaavat kuitenkin haasteen jos toisenkin, kun sade piiskaa peltoa, ja luonnonolot meinaavat kirjaimellisesti vesittää suunnitelmat niin ylhäältä kuin alhaaltakin kun vesi painaa kuplahallin kattoa kasaan ja pelto alla muuttuu saveksi.

Ei minulta mitään puutu kuvaa yhden päivän ajan suomalaisia suviseuroja ja suurimman mahdollisen teltan pystytystä suurimmalle mahdolliselle yleisömäärälle, ja sukeltaa taitavasti samalla hyvinkin sekalaisen hahmojoukkonsa maailmaan. Kertojaääni vaihtelee luvuissa useammankin kerran, ja vaikka kirjan päähenkilö on enemmän yhteisö kuin yksittäinen henkilö, on sen sisäkertomukset taitavia ja mielenkiintoisia. Ne eivät kasvaneet tarinaansa suuremmaksi, mutta antoivat kauniin silauksen kokonaisuudelle. Tekivät siitä inhimillisen ja koskettavankin, sen pienen ja kauniin yksilönkuvauksen, siinä missä taas suurtelttahanke taas oli selkeämpi yhteiskunnallinen kuva. 

Ja siitä inhimillisyydestä minä eniten pidinkin. Pidin lämminhenkisyydestä, ja vaikka velallisen petokset, oman edun tavoittelu ja kapitalistinen opportunismi leimasivat yhtä jos toistakin hahmoista, oli sanoma silti varsin armollinen, anteeksianto jotain, joka kuului jokaiselle, vaikkei sen taustalla aina kaikkivoipa jumala olisikaan. Sillä niistähän meidän elämämme oikeastaan koostuu, inhimillisistä erheistä ja vääristä poluista, yksioikoisista näkemyksistä ja omanapaisuudesta, mutta myös armollisuudesta niin itseämme kuin läheisiämmekin kohtaan. Ei aina voi olla vain se itsensä paras puolustusasianajaja ja muiden ankara tuomari, sillä koskaan ei tiedä, mitä toisen todellisuus ja sisin oikeastaan pitääkään sisällään. Ja vaikkei se tämän kirjan sivuilta ehkä ihan päivänselvästi silmille hyppinytkään, sen minä sieltä rivien välistä poimin. Armollisuuden, sen, jonka perään maailmassa välillä saa huutaa hurjan kovasti.

Ja toinen mielenkiintoinen aspekti kirjassa oli tuo suuremmuuden tavoittelu, ajalleen tyypillinen jatkuvan kasvun hamuaminen, oman nykyajan anteeksiantamaton ahneus. Ihminen se ei historiastaan ja sen tarinoista opi, sillä vaikka Babylonin torni on kerran rakennettu ja mahdottomuuteensa hajoitettu, yritetään sitä tehdä jatkuvasti uudelleen. Jostain kumman syystä mikään ei riitä, aina halutaan enemmän, suurempaa ja mahtavampaa, mutta kun unohdetaan sen tahtomisen varjopuoli, se, minkä kustannuksella kaikki mahdollinen yritetään saada, on lopputulos syystäkin varsin raamatullinen. Ja kauniin lempeästi Raittila siitäkin kirjoittaa, maalaamatta mitään kammottavia uhkakuvia, mutta tarjoillen hieman lisää ajateltavaa, hieman uskonnollisen vertauskuvallisesti, ehkä. Sillä siinä missä koko lestadiolaissuviseurojen perustaja katselee hämmästyneenä itse aikoinaan jatkuvasti kasvattamaansa kokoontumista, huomaa hän elämänsä viimeisillä hetkillä yhtäkkiä tuntevansakin olonsa kotoisaksi pienessä ja tietyllä tapaa jopa tunnelmallisessa körttiläisessä seurakunnassa, jossa keskiössä onkin usko henkilökohtaisella tasolla.

Täytyy myöntää, että luin tätä alkuun varsin nihkeämielisesti, ja vielä puolivälin paikkeilla valittelin, ettei ole kyllä lainkaan minun kirjani. Mutta oli se. Lämpimän piikittelevä, ironinen ja silti hyvin lempeä, kokoaan suurempi. Ehdottomasti paikkansa satavuotisessa kirjallisuushistoriassamme ansainnu. Tämä kannattaa lukea, erityisesti, jos se ei oikein tunnu kiinnostavalta. Se on ehkä sitten juuri sitä mukavuusalueelta poistumista, mutta se on tämän kanssa varsin hienoa. Ihana projekti, ihana kirja, suosittelen lämmöllä. 


Helmet-haaste 2017: 19. Yhdenpäivänromaani
Kirja on osa Ylen & kirjabloggaajien 101 kirjaa -projektia 100-vuotiaan kotimaamme kunniaksi

8 kommenttia :

  1. Kirjoitit hyvin ja mielenkiintoisesti tästä kirjasta! Toisaalta sen voisi lukeakin, mutta en ole varma jaksanko odottaa puoleenväliin asti innostumista odotellessa...?! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eihän se puoliväli mikään absoluutti ole, vaan vain minun subjektiivinen kokemukseni, joka heijastelee niin lukuhetken fiiliksiä kuin ennakkoasenteitakin, ja siltä pohjalta katsottuna ei kenenkään muun voi ajatella innostuvan tai olevan innostumatta samassa kohdassa. :) Suosittelen ehdottomasti tutustumaan, tämä on kirja josta kannattaa etsiä niitä omia havaintoja ja innostuskohtia, ne löytynee suht varmasti. :)

      Poista
  2. Ihana tässä sadan kirjan projektissa on myös huomata, miten paljon hyviä tarinoita on jäänyt vuosien saatossa itseltä piiloon, syystä tai toisesta. Ja se yllättyminen lukijana tekee myös kutaa! Laitanpa tämänkin kirjan korvan taakse. Kiitos arviosta! 😊

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laita, tämä ansaitsee tulla luetuksi. :)

      Poista
  3. Ihanan erilaisista kirjoista saa blogistasi lukea! Ja hei, noi kukkapökät on niiiin hienot! <3 (Todella aiheeseen liittyvä kommentti mutta pakko sanoa :D )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämän erilaisuudesta tosin kiitos menee 101 kirjaa -projektille, enpä ihan heti olisi tähän osannut ilman tarttua! Ja hah, kiitos, lempparikotilegginsini ikinä! :D

      Poista
  4. Ihana kirjoitus! :) Oon lukenut EMMP:n melkein kymmenisen vuotta sitten, ja muistan sen edelleen. Kirja oli tosi vaikuttava kokemus juurikin sen lempeän ironian ja intertekstuaalisuuden vuoksi. Ehdottomasti lukemisen ja muistamisen arvoinen kirja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Tämä oli tosiaan ilahduttava lukukokemus, onneksi sattui kohdalleni!

      Poista