torstai 30. kesäkuuta 2016

PUOLEN VUODEN KIRJAT


Puolen vuoden aikana olen lukenut..

38 kirjaa, joista on

24 suomalaisten kirjoittamia
26 naisten kirjoittamia
9 erimaalaisen kirjailijan kirjoittamaa
22 kirjailijalta, jolta en ole ennen lukenut yhtään kirjaa
2 uudelleen luettua
23 omasta hyllystä
1 runokirja
tietokirjaa
10 kirjaa, joissa on ollut alle 200 sivua
7 kirjaa, joissa on ollut yli 400 sivua
310 sivuisia kirjoja keskimäärin
3 lastenkirjaa (+noin 20 osittain töissä)
28 kirjaa, jotka voisi liittää Helmet-haasteeseen
2 Finlandia-voittajaa, joista toinen Tieto-Finlandia-voittaja
6 kirjaa, jotka ovat saaneet 5 tähteä
3 kirjaa, jotka ovat saaneet yhden tähden
1 kirja juuri nyt kesken

ja 

parasta kirjaa ovat olleet

Tove Janssonin Reilua peliä
John Williamsin Stoner
Kjell Westön Leijat Helsingin yllä
Aki Ollikaisen Nälkävuosi
Selja Ahavan Eksyneen muistikirja
&
Riikka Pulkkisen Totta

 

Ja onhan sitä tullut luettua. 38 kirjaa (+1, sainkin näemmä vielä kesäkuun aikana Syötäväksi kasvatetut -teoksen luettua), 12167 sivua, se on jo lukumääränäkin enemmän kuin normaalisti luen yhdessä vuodessa. Ja joinan kiireisimpinä kahdessa yhteensä. Tänä vuonna lukeminen on ollut ehdottomasti eniten pakoa todellisuudesta, ei mistään suuresta, surullisesta tai mullistavasta, mutta silti hieman sellaisesta, jossa ei ole ollut niin hyvä olla kuin joskus aiemmin. Se on ollut myös välillä vähän liian hoppuista, mutta onneksi lähikuukausina kuitenkin keskittyneempää. Se on ollut työmatkojen pelastus ja ennen kaikkea se on tämän bloginkin myötä ollut sellainen vapaa-ajan intohimo, asia, joka todella saa aivot siirrettyä arkiärsytysten kanssa ihan eri maailmaan, niin, että mieli on rennompi kuin aikoihin. Se on ollut pakokeinon lisäksi siis ehdoton pelastus, ja olenkin varsin onnellinen, että tänä vuonna on todella ollut aikaa lukea.

Vaikka mitään lukusuunnitelmia ja haasteita en varsinaisesti harrasta, on tähän astisen vuoden kantava teema ollut tuo kotimaisuus. Osallistuin Goodreadissa 16 kotimaista vuonna 2016 -haasteeseen, se näemmä tuli täyteen jo toukokuussa. Ilahduttavan paljon on myös tullut luettua naiskirjailijoiden kirjoja, jäipä muuten mieleeni taannoin Hesarin NYT-liitteessä(kö?) ollut juttu kirjailijoista, jotka sukupuolesta riippumatta nimeävät aina enemmän omiksi kirjailijaesikuviksiin mies- kuin naiskirjailijoita. Jossain vaiheessa minustakin tuntui, että luin vain miesten kirjoittamia kirjoja, joten on aika mahtavaa, että nyt ihan tiedostamattaan tilanne on kääntynytkin toisin päin. Niin Toven aikuiskirjojen kuin esimerkiksi Toni Morrisonin ja Alice Munron seurassa kun on auennut ihan uusia maailmoja, sellasia, joita en uskonut ihan heti löytävänikään.


Loppuvuodelle toivoisin jatkuvaa lukuintoa, uusia elämyksiä kansien välissä ja edelleen aikaa lukea. Omat tulevat enemmän tai vähemmän mahdolliset jatko-opinnot saattavat tosin heilutella kaunokirjallisuuslukuja suuntaan tai toiseen, mutta toivoisin silti ehtiväni lukea tänä vuonna ainakin tuon sivupalkissakin heiluvan 55 kirjaa, se olisi itselleni aikamoinen ennätys. Vähempäänkin olen tyytyväinen toki, mutta noin 3-4 kirjan viikkotahtia olisi hauska saada ylläpidettyä koko vuosi. Ja kyllähän sitä luettavaa piisaakin, niin omassa hyllyssä kuin pitkältä kirjaston varauslistaltakin. Jos pientä lukusuunnitelmatoivetta tai -toivesuunnitelmaa pistäisi kasaan, haluaisin loppuvuoden aikana lukea ainakin nämä:

Riikka Pulkkinen : Paras mahdollinen maailma
Svetlana Aleksijevitsh : Tsernobylista nousee rukous
Selja Ahava : Taivaalta tippuvat asiat
Leena Parkkinen : Säädyllinen ainesosa
Minna Rytisalo : Lempi
Kyung-sook Shin : Pidä huolta äidistä
Haruki Murakami : Miehiä ilman naisia

Saa nähdä mitä loppuvuosi tuo tullessaan, sitä odotan kyllä itseasiassa aika kovasti. Ja varsin positiivisin fiiliksin, jospa se olisi monessakin mielessä alkuvuotta parempi. Ja toisi mukanaan vaikkapa kasan lisää lempikirjoja. Se olisi aika ihanaa.


Mitä te olette tähän asti tänä vuonna lukeneet? Mitkä ovat olleet ehdottomia helmiä, mitkä tahtoisitte vielä ehtiä lukemaan? 

keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

SELJA AHAVA : EKSYNEEN MUISTIKIRJA

 

SELJA AHAVA : EKSYNEEN MUISTIKIRJA 
♥ ♥ ♥ ♥ ♥
205s.
Gummerus 2010

Pakkasin minä tänne mökkilomalle sentään jokusen omankin kirjan mukaani, otin sellaisia, joiden oikeaa lukuajankohtaa olen etsinyt, niitä, joiden olen olettanut olevan rauhaa ja tasapainoa vaativia lukukokemuksia. Yksi niistä on kevään kierrätyskeskuskierroslöytöjen ja oman hyllyn kymmenen lukutoiveen joukossakin ollut Selja Ahavan Eksyneen muistikirja, teos, jonka ostin mukaani, koska Ahavan uudempi, Taivaalta tippuvat asiatkin kiinnostaa kovin. Eikä pehmeän harmaata, mutta silti lämmintä ja tyyntä kesäpäivää sopivampaa lukuhetkeä tälle olisi voinut enää ollakaan.

"Miksi jotkut hetket jäivät mieleen ja toiset katosivat? Oliko mieleenjääneissä jotain erityistä, vai katosiko juuri unohdukseen jotain, mikä olisi ehkä ratkaissut kaiken? Joskus Anna hämmästeli, millaisia asioita hän saattoi unohtaa. Toisinaan taas kaikkea sitä, minkä hän muisti."

Eksyneen muistikirja kertoo Annasta, vanhana ja nuorena, muistinsa kanssa ja sen jo pienentyneenä palasiksi maailman tuuliin. Kun Anna ei muista, hän haluaa kadota itsekin ja muistaessaankin on vaikea sanoa mikä on totta ja mikä mielen suojelukeinoa kaiken menetyksen keskellä. Kirja vie lukijansa keskelle sitä kaikkein suomalaisinta kesämaisemaa, hypähtää epärealistiseen ja silti niin kouriintuntuvaan Lontooseen ja kulkee lempeästi mukana kohti vanhuuden polkua, kevyessä laineikossa kulkevaa soutuvenettä, se rakas keltainen huopa polvien päällä.

Tarina Annasta, Antista, saaresta ja Lontoosta on kaunis ja lumoava. Kirjan teksti on viipyilevää, pientä ja hiljaista ja silti niin kaunista, että esimerkiksi ensimmäinen saaresta kertova luku piti lukea kahdesti, eikä kolmaskaan kerta olisi lumousta poistanut. Ajan ja paikan hajoaminen tuovat muistamisen vaikeudet lähelle ja Annan elämää ja tuskaa huomaa elävänsä itsekin. Mutta toisin kuin esimerkiksi viime kuussa lukemani Asta Lepän Sinä et hävinnyt -teos, tämä ei jättänyt jälkeensä ahdistusta ja pahaa oloa, se loi jonkinlaista lohdullisuutta katoavaisuuden ja surullisuudenkin keskelle.

Usein etenkin esikoisteoksia joutuu hieman moittimaan kaiken ahtamisesta yksien kansien väliin. Tuleeko kirjailijalle niin suuri halu kertoa se kaikki vuosia sisällä patoutunut heti ensimmäisessä teoksessaan, en tiedä, mutta tämänkin kirjan kanssa joku saattaisi hieman syyttää Ahavaa samasta. Kun on lapsettomuutta, kuolemaa, uusia alkuja, muistihäiriöitä ja on ajassa katoamista. Mutta silti ainakaan itseäni se ei tässä häiritse lainkaan. Niin kuin kai täällä ihan kansien ulkopuolisessa maailmassakin, mahtuu yhteen elämään yleensä aika paljon. Jos mahtuu iloa, mahtuu surua, monenlaisista asioista, tekemättä ja saamatta jääneistä, menetyksistä ja tyhjistä syleistä. Tässä asioiden ja teemojen paljous kietoutuu pieneksi keräksi, yhdeksi inhimilliseksi elämäksi, jonka Annan kanssa sai yhdessä elää. Ja vaikka tietyt kohdat eivät tässä täydellisyyttä hiponeet, uskallan kovasti toivoa tämän kirjan silti nousevan yhdeksi tärkeimmäksi luetuksi kirjakseni. Niin kaunis, hiljainen ja surullinen se oli. Inhimillisen kokoinen.

maanantai 27. kesäkuuta 2016

KUVAMUISTOJA

 

 



Vuosi sitten istuin yksin lentokoneeseen, ja olin ihan varma, että joko tulen tulevalla matkallani valashain syömäksi tai katoan maailman lentokentille. Vaihdoin lentoa New Yorkissa, onnistuin saamaan ajoissa niin itseni kuin matkatavaranikin seuraavaan koneeseen, ja muutamia tunteja myöhemmin olin Cancunin lentokentällä varma, ettei siskoni tulekaan minua vastaan. Vasta pienessä ja kuumassa hostellissa Cancunin sivukaduilla aloin uskoa, että olen täällä ihan oikeasti ja taisin ehkä ihan hengissäkin kaikesta selvitä.

Kaksi viikkoa Meksikossa, siellä vaihdossa olevan siskon kanssa, oli ehkä maagisimmat lomaviikot, jotka olen koskaan viettänyt. Matkustimme bussilla ja lautalla maailman viehättävimmälle paratiisisaarelle Isla Holboxiin, uimme valashaiden kanssa, söimme vain katukeittiöissä, joissa oli muovituolit ja maailman parasta ruokaa. Jatkoimme matkaa Meridaan, koukkasimme taas uudelleen turistihelvetti Cancuniin saattelemaan yhden matkalaisista kotiin ja jatkoimme kaksin Tulumiin. Snorklasimme niin maanalaisissa joissa kuin Akumalin kilpikonnienkin kanssa, kiipesimme Maya-pyramidille ja nukuimme riippumatoissa. Kävelin suoraan suihkusta ravintolaan syömään, paljain jaloin, hostellit vaihtuivat rinkka kalaliemeltä tuoksuen muistona kuoppaisesta linja-automatkasta. Vaikka mukavuudenhalu ja mökkilaituri tuntuu aina voittavan kaiken, voi ihan hippusen olla ylpeä, kun saa itse voitettua muutoksen pelkonsa, pakattua kimpsunsa ja suunnata maailmalle. Kotona olisi aika monta kokemusta jäänyt kokematta.

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

AILI SIMOJOKI : YÖNMUSTA KESÄ

 

AILI SIMOJOKI : YÖNMUSTA KESÄ
 ♥ ♥ ♥
126s.
Kustannuskiila 1988

Kolmas kirja putkeen isotädin hyllystä, mihin noita omia mukaanotettuja edes tarvitsisi. Tämä tosin oli ehdoton jokerikirja, sellainen, jonka Helmet-haasteeseen voisi laittaa kohtaan eläkeläisen suosittelema kirja. Jännitysromaani pikkukylämaisemissa, varsin lupaavaa kesäkirjallisuutta. 

Päähenkilö Mirjan mies on kuollut talvella. Edessä on ensimmäinen kesä ilman omaa rakasta aviomiestä, ja vaikka kesäpaikalle Onnelaan yksin muuttaminen tuntuu musertavalta, on sekin askel otettava. Edessä on pitkä kesä keskellä vilkkaan sosiaalista pikkukylää, kunnes yhtäkkiä dramaattiset käänteen muuttavat kaiken. Ja sen on saanut aikaan vain ja ainoastaan Mirjan läsnäolo Norppalassa.

Yönmusta kesä on lähinnä muistelmateoksistaan tunnetun kuopiolaiskirjailijan pieni ja kevyt jännityskertomus. Vain 126-sivuisen kirjan tarina kehittyy hitaasti, esittelee kylällisen ihmisiä rauhallisesti ja syventyy Mirjan hieman pakkomielteiseenkin suruun miehensä kuoltua. Lopulta tapahtumat eskaloituvat varsin vikkelään, tarina kietoutuu pakettiin ihan muutamassa kymmenessä sivussa ja suru kuolemasta muuttuukin ymmärrykseksi ihan jostain muusta - ja sitten kirja jo loppuukin. 

Ja juuri tällaista kesäviihdettä lomalle, keskelle ihanaa juhannusta laiturin nokkaan sitä eniten juuri onkin kaivannut. Tässä ei ole mitään vakavaa, kieli on helppoa ja soljuvaa, tarinan maailmaan uppoutuu helposti. Vaikka pituutta ei romaanilla paljon ole, sen maailma on silti täyteläinen ja kokonaisvaltainen. Ei tämä nyt ehkä kirjallisuuden mittakaavassa mikään maailmanluokan teos ole, kun ei sitä välttämättä kotimaanluokassakaan ole, mutta se oli juuri nyt ja juuri tähän hetkeen sitä täydellistä viihdettä. Eli erityisen mainiota kesäluettavaa, tällaista voisin ahmia useamminkin.

torstai 23. kesäkuuta 2016

TOVE JANSSON : KUNNIALLINEN PETKUTTAJA

 

 TOVE JANSSON : KUNNIALLINEN PETKUTTAJA 
 ♥ ♥ ♥ ♥ 
198s. 
WSOY 2014/1983 
Alkuteos: Den ärliga bedragaren (1982)


Edellinen lukemani Tove, Reilua peliä, oli viimein se ensimmäinen aikuisten kirja, jonka Janssonilta uskalsin lukea. Jos siihen tarttuminen jännitti Tove-lumouksen särkymisen pelossa, jännitti tämän Kunniallisen petkuttajan äärellä entistä enemmän. Kun lastenkirjat ja jo yksi aikuistenkin romaani ovat nousseet vähän elämääkin suuremmiksi, miten ihmeessä enää muihin kirjoihin voi suhtautua yhtään millään ennakkoluulottomuudella?

Mutta ihan hyvinhän siinä lopulta kävi. Minä en kuulu niihin lukijoihin, jotka pyrkivät lukemaan tiettyyn vuodenaikaan sijoittuvat kirjat oikeina aikoina, en häiriinny jos luen kauniin kevättalven kuvauksen keskellä kukkeinta kesää. Niinpä nappasin laadukkaan kirjan toivossa toisen isotädin hyllylöytöni lukuvuoroon, ja pääsin sukeltamaan näennäisen kevyeen ihmissuhdepsykologiaan. Kunniallisessa petkuttajassa eletään pienessä Västerbyn kylässä, kuljetaan Katri Klingin mukana, äänettöminä seuraten kuin hänen nimetön susikoiransakin. Kun alkuvuoden talvimyrsky pahiten koettelee kylää, muuttaa päättäväinen Katri veljensä Matsin kanssa Kanitaloon, satukirjakuvittaja Anna Aemelin luokse, ja siinä sitten hiljaa hiipien ollaankin keskellä kahden täysin erilaisen ihmisen maailmankuvien yhteensovittamista. 

"Anna oli antanut koiralle nimen, koska kaikella nimettömällä on taipumus suurentua, ja riisuakseen eläimeltä pelottavuuden ristinyt sen Nalleksi. Anna tiesi varsin hyvin, että Katrin koira oli koulutettu, eikä sitä saanut häiritä, ja kun hän salaa heitteli sille makupaloja, hän ei tehnyt sitä ystävällisyyttään. Syö, pikku Nalle, hän kuiskasi, syö kiireesti nyt, ennen kuin Katri tulee... Mutta joskus kulkiessaan valppaan keltaisen katseen ohi hän saattoi sähähtää: Ole kunnolla siinä, senkin iso kamala elukka!"

Kunniallinen petkuttaja on kaunis, syvä ja tunnelmallinen. Se on taattua Janssonia syyllistymättä kuitenkaan turhaan maneerisuuteen, ja sen maailma on värikäs, mutta hyvin luonnonläheisin ja murretuin sävyin. Kirjan henkilöt, Katri ja Anna etenkin, kehittyvät taitaen ja kauniisti, heidän suhteensa tuo rivien välistä esiin paljon rinnakkaiselon ja kahden ihmisen elämien yhdistymisen vaikeutta. Kirja on sukellus niin ihmisen psykologiaan kuin odotusten ja todellisuuden kohtaamiseenkin, ja se kuvaa lempeällä tavalla sitä erilaisuutta, jota omissa päissämmekin saamme kylällisen verran taistella ihan pienen, normaalin arkemme keskellä. Kunniallinen petkuttaja on ihana, onnistunut teos, ja sen, kuten muutkin Janssonin kirjat, haluaa lukea jo pian uudelleen, jotta niihin rivien väleihin pääsee sukeltamaan entistä syvemmin. Pidin, kovasti. Nyt sitä Kesäkirjaa odotan vain entistä enemmän. 

(Mutta niin, ihan pakko muuten vielä loppuun sanoa, erillään kirja-arvostelusta ja ajuksista Kunniallisesta petkuttajasta, että olipa muuten harvinaisen huono painos tästä teoksesta! Tämä on ilmeisesti yksi niistä Toven 100-vuotisjuhlapainoksia, ja nyt tulee sellainen tunne, että onko näitä todella ollut niin kiire saada markkinoille, että laatu on kärsinyt näin hurjan paljon? En nimittäin ole koskaan ennen lukenut kirjaa, jossa olisi näin paljon ja näin valtavia lyönti- ja taittovirheitä, kirjoitusvirheitä ei ollut edes muutamia vain toista kymmentä. Milloin puuttui pisteet, milloin päähenkilöin nimi oli kirjoitettu Kari tai Kati, missä kuitenkin-sanan tilalla luki kutienkin ja alkoipa parista kohdasta sama kappale peräkkäin kahdesti uudelleenkin. Huh, jos kirja ei itsessään olisi ollut näin hyvä, tämä olisi saattanut häiritä enemmänkin. Aika hutiloitua toimintaa WSOY:lta. Jo tämän takakansitekstistä kun tulee olo, ettei sen kirjoittaja ole edes lukenut teosta, aikamoista.)

maanantai 20. kesäkuuta 2016

ENNI MUSTONEN : PAIMENTYTTÖ (SYRJÄSTÄKATSOJAN TARINOITA #1)

 

ENNI MUSTONEN : PAIMENTYTTÖ 
♥ ( ♥ )
363s. 
Otava 2013

Kyläilin viikko sitten viikonloppuna 83-vuotiaan isotätini luona Kuopiossa, ja palasin tänne kesämökin rauhaan kymmenkunta kirjaa taas kerran rikkaampana. Jos joku on ihanaa, niin se on rakkaiden ystävien ja sukulaisten kirjahyllyt, ja etenkin tämän nimenomaisen tädin aivan mahtava kirjamaku, näiden löytöjen parissa kun ei juuri koskaan pety. Tälläkin kertaa mukaan lähti niin Munroa, Waltaria kuin Tove Janssoniakin, ja nappasipa isotäti pinon päälle vielä Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoiden kolme ensimmäistä osaakin, kehuen ihaniksi ja lempeiksi maalaiskuvauksiksi. 

Enni Mustonen -kirjailijanimellä kirjoittava Kirsti Manninen on minulle nimenä tuttu, mutta kirjailijana tätä ennen vieras. Eniten hänen töitään olen päässyt ihastelemaan Hovimäki-sarjassa, juuri siinä ihanassa Ylellä näytetyssä Suomen historiaan sijoittuvassa hömppädraamassa, jonka DVD-boksitkin piti ihan kotiin asti saada. Se on juuri sitä ihanaa viihdettä, maalaisromantiikkaa ja kulttuurihistoriaa, jonka parissa viihdyn, ja siksi ajattelin, että tämäkin kirjasarja saattaisi hurmata minut täysin. Että kun muut lukee kesähuumassa chick lit'iä, minä voin lukea näitä.

Tarina lähtee liikkeelle Sipoossa lypsäjäntyttärenä elävän 13-vuotiaan Ida Erikssonin vaiheista, hetkistä kun äiti on kuolemansairas ja itsellä on katras torpparin lehmiä kaitsettavana. Ennustettavasti äiti kuolee heti ensimetreillä, ja orvoksi jäänyt tyttö päätyy tutun torpparin piian avustuksella navettapiiaksi kartanolle, ensin keskelle muita hempukkamaisia piikatyttöjä ja sieltäpä sitten karjakkoneiti Matildan helmoihin. Monen "dramaattisen käänteen" kautta Ida on lopulta sisäpiikana itsensä Z. Topeliuksen talossa ja lunastaa, tietenkin, paikkansa kieli- ja säätyerojen läpi kartanossa. 

Ja huhheijaa mitä soopaa sitä tuli nelisen sataa pokkarinsivua juuri luettua. Idea on ihana, ja jotenkin haluaisin tästä tykätä ihan hurjasti, mutta kun tarina oli kirjoitettu kuin mistään mitään ymmärtämättömälle vähämieliselle, ei pisteet kovin korkealle nousseet. Juu, ehkä hieman epäkorrektisti sanottu, mutta jos kertoja antaa jatkuvasti ymmärtää kaikella jankuttavalla toistollaan ja jok'ikisen pilkun auki selittämisellään, että lukija nyt vain on niin pönttö, ettei se vähemällä pärjää, alkaa sitä hermostua helpommastakin.

Ja se toisto tässä ärsyttääkin eniten. Kielimuuri, joka oli luotu äärimmäisen kömpelöllä "yksi lause ruotsiksi, ja sitten toistona tietenkin sama suomeksi" -rakenteella, häiritsi alkusivuilta asti. "Ida är så snäll", sanoi mamselli, ja kiltiksi toki Ida itsensä tunsikin. "Tack för maten", sanoin kiittäen ruoasta. Ihanko oikeasti? Ensinnäkään kielikysymyksellä ei keskellä tätä hömppää ollut niin suurta merkitystä, että sitä nyt koko kirjan läpi olisi kannattanut korostaa, ja siksi toisekseen jos tuon tasoista on koko romaanin dialogi, alkaa tulla hieman ikävä hyvin kirjoitettuja kirjoja. Kieli kirjassa muutenkin oli jotenkin todella kuivaa, kaikki mahdollinen kuolemista onnettomuuksiin vain tapahtui ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta saati jälkikäsittelyä, päähenkilö Ida oli yhtä pösilö kuin kirjailija ilmeisesti lukijankin kuvittelee olevan, vaikka hänestä maalataankin raivostuttavan neitseellistä kuvaa "lilla Idana", jonka päähän ei taida tulla mitään oma-alotteisesti ilman istutustöitä, sen verran yllätyksenä kun kaikki tuolle tytölle tuntuu tulevan. Miljöön Mustonen/Manninen osaa kyllä upeasti luoda, kaikki ajankuvassa oli ihanasti kohdallaan. Mutta kun koko muu sisältö paketissa on kömpelö ja vähän väärällä kädellä kansien väliin heitettyä, ei se enää mitään pelasta. Viimeiset sata sivua luin väkisin, olisin lopettanut kesken, jos en olisi jo näin pitkällä. 

Ja silti tuo toinen osa tuossa pöydän kulmalla ihan vähän kiinnostaa kuitenkin enemmän, hahah. Että aivot narikkaan, ja seuraavan suurmiehen piiaksi, mikä tässä kioskitason hömpässä onkin se juttu, ettei lukemista sitten uhoistaan huolimatta koskaan lopeta yhteen osaan? No, jotain muuta nyt kuitenkin ennen sitä, ehkäpä vaikka Alice Munroa. Sen ei luulisi pettävän.

keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

5+1 KESÄKIRJAA

Ah, nyt on loma! On toki ollut jo melkein viikon ajan, mutta kuten ehkä hieman itse ennustelinkin, on oma loma alkanut aikalailla ihan muualla kun kirjan kansien välissä. Ajattelin kuitenkin vinkkailla teille nyt omat lemppareimmat kesäkirjani, sellaiset kevyen ihanat, mutta silti ajatuksia herättävät, jos vaikka joku näistä uusia lukuvinkkejä saisi. Ja hei, jos teillä on jotain ihan ehdottomia kesäkirjasuosituksia, niin antakaa palaa kommenttikenttään, kaikki vinkit ovat tervetulleita! Tove Janssonin Kesäkirjan haluaisin itse ainakin tänä kesänä jo viimein lukea, jospa senkin aika lomalla ehtisi olla. 


01. Ranya ElRamly : Auringon asema

ElRamlyn, tai nykyään itseasiassa Ranya Paasosen runollinen romaani sukeltaa egyptiläisen Ismaelin ja suomalaisen Anun rakkaustarinaan, kulttuurien törmäyskurssiin ja kirjailijan omakohtaisiin kokemuksiin kahden erilaisen maailman kasvattina. En voi olla ihastelematta miten taitavan runollisesti kahden kulttuurin kohtaamista tässä teoksessa on kuvattu. Lauseet vievät mennessään, valon määrän voi kirjan sivuilta aistia ja kipu tuntuu lukijassakin. Tähän kirjaan pitää mennä syvälle, sitä pitää lukea yksin ja rauhassa, pienissä erissä luonnonvalossa ilman pelkoa keskeytyksistä. Hurmaava, ihana, raikas, erilainen, kirja kovasti makuuni.


02. Mika Waltari : Suuri illusioni

Suuri illusioni suurenee, mitä kauemmin sen lukemisesta on. Mahtava sukellus 1920-luvun ajankuvaan, joka maalaa rakkaustarinaa niin Helsingissä kuin Pariisissakin. Muita Waltarin suurkirjoja luettuani tämä tuntui jopa kevyltä ollen silti ajankohtainen ja älykäs, ja onhan se luettava jo siksi, että se on tuon mahtavan kirjailijan esikoisromaani. 20-vuotiaana kirjoitettu teos on täynnä hieman itseriittoistakin ajattomuutta, mutta ihana ja kaunis se silti on. 

03. Markus Nummi : Kiinalainen puutarha

Sukeltaa ehkä kesän lisäksi myös osittain talveen, mutta tuo romaanipaksukainen on ollut niin mieleenpainunut lukukokemus, etten sitä mainitsematta tahdo jättää. Nummen suuri tarina sukeltaa tutkimusmatkailija Gustaf Mannerheimin matkassa Turkestaniin, pysähtyy kauniisti ruotsalaiselle lähetysasemalle keskelle kaukaista ja tuntematonta itää 1930-luvulla. Se on kaunis, eheä ja kovin kokonaisvaltaisesti mukaansa tempaava tarina, pienoismaailma, johon pääsi ihanasti uppoutumaan. Tarina oli upeasti rakennettu, se oli kaunis ja taitava. Ehdottomasti suositeltava teos joka tapauksessa, yksi parhaita kannen perusteella valittuja kirjoja, joita olen sattunut lukemaan.

 

04. Sabina Berman : Nainen joka sukelsi maailman sydämeen

Tämä meksikolaiskirjailijan esikoisteos oli ihan villikortti muutama kesä takaperin, äidin hyllystä sen taisin lomamatkalle mukaan napata. Kirja on tarina Karenista, nuoresta autistisesta tytöstä, jonka elämä muuttuu kun hänen kanssaan muuttaa asumaan Isabelle-täti. Ihmisiä paremmin Karen ymmärtä eläimiä, ja törmäyskurssille joutuukin niin sosiaaliset normit kuin ihmisen ja luonnon suhde suvussa, joka on suuresti mukana tonnikalabisneksessä. 

Tämä tarina oli ihana, erikoinen, ehkä välillä mukaansatempaavan outokin, mutta silti syvä ja ajatuksia herättävä. Kirja yllätti sanomallaan, ja vaikka autismin lisäksi isona teemana olikin ihmisen ja luonnon suhde, nivoutuivat aiheet aivan loistavasti yhteen. Suosittelen, ihana lukea tällaisiakin kirjoja välillä.


 05. Riikka Pulkkinen : Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Ihana Iiris! Kovasti mielipiteitäkin jakava, aika kevyen höttöinen pieni romaani eronneesta Iiris Lempivaarasta, joka aloittelee hatarasti uutta elämää Aleksin jätettyä hänet seitsenvuotisen suhteen jälkeen. Vaikka etenkin koulupsykologin ammatinkuvaukset olivatkin vähän ärsyttäviäkin, ylipäätään pidin tästä kirjasta hurjasti. Se oli juuri minulle sitä sopivaa hömppää, oivaltavaa, lempeää ja lämmintä, kesäiltaan vallan mainiosti sopivaa ja uuden elämän kynnyksellä varsin rohkaisevaakin. Pulkkisen erityisen kaunis tapa käyttää kieltä toimii vielä pisteenä iin päälle, tämä oli vallan viehättävä.

+ Tove Jansson : Muumipeikko ja pyrstötähti

Lapsuuteni rakkaimmat kirjat toimii aikuisenakin, tämä vie mukanaan keskelle kaunista maailmaa, jota synkkä pyrstötähti uhkaa. Muumihahmot ovat tässä ensimmäisessä kirjassa niin valloittavia, ja etenkin Nipsu on jotenkin kokonaisvaltaisesti rakastettavimmillaan. Ja tästähän on tietenkin sitten helppo jatkaa koko loppusarjan pariin, mutta siihen minusta ihanimpaan, eli Muumilaakson marraskuuhun toki vasta syksyn tullen.

maanantai 13. kesäkuuta 2016

EI NE IHAN LEMPPAREIMMAT KIRJAT

Sainpa muuten tuossa ihan blogini alkuaikoina (eli muutama kuukausi sitten, heh) kommentin, jossa toivottiin postauksia kirjoista, joista en ole pitänyt. Innostuin ideasta, ja se postaus onkin ehkä helmikuusta asti täällä luonnoksissa pyörinyt, mutta siihen se sitten vähän jäikin. Jäi ajatuksen tasolle, jäi ajatuksesta että on muuten ehkä vähän ärsyttävää erikseen listata huonoja kirjoja, etenkin vielä sellaisia, joista tietää muiden pitäneen. Mikään kun ei tunnu yhtä henkilökohtaiselta kuin omat lempiasiat, oli ne sitten elokuvia, kirjoja tai vaikka ruokalajeja, ei niitä ihan huvin ja urheilun vuoksi sitten viitsisi lähteä listaamaan, että katsokaas, näitä teidän lemppareita minä inhosin! No, eihän se toki aina niin menisi, ja mistäpä muusta sitä voisi keskustella, ei riidellä, kuin mielipiteistä, mutta jäi tuosta silti lopulta negatiivisempi kuin positiivisempi fiilis, ja tekemättähän se sitten jäi.

Kunnes sekä Jenni, Bookishteapartyn Katri että Pienen kirjaston Katri ovat ehtineet haastaa minutkin mukaan kirjablogeja paljon kierrelleeseen Unpopulat bookish opinions -haasteeseen, ja mistäs muusta tämän tiimoilta pääseekään puhumaan kuin kirjoista, joista ei niin pidä! Mutta vähän onneksi muistakin, niistäkin, mistä te muut ette (muka) pidä ja vain minä pidän! Sellaisia kun ihan varmasti onkin miljoonittain olemassa, hahah.


01. Kirja tai kirjasarja, josta kaikki muut pitävät, mutta sinä et. 
Olen kyllä oikeasti maininnut nämä blogissani aiemminkin, taisin jopa kertoa, että lähtökohtaisesti mitä kauniimpi nimi kirjalla on, sitä todennäköisemmin siihen olen pettynyt. Ja siitäpä seuraava lista: Sinä päivänä, Kaikki se valo jota emme näe, Kaikki mitä rakastin sekä Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Kankimäen Asiat olivat lähinnä hieman kiusaannuttavaa jaarittelua, ja vaikka ideana (ja ne listat, ah, ne toimi!) kirja olikin jotenkin todella inspiroiva ja yllättävänkin vahvasti mieleen jäänyt, oli kokonaisuus kuitenkin sen verran kehno, että en ihan ymmärrä tämän kirjan hypeä. Kaikki mitä rakastin oli taas alkuun huumaavan kaunis ja hyvä, ihana sukellus kultturelliin taiteilijamaailmaan, josta yhtäkkiä lukija brutaalisti vedettiinkin ihan eri vesille ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta, ja jälkikäteisfiilis oli lähinnä että mitähän hittoa. Kaikista valoista kirjoittelinkin jo jokin aika sitten, joten jäljelle jää enää Sinä päivänä. Ja tämä on rehellisesti se kirja, jonka suosiota en ymmärrä. Kirja oli tylsä, ennalta-arvattava ja silti epälooginen, kliseinen, ylipitkä ja ihan lopulta lähinnä vain jonninjoutava. Sen hienous ei minulle auennut, enkä usko sen edes toista mahdollisuutta saavankaan, joten olkoon se siis lopullinen vastaukseni tähän kysymykseen. Viimeinkin.

02. Kirja tai kirjasarja, josta kukaan muu ei pidä, mutta sinä pidät.
Mielipiteitä jakaneista kirjoista esimerkiksi Ketun Kätilö sekä Pulkkisen Totta sekä Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän ovat hurmanneet minut täysin, mutta tiedän, etten sentään ihan yksin tämänkään mielipiteen kanssa ole (kuten myös tiedän, etten ole yksin Sinä päivänä -mielipiteeni kanssakaan). Pidin hurjasti myös vajaa kymmenisen vuotta sitten Virpi Hämeen-Anttilan kirjoista, tosin siitä en tiedä pitäisinkö vielä? Voisi ehkä testata.

03. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut.
Tätä mietin kaikista kauimmin, mutta tajusin, etten ole tainnut lukea juurikaan kolmiodraamoja. Pulkkisen Totta'ssa sitä vähän oli, ja vaikka yhteen päädyttiinkin ihan sen toivotun ihmisen kanssa, oli siinä se loppu silti ihan vähän lattea ja tylsä kyseiselle triangelidraamalle, mutta ei sekään nyt ihan täysintähän kysymykseen taida vastata.  

04. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty.
En minä halua pitää genreistä, joista en pidä. Myönnän olevani hyvinkin ennakkoluuloinen ja omassa kategoriassa pitäytyvä lukija, chick lit, dekkarit, viihde- ja jännityskirjat eivät kuulu lukemistooni. Joskus mietin, että onko se nyt sitten ihan niin kovin hyvä profiloitua kirjamakunsa kanssa näin tiukkiin raameihin, mutta sitten tajusin, että ei minun tarvitse lukea hömppää vaan siksi, että olisi muka jotenkin kirjasnobia olla lukematta. Minä saan viihteeni muualta, televisiosta, somesta ja omasta arjesta, ei sitä hakemalla hakea kirjallisuudesta tarvitse, jos siltä ei tunnu.

05. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä.
Pottereiden Lupin? Tai no, ettäkö en pitäisi, pidän toki, mutta en niin paljoa kuin moni muu. Se on jotenkin niin kovin pidettäväksi hahmoksi kirjoitettu, ettei sen särmä minuun asti riitä. Ja kuten Katrikin tähän taisi vastata, ei Dumbledorekaan mikään suosikein hahmoni Pottereista ole. Fanitan sitten muita tärkeitä, niitä joita myös kaiketi vähän kuuluu, kuten Kalkarosta sekä Dracoa.

06. Kirjailija josta monet pitävät, mutta sinä et.
Paolo Coelho sekä Carlos Ruiz Zafón nyt ehkä ulkomaisita, mutta silti ennen kaikkea Anna-Leena Härkönen sekä Anja Snellman. Kumpaakin kotimaista kirjailijaa olen lukenut varsin paljon, ja silti kummankin tuotanto tökkii ja pahasti. Härkösen aiheet eivät ehkä ihan liippaa omaa mukavuusaluetta ja tyyli jättää ne entistä etäisemmäksi, Snellmanin teksti on taas ärsyttävää, osoittelevaa ja itsetarkoituksellista, ja hänen kanssaan olenkin oikeastaan jo aikalailla luovuttanut.

07. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa.
Saako tähän sanoa 50 Shades of Greyt? Haha. No ne, Nälkäpelit ja Twilightit nyt varmaan ovat suurimpia sellaisia, jos noita läpilyöneitä dekkarisarjoja ei lasketa. Oman genren kirjoista sitten ehkäpä John Irvingin kirjat ei ole koskaan juurikaan saaneet minua kiinnostumaan.

08. Kirja, joka on mielestäsi huonompi kuin siitä tehty elokuva.
Tätä en keksi! Pyrin aina pääsääntöisesti lukemaan kirjan ennen kuin katson siitä tehdyn elokuvan, ja varsinkin tässä järjestyksessä näitä kuluttaneena en osaa nimetä ainoatakaan. Mutta jos vähän sinne päin, niin Helsingin kansallisteatterin sovitus Nousiaisen Metsäjätistä oli vielä kirjaakin vahvempi, sitä rakastin hurjasti.

Sellasia! Löytyikö yhteisiä ajatuksia tai täysin päinvastaisia mielipiteitä? Ja minä haastan tähän mukaan pitkäaikaisen lukijani Erikan ja toki kaikki muut, ketkä tämän vain haluavat tehdä! 


torstai 9. kesäkuuta 2016

IHAN LOMALLA


Tänään minä aion iskea työavainnipun eteisen naulaan, jäädyttää kirjastovaraukset, napata pari oman hyllyn paksukaista reppuun, sulkea läppärin kannen, kaapata koiran kainaloon ja hypätä illaksi junaan.

Huomenna minä aion herätä Joensuusta, rutistaa vielä kevään viimeisen suorituksen kasaan, syödä irtokarkkia, nukkua siskon sohvalla oma koira kainalossa ja hengähtää kunnolla.

Viikonloppuna minä aion käydä syömässä Kerubissa, nähdä rakasta ystävääni, matkustaa Varkauteen, juhlia isovanhempieni 60-vuotishääpäivää ja kastaa varpaat mökkilammen veteen saunan jälkeen.

Ensi viikolla aion joko olla Varkaudessa tai olla olematta, käydä jossain junalla tai olla käymättä. Ostaa uudet bikinit, kiertää kirpputoreja ja piilottaa puhelimesta herätyskellon. 

Seuraavan kuukauden aikana minä aion lukea tai olla lukematta, olla mahdollisimman paljon kehä kolmosen ulkopuolella, mökkihöperöityä ja hypätä lentokoneeseen, joka vie minut ja K'n kohti isoa omenaa.

Sillä nyt minä jään lomalle, ja se jos mikä on aika mukavaa.


perjantai 3. kesäkuuta 2016

ANTTI HOLMA : KAUHEIMMAT RUNOT




ANTTI HOLMA : KAUHEIMMAT RUNOT
♥ ♥ ♥
192s.
Otava 2015

Minä olen tainnut täälläkin aika selväksi tehdä, etten viihdy viihde- tai huumorikirjallisuuden parissa, saan hömppäannokseni aivan muualta. Olen saattanut myös mainita, etten ole oikeastaan koskaan kunnolla syventynyt runojen pariin, en, vaikka tuntuu koko ajan että pitäisi, mutta kun ei nyt suoraan sanoen vain tunnu kuitenkaan oikein omalta genreltä. En myös mitenkään ihan hirveästi seuraa suomalaista tv-viihdettä, sen verran vain, että tiedän Antti Holman nimen, mutta yhdistän senkin erityisen epäkiinnostaviin televisiosarjoihin. Joten jos vielä hetki sitten olisi pitänyt nimetä yksi epätodennäköisempiä kirjoja, joihin tartun, olisi se hyvin todennäköisesti ollut tämä tv-juontaja Antti Holman huumorirunokokoelma. Mutta näemmä kun on ympätty tarpeeksi monta epäkiinnostavaa tekijää yhteen, muuttuukin teos jotenkin kummalla tavalla houkuttelevaksi, ja niinpä huomasin lukeneeni eilen kirjastosta mukaan tarttuneen runokirjan kahdessa päivässä. Ja jopa melkein tykänneeni siitä.

Holma esittelee Kauheimmat runot -teoksessaan neljä unohdettua runoilijasuuruutta, alkoholisoituneet Reino Leinon sekä lastenrunoilija Sirsi Sunnaksen, kainuulaisen raanuartistin Karin Toisiks-Parasken sekä ryhmäliikuntaohjaaja-yritysvalmentajan Edith Södermalmin. Ja näiden hahmojen kautta kuljetaan eri teemojen läpi kokonainen runokokoelma, teemat enemmän tai vähemmän toisiinsa liittyen.


"Niin minä makaan lattialla
sinun edessäsi ja itken.
Anelen kuin lyöty nunna,
jotta alkaisit työskennellä.

Sinun takanasi 
ovat kaikki minun ajatukseni
kuvani
lehtikaalireseptini
ja Pinterest-tilini."

Ja olipa tämä kyllä ristiriitaisuuksien tekele. Siinä missä Sirsi Sunnaksen "lastenrunojen" alapäähuumori työnsi luotaan jo alkumetreillä ja lähinnä vaivaannutti huonoudellaan sekä R. Leinon kirosanaläppä väsyi jo muutamien ensimmäisten runojen jälkeen, valloitti tuntemattomalla lounaismurteella runoileva Toisiks-Paraske sydämeni täysin, ja hymyilyttipä varsin moni Södermalmin runokin.

Vähän siis jokaiselle jotakin, ehkä muita pissakakkahuumori edelleen naurattaa. Noilta kahdelta alapääsuuruudelta olisin kuitenkin toivonut enemmän, jotain oivaltavuutta tai hieman parempaa hiomista, nyt ne olivat vain helppoja ratkaisuja ja höttöistä pohjaa. Myös alkoholismihuumori on ehkä kohdallani jotain, mikä ei vain koskaan oikein lyö läpi, ja siksi jo taisin esipuheen kohdalla asennoitua näitä kahta fiktiivistä hahmoa kohtaan varsin ennakkoluuloisesti, mutta olisi niistä ehkä hieman taitavammat voinut kuitenkin edes yrittää tehdä. Kaksi jälkimmäistä sen sijaan oli niin onnistuneita, että noita pieniä arjen oivalluksia olisi voinut lukea enemmänkin, ja niille tekisi mieli antaa sydämiä hieman useampikin. Siellä oli sitä huumoria, josta pidän, pieniä arjen hetkiä, teräviä havaintoja ympäristöstä, ironista kuittailua niin itselleen kuin tutuilla ja turvallisille nykyelämämme ilmiöille. Runo kaatuvasta tietokoneesta osui ja upposi, viisi elämän ohjetta tuoreelle ylioppilaalle muodostui ehdottomaksi lempirunoksi kaikessa oivaltavuudessaan. Näistä pidin, ihan hurjan paljon. Ja sen kehtaan jopa kovaan ääneen myöntää. (Ja ok, nauratti muutama Reino Leinon runo myös, paljonkin. Etenkin ennen kuin vitsi meni loppua kohti vanhaksi.)

Vaikka kokonaisuutena kirja oli kuitenkin tosiaan vähän vaisu ja ristiriitaisia ajatuksia herättävä, onnistui se silti yllättämään positiivisesti. Ehkä tästäkin opimme, että aina ei kannata olla niin ennakkoluuloinen ja pysyä vain siellä niin kutsutun laatukirjallisuuden puolella. Tämän parhaat osat kun toivat iloa sellaisiinkin hetkiin, kun muuten ei olisi naurattanut, jopa niin paljon, että saatan vähän harkita josko haluaisin tämän ihan itsellenikin. Kaikessa lempeässä hauskuudessaan kun sen parhaat osat olivat aika ihania. Tästä voisin lukea vielä vaikka jatko-osankin.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

KJELL WESTÖ : LEIJAT HELSINGIN YLLÄ



KJELL WESTÖ : LEIJAT HELSINGIN YLLÄ 
♥ ♥ ♥ ♥ ♥
527s.
Otava
Alkuteos: Drakarna över Helsingfors (1996)

Voi Kjell! Ja tähän se kissaemoji, jolla on sydämet silminä. Kuten ehkä kerran jos toisenkin, niin pää- kuin sivulauseissakin täällä blogin puolella olen saattanut mainita, pidän Kjell Westöstä. Kirjailijana. Hurjasti. Missä kuljimme kerran on todella yksi elämäni kirjoista, Isän nimeen on aivan hurjan ihana, Älä käy yöhön yksin on niin kjellwestömäinen, että toki pidän kovin siitäkin ja Kangastus 38 oli kaikessa yllättävyydessään mahtavan erilainen teos kyseiseltä kirjailijalta. (Lang oli taas hieman outo, eikä niin kovin omaa makuani, mutta eipä siitä sitten sen enempää.) Rakkaus kuitenkin syttyi jo ennen mitään näistä, se syttyi kymmenen vuotta sitten, punaisella päiväpeitolla pienessä lautalattiaisessa huoneessa,  toukokuussa vuonna kaksituhatta ja kuusi, omassa sopessani sängyn nurkassa, paikassa, jonka ikkuna aukesi alhaalta ylös. Se syttyi kun ikkunan alla kukki kirsikkapuu (joka saattoi olla tosin myös omenapuu eikä toisaalta se lukukokemus sitten kuitenkaan välttämättä liittynyt mitenkään kyseisen puun kukinta-aikaan, oli sitten kumpi tahansa), ulkona tuoksui aamuyön sade ja olin ensimmäistä kertaa ihan irrallani, jossain muualla kuin kotona vanhempien valvovan silmän alla. Asuin au pairina Oslossa, ja nappasin isäntäperheeni kauniinruskeasta kirjahyllystä, aika samanlaisesta kuin meillä on nyt täällä omassa kodissamme, ihan tuntemattoman kirjailijan kirjan, ehkä perheen äidin suosittelemana, ehkä ihan sattumanvaraisesti ja aloin lukea Leijoja Helsigin yllä. Ja rakastuin.

"Hetket jotka muistan ovat arkipäiväisiä, mutta samanaikaisesti sadun ja unen täyttämiä, hyvin unenomaisia. 

Kenties muistan ne siksi että olen vieläkin samanlainen kuin lapsena: narkoleptikko aikana, joka vaatii maanista valveillaoloa; uneksija maailmassa, jossa voittajat eivät uskalla edes silmiään räpäyttää ettei heiltä menisi tilaisuus sivu suun; helsinkiläinen joka rakastaa pikkukatujen harmaata ja turvallista nimettömyyttä sen sijaan että palvoisi ihmiset lumonnutta valhetta neljännestunnin tähteydestä."

Ja kun kymmenen vuotta on kulunut, maailmankuva on hieman hioutunut siitä kahdeksantoistavuotiaan tytön kuvitelmasta, jossa kaikesta täytyy tulla jotain hurjan suurta, on Kjell Westön Leijat Helsingin yllä edelleen aivan mielettömän hyvä. Se on kokonaisvaltaisempi ja täyteläisempi kuin muistin, se on arkisen kaunis ja lempeä, sen päähenkilö Riku Bexar on raivostuttavan sokea omille virheilleen, mutta näkee silti kaikkien muiden erheet täydellisinä edessään ja itseensä vaikuttaneina. Ja silti häntäkin rakastaa, Rikusta tulee tärkeä, koska kirja on tärkeä, se on hahmoineen kirjoitettu huolella ja eheästi. Leijat Helsingin yllä ei alleviivaa, se ei tee tarkoituksellisia kikkoja ollakseen hyvä, vaan se on jotenkin yhtä aito ja inhimillinen kuin henkilönsäkin, se on oikeasti pieni osa elämää, se on kuin viettäisi aikaa ystävänsä kanssa. Sellaisen, jonka virheistä ja ärsyttävyyksistä on tietoinen, mutta hyvällä tuulella ollessaan nekin tekee toisesta vain monin tavoin kokonaisemman.

Westön ensimmäinen suuri Helsinki-romaani on taitava ja ehjä. Ajankuvaukset aina 70-luvulta kirjan kirjoittamisvuosikymmenelle 1990-luvulle ovat läsnä niin vahvasti, että voisin kuvitella itsekin olleeni vuonna 1992 hieman vahvemminkin ajastani tietoinen kuin ehkä todellisuuden 5-vuotiaana olin. Westö uskaltaa olla kirjoittamatta kaikkea auki, mutta jättää kuitenkin lempeästi uteliaimmankin lukijan tyytyväiseksi. Ja se on juuri sellainen kuin muistelinkin, sellainen, jollainen muutkin Westöt ovat olleet: aluksi hidas ja niin suoraan yhä uusien ja uusien henkilöiden sekaan sukeltava, ettei siitä meinaa saada kiinni. Se on silti niin kauniin koukuttava, että ei siitä luopuakaan tee mieli, ja yhtäkkiä sitä sitten huomaakin, että kirjan ihmisistä on tullut niin rakkaita, että romaania lukee jo saadakseen tietää mitä heille kuuluu. Ensimmäiseen puoliskoon menee lukuajasta ehkä 90 prosenttia, toisen puolen ahmii muutamassa päivässä varsin onnellinen tunne rinnassaan.

Eli kyllä, minä rakastin tätä edelleen. Rakastin sitä vielä enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Ja vähän, näin kymmenen vuotta kypsempänä, ihmettelen miten tästä niin kovin silloin aikoinaan pidinkin, en minä silloin ihan näin kypsä tätä teosta varten voinut olla. No, on minulla silloin onneksi jo jossain hyvä maku ollut. Ja onneksi on, en minä ilman tätä teosta muita kyseisen kirjailijan kirjoja olisi lukenut. Ja ties millainen sitä minusta ilman Kjell Westöä olisikaan edes tullut. Vähän vähemmän arkea rakastava ainakin, luultavasti.