keskiviikko 21. helmikuuta 2024

LUONTAINEN KÄYTÖS

GOLNAZ HASHEMZADEH BONDE : LUONTAINEN KÄYTÖS
168s.
Otava 2024
Alkuteos: Naturliga beteenden 2022
Suom. Jaana Nikula
Pyydetty arvostelukappaleena

Lily on juuri saanut pienen esikoisensa Jackin, kauniin, terveen pienen lapsen, jonka pieniä ääniä hän kuuntelee leikkaussalissa. Hänestä on tullut äiti, hänestä, jonka ei koskaan pitänyt.

Toisaalla Lily on pieni lapsi, joka kaivautuu vielä nukkujan jäljiltä lämpimiin lakanoihin hengittämään sisään tuttuja tuoksuja; unta, shampoota, äitiä. Äiti on töissä, äiti aina on, joka yö, usein edeltävät illatkin. Mutta Lily osaa jo huolehtia itsestään. Itsestään ja äidistä, suojella heitä molempia.

"Lily nojasi istuimen selkänojaan. He olivat yhdessä ja kimpassa, niin se oli. Hän oli pelännyt turhaan, pelot olivat olleet hänen mielikuvituksensa tuotetta, kun äiti oli ollut poissa. Vai oliko hän oikeastaan niin paljon poissa? Lily oli liioitellut ja hölmöillyt. Tämä oli nyt aitoa ja oikeaa. Hän nautti täysin siemauksin hetkestä ja torkahti äidin ääneen."

Golnaz Hashemzadeh Bonden vaikuttava Olimme kerran on ollut mieleenpainunut lukukokemus lähes kuuden vuoden takaa. En muista siitä järin paljoa, en tarinasta ainakaan, mutta sen tunnelman, kipeän, rikkinäisen, kompleksisen kylläkin. Olimme kerran on tarina äidistä, jonka toiveet omaa tytärtä kohtaan eivät koskaan kohtaa todellisuuden kanssa. Nyt käsillä oleva Luontainen käytös taas on hieman sama toisinpäin: se on tarina pienestä Lilystä, joka tekee kaikkensa ollakseen äidille juuri sopiva. Hyvä, kaunis, oikein. Rakkauden ja huolenpidon arvoinen.

Bonde kirjoittaa laadukasta ja psykologisesti hyvin tarkkaa romaania Lilystä nyt sekä Lilystä silloin. Kerronnan leikkaukset nykyisyydestä takaumiin etenevät klassisesti lyhyehköjä lukuja vuorotellen, vieden tarinaa nykyhetkestä menneeseen ja takaisin. Bonde kuljettaa lukijaa kohti vääjäämättömältä tuntuvaa, hän kertoo tiiviisti, tiukasti rajaten, näyttäen vain oleellisimman. Lapsi-Lilyn kohtalo on suoraan tarjottimella: näin yksin Lily on, näin valtavasti hän kaipaa poissaolevaa äitiään, näin kovasti hän yrittää, yrittää, yrittää, eikä silti riitä. Aikuinen Lily taas on ollut pitkään kuori, täydellisesti hiottu ja uuteen asetelmaan aseteltu, pakoon päässyt. Hän edelleen yrittää, yrittää ja yrittää, eikä silti riitä, mutta enää sitä ei huomaa kukaan. Hän on päässyt pitkälle, itsekseen, itseään suojellen. 

Luontainen käytös kasvaa tarinan edetessä pelkästä traumaattisen lapsuuden kuvauksesta myös kuvaksi siitä, millaisessa yhteiskunnassa tällainen lapsuus on mahdollinen. Bonde näyttää taitavan rakenteen avulla sen yhteiskunnallisen portaikon, jossa on lähiöiden kerrostaloja öisine tappeluineen, äidittömine lapsineen ja mykkine naapureineen samalla kun muutaman kilometrin päässä toiset kasvavat rakkauden ja huolenpidon pehmeässä kuplassa kuvitellen, että ovat jotenkin aivan erityisesti osansa ansainneet. Ja kenties ovatkin – kaipa jokaisen lapsen elämästä tosiaan tulisi parempi ylempään keskiluokkaan, rakkauteen ja perittyyn hoivaan syntyneenä, mutta hyvin vähän siinä kuitenkaan on kiinni mistään muusta kuin sattumasta. Sattumasta ja hyvästä onnesta sukupolvien jatkumona. Toisaalla on niin kovin toisin, ja Bonde näyttää, miten paljon tarvitaan, että sieltä voi kulkea toisaalle.

Ihminen on lopulta eläin, luontaisten vaistojensa kuljettama ja ohjaama, Bonde muistuttaa kirjan sivuilla Majsan-kissan kautta. Vaistoissa ei ole järjen logiikkaa, stressaantunut, ahdistunut ja vangittu eläin kissaeläimistä aina meihin kädellisiin käyttäytyy niin kovin eri tavoin kuin jokin valistunut mieli saattaisi siltä odottaa. Lopulta freudilaisittain voitaisiin todeta, että trauma kutsuu usein traumaa itseensä luokseen. Se toistaa omaa kaavaansa, koska se kaava on ainakin tuttu, se ainakin kannattelee, kun on kannatellut tähänkin asti. Bonde onkin yksi aikamme taitavimpia kirjailijoita, mitä tulee hankaliin tunteisiin, haastaviin äiti-tytär-suhteisiin ja etenkin solmuissa oleviin sisimpiin. Hänen vain 168 sivuun tiivistetty romaaninsa näyttää huomattavasti kokoaan enemmän, niin yhteiskunnasta, ylisukupolvisuudesta kuin luontaisesta käytöksestäkin.

Helmet-haaste 2024: 36. Kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja

sunnuntai 11. helmikuuta 2024

LOPUN AIKOJEN SIENI

ANNA LOWENHAUPT TSING : LOPUN AIKOJEN SIENI
ELÄMÄÄ KAPITALISMIN RAUNIOISSA
378s.
Tutkijaliitto 2020
Alkuteos: The Mushroom at the End of the World: 
On the Possibility of Life in Capitalist Ruins, 2015
Suom. Anna Tuomikoski


Miltä näyttää antropologin etnografinen tutkimus, joka yhdistää matsutake-sienet kapitalismin reuna-alueisiin? Miltä näyttää prekaari tulevaisuus, kun kapitalismin ikuinen kasvu, kaiken läpäisevä skaalautuvuus ja toinen toistaan parempi pöhinävuosi on alkanut viimein murtua vain ideologiseksi saduksi? Miten ihminen enää järjestää elämäänsä, kun olemme kirjaimellisesti kuluttumassa maapallomme resurssit loppuun, eikä jäljellä ole enää kuin raunioita siellä täällä, ja edistysmielisimmätkin haaveilevat Marsin asutuksesta nykyisen elinympäristömme pelastamisen sijaan? 

Luin viimeksi Merlin Sheldraken oivallisen kirjan sienistä, ja sitä ennen Riina Tanskasen & Samu Kuopan loistavan sisäänheittokirjan kapitalismista, nyt yhdysvaltalaistutkija Anna Lowenhaupt Tsingin upea runsaudensari Lopun aikojen sieni – elämää kapitalismin raunioissa tuo tuon kaksikon yhteen. Tosin aivan omalla tasollaan: Tsing kirjoittaa etnografista tutkimusta, yhteiskuntakritiikkiä ja jopa yhteiskuntafilosofista pohdintaa niin laaja-alaisella terävyydellä ja älykkyydellä, etten voi kuin ihailla tätä suurta sommitelmaa, jonka hän on saanut aikaan yhdistämällä matsutake-sienen matkan oregonilaisesta metsästä japanilaiselle perheillalliselle. Kun tähän yhdistää vielä soljuvan ja kauniin, paikoin jopa lyyrisesti etenevän kielen ja kerronnan, ollaan taas aika lähellä sellaista tajunnanräjäyttävää lukukokemusta, jonka kanssa on olemassa aika ennen ja jälkeen luetun. 

"Joskus elämien yhteen kietoutuminen ei ole tulosta ihmisten suunnitelmista vaan tapahtuu niistä huolimatta. Pakenevaisten yhdessä elämisen mahdollisuuksien avautumisesta ei silti saada kiittää yksinkertaisesti suunnitelmien mynkään menemistä, vaan sitä millä on niiden toteutumisessa osansa mutta mitä ei oteta lukuun. Näin on laita yksityisomaisuuden luomisen. Omaisuutta kootessa jätämme yhteisen huomiotta – silloinkin kun se läpäisee kaiken kokoon haalitun. Sekin mikä jää huomaamatta voi olla potentiaalisten liittolaisten sija."

Tsing lähtee liikkeelle kapitalismin reuna-alueilta: miltä prekaari työ ja yhteiskunta näyttää, kun ikuiseen kasvuun perustuva tulevaisuus on peruttu ja luonnonvarat lähes käytetty loppuun. Esimerkikseen hän ottaa matsutake-sienen, suuren japanilaisen herkun, joka katosi aikoinaan Japanista metsäteollisuuden liikehdinnän seurauksena ja ilmestyi myöhemmin sekä Oregoniin että Suomen Lappiin samaisen metsäteollisuuden raunioihin. Matsutake on täydellinen esimerkki häiriöstä, muutoksesta ekosysteemissä, sillä se kasvaa parhaiten siellä, missä on muutakin elämää: kuopsutettua, haravoitua ja kaiveltua metsää, mäntyjä, jotka eivät kelvanneet riistohakkuiden kohteeksi. Oregonissa matsutake on myös amerikkalainen unelma: lupaus vapaudesta, mikä tarkoittaa tänä päivänä erityisesti palkkatyön ulkopuolella elämistä. Osa matsutake-sienestäjistä on esimerkiksi vietnaminsodan valkoisia veteraaneja, jotka pakenevat vuorille ja metsiin omia sotatraumojaan, osa taas amerikanaasialaisia pakolaisia, jotka eivät enää integroidu tai etenkään assimiloidu amerikkalaiseen yhteiskuntaan samalla tavalla kuin muutama sukupolvi vielä aiemmin teki. Vapaus on aikatauluttomuutta, ja toisaalta matsutake-sienen aikataulujen, ei yhteiskunnan aikataulujen ja rytmien mukaan elämistä. Vapaus on käydä hurjaa hintakauppaa ostajien kanssa, vapaus on asua leireissä metsien laitamilla, kerätä sieniä, jotka kapitalistisen käännöstyön seurauksena muuttuvat suureksi symboliseksi lahjaksi Japanissa, toimitusketjunsa toisessa päässä. 

Tsing tutkii matsutake-sienestäjien ympärille muodostuneita yhteisöjä ja niiden välisiä sommitelmia ja muotoja osana laajempaa kapitalistista talteenottoa, vieraannuttamista ja kapitaalin kasaantumista. Kun matsutake on jonkinlainen seuraus ihmisen aiheuttamasta häiriöstä luonnossa, on sienestys taas raaka-aineen yhteisöllistäkin haltuunottoa, prekaaria työtä jossain kapitalismin reunamilla. Tekemällä koko tämän matkan näkyväksi Tsing tekee myös hyvin näkyväksi sen, miten sekä varallisuuden että raaka-aineiden talteenotto tapahtuu kapitalistisissa tuotantoketjuissa, ja miten yhteisestä tulee lopulta aina omaa. Yksityiset yritykset pyrkivät maksimoimaan voittonsa, kasvamaan ja kasvattamaan iästä ikuisuuteen, mutta systeemin romahduspiste pakottaa meidät katsomaan sekä työtä, yhteiskuntaa että resurssien rajallisuutta toisin. Ja toisaalta, kuten Tsing muistuttaa, myös mahdollistaa meitä katsomaan toisin. Etsimään vaihtoehtoisia tulevaisuuksia, antamaan niiden olla ja tulla. Kun ikuinen kasvu ei olekaan ikuista, mitä kaikkea seuraavaksi voikaan olla tulossa?

x

Tsingin tapa tuoda kapitalismikritiikki näyttämällä sen toimintalogiikkaa on vaikuttava, eikä se välttämättä edes tarvitse mitään kovin suurta talousymmärrystä taustakseen, jotta kirjasta voi nauttia. On Tsing kriittinenkin, mutta toisaalta hän herättelee ennemmin näkemään mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja kuin kompastumasta pelkkään kriittisyyden suohon. Tsing muistuttaakin, että myös kapitalismikritiikkiin pitää pystyä suhtautumaan kriittisesti: nähdä yhteiskunnan moninaisuus samaan tapaan kun näemme luonnontilaisen metsän tilalle kasvaneen talousmetsän raunion monimuotoisuuden. Yhteiskunta koostuu Tsingin näkemyksen mukaan enemmän laikuista, kuin yksittäisistä totuuksista, ja niinpä kaiken kattava mustavalkoinen katse jättää piiloon asioita, joiden huomaaminen olisi erityisen tärkeää. Tsingiä mukaillen ajattelenkin, että kun opimme näkemään kapitalismin välissä olevien laikkujen monimuotoisuuden, yhteistyötä, yhdenvertaisuutta, solidaarisuutta, kapinaa ja sosialismia versoo maailmassa enemmän kun huomaammekaan. Monimuotoisuuden katse helpottaa myös elämää; meillä ei olekaan kaadettavana yhtä, kokonaista valtavaa systeemiä, vaan voimme keskittyä kasvattamaan omia yhteisöllisyyteen ja avunantoon perustuvia laikkujamme. Ehkäpä aktiivinen toisin tekeminen luokin tilaa myös nähdä ja ymmärtää toisin, ja viedä hiljalleen tilaa yhdeltä ainoalta markkinatalouden lakeina pidetyiltä asioilta. 

Tsing kertoo kirjan lopulla Kiinan Yunnanin maakunnan liikehdinnästä, jossa metsäpalstoja jaetaan uudelleen ihmisille yksityisomistukseen. Tämän nähdään tuovan toivoa paitsi kestävään viljelyyn ja metsänhoitoon, myös luonnon ennallistamiseen ja toisaalta autonimisempaan tapaan vastata omasta elämästä. Tsing nostaa esiin tutkimuksen, jonka mukaan eräät kyläläisveljekset jopa vaihtoivat vuorovuosina omia metsäpalstoja keskenään saadakseen turvattua yhteisesti toisilleen mahdollisimman tasaiset ja tasaveroiset tuotot – jokaiselle siis tarpeensa mukaan. Polut kohti tällaista paikallista ja yhteisöllistä elintapojen ja -olojen järjestämistä tapahtuu yllättävässä ja silti toisaalta taas luontevassa linjassa antropologien ja arkeologien tutkimusten kanssa siitä, miten ihmiset ovat jo lähes koko historiansa ajoin järjestäneet yhteisöjään ja yhteiskuntiaan: luovasti, kokeillen, jakaen, mihinkään yhteen ja ainoaan järjestelmään ikuisesti kiinnittymättä. Kuten aiemmin lukemani Graeberin & Wengron Alussa oli -runsaudensarvessaan osoittavat, tämä jos mikä on "luonnollista", kulttuurin kepeää evoluutiota, Tsingiin ja Sheldrakeen yhdistettynä voisi jopa sanoa sienirihmastomaista suunnistusta kulttuurien labyrinteissa. Tällä hetkellä Yunnanin tarinalla ei kuitenkaan ole mitään onnellista, antikapitalistista loppua: se on täydellinen esimerkki siitä, miten ennallistetuissa, yhteistoimintaa tarvitsevissa metsissä kasvaa matsutakesientä, jonka keräämisoikeudet huutokaupataan aina eteenpäin. Vaikka huutokaupasta saadut rahat jaetaan yhteisöille, isoimmat rahat käärii kaupan voittaja: hän kun saa poimia yhteistoiminnan seurauksena syntyneen hedelmän, matsutaken, ja myydä sen voitolla eteenpäin. Matsutake palaa siis myös Kiinassa kapitalistisen verkoston pienoismalliksi.

Mutta kuten sieni kasvattaa rihmastojaan, myös ihminen voi liikehtiä, kulkea ja tunnustella kohti ennaltamääräämättömiä kulkureittejä. Kuten sieni typistää rihmastosta sen pään, joka ei johda parhaiden mahdollisten elinmahdollisuuksien äärelle ja vahvistaa niitä, jotka taas löytävät uuden symbioottisen kasvuseuralaisen, on ihmiselläkin oltava uskallusta ja havainnointikykyä nähdä sellaisia mahdollisuuksia, jotka eivät johda vain ennaltakuviteltuun lopputulokseen. Myös me voimme alkaa vahvistaa rihmastomme sitä osaa, joka toimii kapitalismin raunioissa kuin ne aiemmin Tsingin mainitsemat laikut, terveet, monimuotoiset yli lajirajojen. Samalla tapaa vahvuus ja ravinteiden kuljetus ja siirtyminen sinne voi alkaa pikkuhiljaa typistää rihmaston vanhoja osia, niitä jotka kuluttivat itsensä loppuun, tyhjensivät elämästä kaiken maan ja moninaisuuden. Kun yksi osa on luhistumassa, voi meillä olla loputon eri määrä loppuja. Kun vain kykenemme pitämään silmämme auki ja havaitsemaan niitä. 

"Etsin merkkejä sienen kasvusta, sen toiminnasta. Sienet siirtävät hienoisesti maata tieltään kasvaessaan, ja tuota liikahdusta on etsittävä. Poimijat kutsuvat sitä kummuksi, mutta sana tuo mieleen hyvin erottuvan mäennyppylän, jollaiset ovat hyvin harvinaisia. Itse kuvittelen sen sijaan aistivani kohoilua, samantapaista kuin rinnan kohoilu hengittäessä. Kohoilu on helppo kuvitella sienen hengityksen tuotteeksi. Maassa voi olla halkeama ikään kuin sienen hengitys olisi päässyt ulos. Sienet eivät tietenkään hengitä tällä tavalla – ja silti tanssiin käydään jaetun elämän tunnistamisen pohjalta."

42. Kirjan nimessä on alaotsikko

maanantai 29. tammikuuta 2024

SIENISTÄ SEKAISIN – NÄKYMÄTÖN VALTAKUNTA

MERLIN SHELDRAKE : NÄKYMÄTÖN VALTAKUNTA
MITEN SIENET MUOKKAAVAT MAAILMAAMME, MIELIÄMME JA TULEVAISUUTTAMME
    354s.
Gummerus 2024
Alkuteos: Entangled Life: 
How Fungi Make Our Worlds, Change Our Minds & Shape Our Futures, 2021
Suom. Ulla Lempinen
Pyydetty arvostelukappaleena


”Jos sienet ja levät ovat ekologisesti yhteensopivia, toisin sanoen laulavat yhdessä ’aineenvaihduntalaulua’, johon kumpikaan ei pysty yksinään, ne luovat uusia symbioottisia suhteita. Tässä mielessä kasvien syntyyn johtanut sienten ja levien liittoutuminen on osa suurempa tarinaa, evolutiivista kertosäettä.”

Miljardeja vuosia sitten maapallo oli karu planeetta, jossa elämä kulki ainoastaan vedessä, syvänteissä, yksinkertaisimmissa muodoissaan. Aikaa kului, ja jonkinlaisia ensimmäisiä kasvikunnan eliöitä alkoi ilmestyä, muun muassa levien muodossa. Taas kului tähtitieteellinen tovi, ja levät alkoivat rantautua. Kasvisolut eivät kuitenkaan pärjänneet yksin ravintoa kerätessään, niiltä puuttui nimittäin juuret. Ne selvisivät kuitenkin, kivien raoissa ja rantakallioilla: ne olivat löytäneet kumppanin. Ne olivat löytäneet sienen. Merlin Sheldraken juuri suomennettu Näkymätön valtakunta - miten sienet muokkaavat maailmaamme, mieliämme ja tulevaisuuttamme on tarina juuri tästä – tai siis siitä, että miten kaikki sai alkunsa. Miten me saimme alkumme. Ja miten oleellinen osa sienet rihmastoineen ovat olleet aina tätä evolutionaarista tarinaa.

Mykologia eli sienitiede on ollut pitkään ihmisten tekemien luokitteluvirheiden vuoksi marginaalinen kasvitieteen alainen tutkimushaara, jossa ei oikein olla ymmärretty, miksei luonto taivu siihen täydelliseen taksonomiaan, jota ihminen niin kovin rakastaa. Mykologia haastaa, sillä se ei asetu kauniiseen, lineaariseen järjestykseen. Se poukkoilee, muodostaa verkkoja, suunnistaa labyrinteissa (kirjaimellisesti!), tekee rihmastoja, ylläpitää kaikkea elämää ja ennen kaikkea, se haastaa ihmisen kaavamaisen, lajitteluun taipuvan mielen, se muistuttaa universaalisesta luonnonlaista, joka on ristiriidassa luokitteluhalumme kanssa: se tekee ilmiselväksi, että luonnossa ei ole tarkkarajaisia lajeja, yksilöitä lainkaan. On vain enemmän tai vähemmän pieniä ekosysteemejä, symbiooseja, liittoja ja mikrouniversumeita, joista yksikään laji ei selviäisi ilman toista. On jäkäliä, jotka muodostuvat sienen ja kasvin liitosta. On metsän ekosysteemejä, jossa erilajiset puut yhdistyvät sienirihmastojen kautta, ja vaihtavat keskenään ravinteita. Ja olemme me ihmiset, jotka elämme tiiviisti paitsi muiden elämänmuotojen ansiosta ravinnonsaannin näkökulmasta, mutta olemme myös kirjaimellinen ravinto: olemme miljardien bakteerien, mikrobien sekä usein myös sienten kasvualusta. Nytkin, tällä hetkellä, ennen maaksi takaisin lahoamistamme. Me olemme - kuten kaikki tuntemamme elämä - elollisia yhteenliittymiä, symbioottisia kasvualustoja, pienoisuniversumeja, kirjaimellisesti yhtä ympäröimämme kanssa. Se ei sovi länsimaiseen tietokäsitykseen, monoteististen uskontojen perintöön, mutta se ei tee siitä vähemmän totta. Se vain korostaa omaa erehtyväisyyttämme entistä laajemmalla spektrillä.

x

Olen vaahdonnut viimeiset 10 päivää sienistä. Aloin lukea Merlin Sheldraken Näkymätöntä valtakuntaa puolisentoista viikkoa sitten, ja jokainen ystävä ja tuttava on saanut täysilaidallisen sieniluennointia, sienten kehityshistoriaa, psykedeelistä monimuotoisuutta ja ennen kaikkea sienirihmastojen merkityksellisyyden vilpitöntä ihailua. Ajatus koko maapallon kattavasta, valtavasta sienirihmastoverkostosta, sienien valtakunnasta on kutkuttava, se on kuin avaruustiedettä mutta sisäänpäin tarkennettuna. Sienten absoluuttinen liittolaisuus, yhteistyö, symbioottisuus ja lajirajat ylittävä avunanto on kuin jotain, mitä länsimainen yltiöyksilökeskeinen tiedekäsitys ei voisi koskaan tunnistaa, ja silti se on täällä. Se on täällä, rihmastoineen, toinen toistaan elossa pitäen, resurssejaan jakaen, vaikka kuinka kuvittelemme toisin. Vaikka kuinka kuvittelemme, että elämää ja maailmaa voi luokitella, lajitella, rajata, määritellä, valjastaa ja kilpailuttaa. Se on täällä, eikä se välitä meidän yrityksistämme paskan vertaa. Se vain on, ja jatkaa olemistaan, miljardeja vuosia ennen meitä ja miljardeja meidän jälkeemme, teimme me mitä tahansa. Sienet ja elämä maapallolla ei ole sinänsä tippaakaan kiinnostuneita meistä. Ne ovat, verkostoituvat, kasvavat ja kasvattavat. Ja vaikka me miten yritämme tutkia, miten sienet ovat meidän kaltaisiamme, ne vain ovat. 

"-- sienet ovat läheisempää sukua eläimille, vaikka niitä pidettiin pitkään kasveina. Se on hyvä esimerkki luokitteluvirheestä, jollaisia tutkijat usein tekevät yrittäessään ymmärtää sienten elämää. Molekyylitasolla sienet ja ihmiset ovat sen verran samankaltaisia, että pystymme hyötymään samoista biokemiallisista keksinnöistä. Kun käytämme sienten tuottamia lääkkeitä, omaksumme yleensä sienen kehittämän ratkaisun ja sovellamme sitä ihmiskehoon."

Silti kaltaisuus kiinnostaa – ilman sitä ihminen tuskin tutkisi sieniä. Sheldrake jakaa teoksensa kauniisiin, eheisiin lukuihin, ja käsittelee sieniä meissä ja maailmassamme monesta eri kulmasta. Hän tutkii sienten evoluutiohistoriaa, ja näyttää sen yhteneiväisyydet paitsi kasvien myös meidän eläinten kanssa. Sheldrake avaa vilpittömällä onnella ja innolla, sellaisella aihettaan täysin elävän ja hengittävän tutkijan riemulla, joka tarttuu kyynisempäänkin lukijaan. Sheldrake näyttää, miten paitsi me ihmiset, myös monet muut eläimet kasvattavat sieniä omiin tarpeisiinsa. Hän avaa sienten toimintalogiikkaa ja sen tenhovoimaa. 

Seuraavaksi Sheldrake siirtyy pohtimaan sienten kykyä suunnistaa ja tehdä erilaisia päätöksiä, vaikka siltä puuttuukin ihmismielelle niin tärkeä, rajattu päätöksentekoelin, eli aivot, joihin oman ymmärryksemme mukaan niin moni kognitiivinen kyky kytkeytyy. Ja aivoista Sheldrake pääseekin kiintoisille matkoille, kirjaimellisesti, kun hän sukeltaa psilosybiinisienten psykodeelisiin vaikutuksiin, ja pohtii lainaammeko me silloin sientä kokemustemme laajentamiseksi vai lainaako itseasiassa sieni meitä saadakseen jonkinlaisen ruumiillisen kokemuksen. Sheldraken teksti on laadukasta, innokasta ja vaikka hän popularisoi ja jopa romantisoi kauniilla kielellään aihetta aika reippaallakin kädellä, hän tekee sen pääsääntöisesti tieteen laadusta ja monimutkaisuudesta tinkimättä. Tällaiset luonnontiedekirjat ovat usein suosikkejani, ja tavallaan myös akateemisia esikuvia. Ei tiede pelkästään tutkijoita ja tieteentekijöitä varten ole, vaan ihan meitä kaikkia. Ja vastapainona äärioikeiston nousulle ja tiedevastaiselle propagandalle tarvitsemme juuri tätä: laadukkaampaa, mukaansatempaavampaa tiedettä, joka avaa asiaa maallikolle, antaa mahdollisuuksia ymmärtää ja ajatella toisin.

x

Sheldraken ehdoton vahvuus on yhdistää siis tietoa ja arkiymmärrystä, ja toisaalta muistuttaa, miten kapeasti me yleensä ympäristöä katsomme, vain ja ainoastaan itsemme ja oman ymmärryksemme kautta. Sheldrake avaa jokaisessa osassa melko taiten sitä, miten kapea tapa yrittää inhimillistää luontoa vaikuttaa siihen, miten huonosti me sitä lopulta ymmärrämme. Ja silti se on ainoa tapa, miten tietoa voi ihmisen rajallisella ymmärryksellä saada: kun kysymme, miten sieni on meidän kaltaisemme, voimme löytää jotain kiinnostavaa. 

Sheldrake viittaa esimerkiksi Readin, Simardin ym. vuonna 1997 tutkimukseen, joka osoitti viimein todeksi hypoteesin, jonka mukaan kasvit vaihtavat hiiltä juuriverkostonsa yhdistävän mykorritsasieniverkoston kautta. Read kirjoitti Naturessa, että jos kasvit tosiaan siirtävät resursseja toisilleen yli lajirajojen, tutkimusten painopiste kannattaisi siirtää keskinäisen kilpailun tarkastelusta siihen, miten kasvi- ja sieniyhdyskunnat jakavat resurssejaan. Toisaalta Sheldrake jatkaa tutkimustulosten perkaamista, ja toteaa, ettei kaikki lajit ja mykorritsasieniverkostot toimi samalla tavalla: kasvit ja sienet muodostavat yhdyskuntia paikallisten tarpeiden, lajitarpeiden ja muiden muuttujien mukaan, eivätkä siis pakottaudu ihmiselle tyypilliseen yhden vaihtoehdon kaavamaisuuteen. Samoin kuin ihmisyhteisöt aikoinaan, myös kasvit ja sienet muokkautuvat, kokeilevat erilaisia yhdyskuntamuotoja, eriytyvät, lähentyvät ja toimivat yhtäällä yhdellä tapaa ja toisaalla toisin. Mikään ei ole muuttumaton vakio, mikä muistuttaa meitä lähinnä siitä, miten luonnoton ihmisen luonnollisena pitämä, yhden ja oikean kulttuurievolutiivisen yhteiskuntamuodon malli lopulta onkaan. 

Sieniä on turha inhimillistää liikaa. Evoluutioteorian yksi perusajatuksista on nimittäin itsekkyys ja oman edun tavoittelu (tätähän toitottaa myös kulttuurievolutionistit, markkinatalouteen "ylimpänä" luottavat talousoikeistolaiset ynnä muut). Sheldrake pohtii, että sienet ja kasvit eivät vaihda tietoa ja ravinteita hyvää hyvyyttään, vaan koska kaikki hyötyvät yhteistoiminnasta jotenkin: terveet puut antavat sieniverkostolle enemmän ravinteita kuin sairaat, joten sienen kannalta on ainoastaan järkevää jakaa puuston resursseja tasaisemmin. Tässä biologinen evoluutio kuitenkin eroaa ihmisen hieman hupsusti käsittämästä kulttuurievoluutiosta: kun ihminen ajattelee, että luonto elää vahvimman ehdoilla, ja yleistää periaatteen omaan toimintaansa palkiten voittajat ja jättäen häviäjät oman onnensa nojaan, todellisuudessa evoluutio pitää huolen itsekkyydenkin kautta resurssien tasajaosta. Kun sienet varmistavat, että kaikilla puilla on ravinteita, voi sienet kasvaa paremmin. Kun ihminen varmistaisi, että kaikilla ihmisillä on elämään tarvittavat resurssit, myös ihmisyhteisö voisi paremmin. Aggressio, väkivalta ja riisto ovat stressireaktioita, ei luonnonvalintaa ja absoluuttinen ylhäältä annettu totuus, taipuu kirjan rivien välin tulkinta, näin oman tutkimuskohteeni ymmärryksen kautta ilmaistuna. Mutta tätäkin me tarvitsemme: luonnon ymmärtämisen sanoja, vaikka nekin asettavat sille aina jonkinlaisen, hieman liian kapean raamin.

x

Sheldraken tyyli ei ole kaikille. Se on tempoilevaa, jaarittelevaa, tarinoivaa ja välillä ihan turhiin yksityiskohtiin tarttuvaa: toki kuulen mielelläni lisää tryffelikoirien pehmeästä kouluttamisesta rankaisukouluttamisen sijaan, mutta ehkä jossain muualla – näissä kohden kun Sheldrake kompastuu omaan kritiikkiinsä, ja asettuu jonkinlaiseksi moraaliksi siellä, missä itse vaatii muiden pyrkivän siitä pois. Vaikka olen samaa mieltä ehdottomasti näistäkin kohdista kirjailijan kanssa, rönsyt saattavat puuduttaa ja viedä ydinsanomaa hieman väärään suuntaan, paikoin jopa unohtaa sen kokonaan. Lopussa Sheldrakelta unohtuu viimeinenkin tieteeseen kuuluva kriittisyydeen hiven, ja hän putoaa siihen läpi kirjan kuultaneeseen tunnekerronnan suohon, jossa oma lapsuus lehtikasassa välittävän isän kanssa menee sienien edelle. Paikkansa tällekin, mutta tässä se tahtoo hieman paljastaa kirjailijan puolueellisuuksia. 

Siitäkin huolimatta tämä kirja oli riemuisa, vallaton ja tekijänsä näköinen runsaudensarvi sienistä, rihmastoista ja mykologian uusimmista tuloksista. Tutkimusta tarvitaan, riemua tarvitaan, innostusta tarvitaan, jotta asioihin jaksaa syventyä. Joten ehkä oleellinen kysymys ei olekaan, ovatko sienet meidän kaltaisimme. Ehkä meidän pitäisikin kysyä tulisiko meidän olla enemmän sienten kaltaisia.

19. Suomi mainittu

torstai 18. tammikuuta 2024

KAPITALISMIN SUURI ILLUUSIO


RIINA TANSKANEN & SAMU KUOPPA : 
KAPITALISMIN SUURI ILLUUSIO
261s.
Into 2023
Saatu osana Into-kirjavaikuttaja yhteistyötä

✨ ENEMMÄN ✨ KOVEMPAA ✨ KORKEAMMALLE ✨ PAREMMIN ✨ 
✨ SINÄ PYSTYT MIHIN VAIN, SINUN ASENTEESI RATKAISEE KAIKEN ✨
✨ SINÄ OLET SE, JOKA MÄÄRITTELEE ELÄMÄSI, EI SE MISTÄ TULET ✨
✨ HISTORIAA EI OLE, ON VAIN TÄMÄ HETKI JA SE MITÄ PÄÄTÄT SILLÄ TEHDÄ ✨
✨ MINÄKÄÄN EN OLISI TÄSSÄ, JOS OLISIN JO LUOVUTTANUT ✨
✨ SINÄKIN VOIT TEHDÄ AINA VÄHÄN ENEMMÄN VÄHÄN KOVEMPAA VÄHÄN PAREMMIN ✨
✨ MIKÄÄN EI OLE MAHDOTONTA ✨

...paitsi kapitalismin näyttäminen kapitalistille. Mutta noin muutoin varmaan kuulostaa tutulta? 

Olemme eläneet viimeiset vuosikymmenet uskomatonta liberalistista ilotulittelua, vapaata markkinataloutta ja kapitalismia, jossa kapitaalilla saa ja ihmisellä pääsee. Elämme lähes hurmoksellisen uskonnon aikakautta, jota ohjaa raha, historiattomuus sekä usko yli-ihmisyyteen, jossa jokainen on kirjaimellinen oman onnensa seppä. Elämme maassa aikana, rikkaat rikastuvat köyhien kustannuksella, koska uskovat ansaitsevansa sen. Elämme hallituskautta, jossa on järkevämpää tehdä yhteistyötä jopa äärioikeiston kanssa ihmisoikeuksien kustannuksella, kuin panostaa yhdenvertaisuuteen ja pahoinvointia ehkäisevään työhön. Myymme sielumme, jotta saamme rahaa, ja kuvittelemme että tämä on se annettu normaali, kulttuurievoluution lopullinen tila, jossa meidän kuuluu olla ja pysyä. 

Miksi koko yhteiskunta silti tästä uskomattomasta talousoikeistolaisesta jargonista huolimatta ajautuu koko ajan vain syvemmälle inhimilliseen kriisiin?

No siksi, että kapitalismi on satu. Se on myyttinen taruolento, johon raharikkaat ovat päättäneet yhdessä uskoa. Sarjakuvataiteilija ja yhteiskuntakriitikko Riina Tanskanen sekä aktivisti, fillarisosialisti ja valtio-opin väitöskirjatutkija Samu Kuoppa ovat tarttuneet juuri tähän näkökulmaan, ja tehneet yhdessä loistavan teoksen Kapitalismin suuri illuusio. Siinä kaksikko purkaa palasiksi kapitalismin myyttiä, ja näyttää hyvin selkeästi ja vastaanpanemattomasti sen erityiset ongelmakohdat. Tanskanen & Kuoppa kamppaavat taiten vastaanhuutelijoiden perusargumentit, ja näyttävät, miksi toisinkin voi ajatella.

Kapitalismin suuri illuusio jakautuu yhdeksään oivalliseen lukuun. Se käsittelee kapitalismia väkivallan kaappauskoneistona, eriarvoisuuden pakottavaa olemassaoloa kapitalistisessa yhteiskuntajärjestelmässä, jatkuvan kasvun tuhoisuutta, hoivan tematiikkaa, kapitalistista orjataloutta, rahan valtaa suhteessa politiikkaan, velkalaivanarratiivia, työtä ja ahditusta sekä kapitalismin korjaamattomuutta. Kaksikon tapa selittää ilmiöitä auki on oivaltava ja kriittinen. Toki lyhyehkössä ja silti laaja-alaisesti eri teemoja käsittelevässä teoksessa ei mennä mitenkään äärimmäisen syvälle, mutta en usko, että tämäntyylisessä kirjassa se on tarkoituskaan. Ennemmin Tanskanen & Kuoppa tarjoavat tuhdin ja perusteellisen perusteoksen kapitalismin kanssa kipuileville sekä kaikille heille, jotka jo ovat heränneet tai heräämässä huomaamaan, ettei tämä järjestelmä nyt sittenkään ole ihan niin okei kuin esimerkiksi Orpolle niin armas Vahva ja Sää.. siis Välittävä Suomi -hallitusohjelma antaa ymmärtää. 

Elämme tällä hetkellä Suomessa hyvin raakaa ja julmaa kuripolitiikkaan perustuvaa aikakautta. Juuri nyt kannattaa kiinnittää huomiota siihen, miksi perusteet kaikelle tälle kurjistamiselle ja leikkaamiselle eivät itseasiassa olekaan ihan niin totta kuin ylhäältä annetaan ymmärtää.

x

Mutta entä kommunisti? Huutaa oikean laidan trolli X:ssa. Sehän tappoi tosi monia ihmisiä, eikö tappanutkin, kysyy hän muka nokkelasti. Tanskanen & Kuoppa vastaavat:

"Usein kapitalistisen yhteiskunnan vapautta ja inhimillisyyttä korostetaan verrattuna sen vastavoimiin. Erityisesti vertailua tehdään Neuvostoliiton totalitaristiseen hirmuhallintoon ja sen aiheuttamiin miljooniin kuolemiin. Kapitalismin oma tulos on kuitenkin merkittävästi pahempi. Pelkästään Belgian siirtomaassaan Kongossa aiheuttamat kuolemat yltävät arvioiden mukaan Neuvostoliiton kanssa samanlaisiin lukemiin. Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaiden väkiluku taas romahti 1500-luvun aikana eurooppalaisten ansiosta 90 prosentilla, tarkoittaen noin 56 miljoonaa kuollutta."

...ja tästä jatkaisin itse (Tanskasen & Kuopan tavoin), että paitsi että kapitalismi tappaa jatkuvasti ihmisiä globaalissa etelässä nälänhädän, ilmastotuhojen ja äärimmäisen köyhyyden kautta tappaa se ihmisiä vuosittain myös ihan täällä meillä Suomessa. Kun kaikki mahdollinen on yksityistetty, riistetty yritysten käyttöön ja aidattu yksityisille omistajille samalla kun nykyinenkin hallitus purkaa vastenmielisellä intohimolla sosialistiseen yhteiskuntaan kuuluvia hyvinvointiyhteiskunnan rippeitä, on jokainen meidän kylmään kuollut koditon, syrjään jätetty ja itsemurhan tehnyt nuori sekä kiristettyjen resurssien keskellä hoitovirheen seurauksena kuollut henkilö kapitalismin uhri. Kuolemat verkottuvat kuitenkin niin hähmäisiksi, ettei syy-seuraussuhdetta ole yhtä helppo hahmottaa kuin Stalinin vankileirien sekä Venäjän poliittisten vankien kuolunuhrien kohdalla on. Mutta vaikka jokin on monimutkaisempaa, se ei tee siitä silti yhtään vähemmän totta.

x

Mutta entäs sitten velkalaiva? Onhan se saatava käännettyä, emme me voi tulevien sukupolvien rahoilla elää, muistuttaa mielestään maltillinen liberalisti. Kiellätkö, että yli varojensa eläminen on kannattamatonta, hän haastaa.

Tanskanen ja Kuoppa vastaavat:


Raha – ja etenkin valtion velka – on itse itseään ylläpitävä systeemi. Se ei toimi samalla tavalla kuin yksilön talous, vaikka oikeisto tahtookin niin kovin näin väittää. Systeemi itseasiassa luo rahaa valtion tarpeisiin, ja kuripolitiikka nauttii yleisestä kurjistamisesta: se kun tekee ihmisen riippuvaisemmaksi omasta työstä, teki sitä millaisin ehdoin tahansa. Heikossa asemassa oleva ei ehdi eikä kykene vastustamaan kyykytystä, sillä systeemi pakottaa ikuiseen tehostamiseen. Kun kaikkialta muualta on tehostettu, viimeiseksi revitään työntekijän selkänahkaa. Yksilö ei voi järjestelmälle mitään, ja oikeiston lempiteko on myös heikentää yhteistä sopimista ja työntekijäliittojen voimaa, jotta se saa ylivoiman myös määrällisesti. Valtionvelka toimii tässä kohden täydellisenä pelotteena. Vaikka Suomi on Euroopan velkapelkoisin maa, ja tutkimus (ja todellisuus) toisensa jälkeen osoittaa, että kuripolitiikka johtaa entistä kurjempiin oloihin, ei siihen luvattuun auvoiseen kukoistukseen, on tottelevainen ja nöyrä kansa valmiina antamaan omastaan, jotta raha kertyisi rahan luo. Satu tähtiin pääsemisestä on niin vahva, että siihen uskoo nekin, jotka äänestävät oikeistoa vastoin omia etujaan. Ja siihen tähtäävän retoriikan luomisessa oikeisto on ollut taitava viime vuosikymmenet.

x

Kuten Tanskanen & Kauppi muistuttavat, haaveilu, joutenolo, yhteisöllisyys, vastarinta ja utopiat ovat kapitalismin parhaita vihollisia, ja siksi niitä tarvitaan erityisesti juuri nyt. Ei ole mitään kapitalismi 2.0:aa, on vain tämä tai jotain aivan muuta. Mitä levänneempiä ja paremmin voivia me olemme, mitä enemmän autamme toisiamme ja toimimme järjestelmällisesti yksilökeskeisyyttä ja sen selitysvoimaa vastaan, sen paremmin pystymme tuottamaan vaihtoehtoisia tapoja olla ja järjestää yhteiskuntaa. Kapitalismi ei pelasta itseään, ei teknologialla eikä Marsiin muuttamalla. Vain yhteisöt järjestelmän sisältä ja reunamilta voivat korjata sen, mutta suunnan täytyy olla kokonaan uusi. Ja sen suunnan täytyy lähteä lempeydestä ja rakkaudesta, ei sorrosta ja eriyttämisestä. 

Helmet-haaste 2024: 4. Kirjassa on presidentti

tiistai 16. tammikuuta 2024

RAKKAUDETONTA MAAILMAA VASTAAN

SUSAN ABULHAWA : 
RAKKAUDETONTA MAAILMAA VASTAAN
384s.
Like 2021
Alkuteos: Against the Loveless World, 2019
Suomennos: Anna-Mari Raaska

Elämme maailmassa aikaa, jossa opetamme kolonialismin kuuluvan vahvasti historiaan. Kirjoitamme nykyisen totuuden aina sitä kautta aikalaisillemme, että vaihe, jossa suurvallat tulivat ja valtasivat ikiaikaisia maita niiden alkuperäiskansoilta, on jotain, mikä on jo mennyt, minkä yli olemme saaneet kääntää sivun historian kirjoissamme. Esitämme myös, ettei esimerkiksi apartheid kuulu enää millään tapaa länsimaiseen yhteiskuntajärjestelmään, kansanmurhasta nyt puhumattakaan. Olemme saaneet tästä niin valtavan taiten rakennetun todellisuuden, että meillä on olemassa enää käsitys, jossa on olemassa Hyviä ja Oikeamielisiä Läntisiä maita, ja sitten pahoja ja barbaarisiä Lähi-Idän maita, joissa kytee joku kumma, tyhjiössä kasvanut terrorismi, jonka ainoa tarkoitus on pyrkiä horjuttamaan meidän auvoista onnea ja rauhaamme. Me olemme taitavia tarinankertojia. Ja sitäkin taitavampia valehtelijoita. Sen syksy 2023 ja (uusin) Gazan sota on todella voimalla meille näyttänyt.

”Viimeisen kymmenen vuoden aikana se, että israelilaiset siirtolaiset sytyttivät olivipuut tuleen sadonkorjuun aikaan, oli alkanut olla niin yleistä, että kansainvälisiä avustusorganisaatioita oli perustettu pelkästään puolustamaan palestiinalaisia viljelijöitä. Joukko joka tuli poimimaan kanssamme oliiveja vakuutti, että he myös toisivat lisää maata ja istuttaisivat uusia puita. Kävin auttamassa istuttamisessa ja maan kyntämisessä niin paljon kuin pystyin, mutta en ollut tottunut toinen toistaan seuraaviin traumoihin ilman minkäänlaista hengähdystaukoa. Tarvitsin aikaa surra, aikaa toipua.”

Nahr on nuori palestiinalaispakolaisäitinsä esikoistytär. Hänen isänsä on kuollut jo aiemmin, veli taas vielä kasvaa ja vahvistuu. Hän asuu Kuwaitissa perheensä sekä ilkeän ja äksyilevän isoäitinsä kanssa. Muistot perheen kotimaasta Palestiinasta ovat vain muistoja, lapsuudenkodit paikkoja, joihin palataan kuin satukirjojen linnoihin. Maat ja talot on menetetty, kun Israel vie tilaa lännen tuella, suuremman oikeudella, välittämättä siitä, oliko koti jo jonkun, oliko joku suku viljellyt oliivipuita samalla paikalla kymmeniä vai satoja vuosia.

Nahrille Palestiina on taustahumua, kuuma ja vapaa 1980-luvun Kuwait taas mahdollisuuksien areena. Nuori Nahr kiinnostuu palestiinalaisen kansallissankarin maineen saaneesta, naapuriin muuttaneesta miehestä, ja alkaa kilvoittelemaan hänestä ystävänsä kanssa. Nahr voittaa, ja viimeisen silauksen viekoitteluyrityksiin tuo upea tanssitaito, joka ei jää keneltäkään näkemättä. Lyhyen ja traagisen avioliiton päätteeksi mies kuitenkin pakenee jonkun toisen perään, ja Nahr jää tyhjän päälle, muttei toimettomaksi. Hän tutustuu kiehtovaan, outoon, mutta vapaaseen irakilaisnaiseen, joka saa hänet houkuteltua tanssimaan rahasta suljettujen ovien takana. Vain tanssimaan, Nahr päättää. Aluksi.

Abulhawa kirjoittaa vetävää ja helpohkoa lukuromaanimaista kaunoa, jossa pääpaino on juonella ja ympäristöllä, ei niinkään hahmojen psykologisella syvyydellä. Vaikka päämäärätietoinen ja voimakastahtoinen Nahr on näennäisesti tarinan päähenkilö, todellisuudessa päähenkilön paikkaa ajaa Palestiina, kadotettu, romutettu ja sorrettu. Nahr vertautuu Abulhawan omaankin isänmaahan, se pysyy pystyssä horjutuksesta, rikoksista ja raiskauksista huolimatta. Nahr ja Palestiina nousevat, ne tekevät kaikkensa voidakseen olla olemassa, saadakseen pidettyä rakastettunsa elossa. He eivät antaudu. Mutta he menettävät, menettävät ja menettävät. Heitä lyödään, sorretaan, raiskataan, heiltä kielletään liikkumasta omalla maallaan, heidän rekisterikilpensä värjätään eri värisiksi, he joutuvat hakemaan viisumia omaan kotimaahansa. Ja kun joku lyö ja lyö ja lyö, näyttää, että yhteiskunnassa on yhdet säännöt yksille ja toiset toisille, kuka tahansa lyö jossain vaiheessa takaisin. Se, että se maalataan automaattisesti terrorismiksi, kertoo enemmän sortajista kuin sorretuista.

Susan Abulhawan Rakkaudetonta maailmaa vastaan on kaikessa rakkaudenkaipuussaan, paikkansa etsimisessään, pakolaisuudessaan ja vastarinnassaan yksi ajankohtaisimpia kaunokirjallisia kirjoja, jota juuri tähän maailman aikaan voi ja ehdottomasti kannattaa lukea. Vaikka Abulhawan romaani on kirjoitettu rauhallisempaan aikaan, sen yhden perheen kautta aukeava tarina näyttää voimallisesti mistä vastarinta, jota länsi terrorismiksi niin hanakasti kutsuu, syntyy ja kuka oikeastaan sortaa ja ketä. 

Helmet-haaste 2024: 28. Kirjailija on Välimeren maasta