torstai 29. kesäkuuta 2017

GARTH GREENWELL : KAIKKI MIKÄ SINULLE KUULUU


GARTH GREENWELL : KAIKKI MIKÄ SINULLE KUULUU
( )
216s.
Nemo 2017
Alkuteos: What Belongs to You, 2016
Suomennos: Juhani Lindholm
Arvostelukappale

Pride-viikon lukutempaus vei sittenkin mukanaan, ja nousi tärkeämmäksi kuin joku turhanpäiväinen lukujumi, ja niinpä asettauduin tiistaina mukavasti sängylle ja aloitin jo pitkään lukuvuoroaan odottaneen Kaikki mikä sinulle kuuluu -teoksen, viikon teeman hengessä. Ja noin puolitoista vuorokautta myöhemmin huomasin kääntäväni sen viimeisen sivun kiinni, sulkevan kannet ja olevani varsin vaikuttunut. Turhan kauaa tässä ei siis taistella tarvinnut, tämä kirja ui suoraan sydämeen.

"Seurasin monta minuuttia miehen edestakaista liikettä ja sitä miten kärpänen väliin katosi, väliin taas ilmestyi näkyviin. Melkein joka kerta kun takki siirtyi pois sen päältä, se siirtyi vähän ylemmäs kohti pistettä, jossa miehen olkapää painui lasia vasten. Älä mene sinne, kuiskasin hyvin hiljaa, se on väärä suunta. Oli totta kai naurettavaa välittää niin paljon mitättömästä kärpäsestä, mutta minulle sillä oli merkitystä ainakin niin kauan kun sitä katselin. Sitähän välittäminen juuri on, ajattelin, sitä että katsellaan jotakin riittävän pitkään, mitä merkitystä koolla siinä on?"

Kirjan kertoja, nimettömäksi jäänyt amerikkalaisopettaja tutustuu Mitkoon, bulgarialaiseen nuoreen mieheen Sofian kansallisen kulttuuripalatsin alakerrassa, miesten wc-tiloissa, jossa rahalla saa oikeastaan toiselta kaikkea mitä kuviteltavissa olla saattaa. Jo kohtaamishetkellä Mitkossa on jotain erilaista kuin muissa, jotain, jonka haluaisi pitää omanaan sitä silti koskaan saavuttamatta. Samalla kun ristiriitainen suhde liikehtii edestakaisella liikkeellä laineiden tapaan, risteilee päähenkilön omat halut, ristiriidat ja menneisyyden kokemukset taustalla osaamatta viedä tunteita koskaan täysin yhteen suuntaan, kulkien eteen ja taakse, jahkaten ja olemalla läsnä vain osittain ja silti jollain äärimmäisen ristiriitaisella tavalla ollen hyvin intensiivisesti läsnä. Mutta vain Mitkon seurassa. Kolmeen osaan jakautuva romaani kulkee niin nykyhetken Bulgariassa kuin päähenkilön nuoruusvuosien Yhdysvalloissa, ja se kutoo peitteensä tiiviisti tarinan ympärille. 

Täytyy kyllä myöntää, että en ehkä olisi lukenut tätä kirjaa lainkaan, jos en olisi lukenut siitä Ompun blogipostausta. Sen kannet ja ehkä hieman nimikin lupaa nimittäin kaikkea muuta miksi romaani lopulta osoittautui, kanteen painetut markkinointilauseet älykkään runollisesta rakkausromaanista ja sijasta 12 kirjallisuuden historian kaikkien aikojen eroottisimpien romaanien joukosta antoivat ymmärtää aivan toisenlaista kirjaa. Aivan kuin tämä olisi joku 50 Shades of Gray, gay-fiboilla vain.

Se, mitä tämä romaani sitten muille on, on toki niiden muiden asia, mutta minulle tämä oli kaikkea muuta kuin eroottinen, sillä sanan perimmäisellä merkityksellä ainakaan. Minulle tämä oli ennen kaikkea viiltävän kipeä, intensiivinen ja voimakas lukukokemus. Sen kieli ja vaivaton kuvaus herättivät Bulgarian pääkaupungin Sofian eloon, ja vaikka Greenwell ei edes kuvaillut esimerkiksi metrokohtausta kirjoittaessaan sen äänimaailmaa, vain Mitkon ja amerikkalaisen katseiden välistä oloa ja intensiteettiä, oli lukukokemus niin voimakas, että se tungos, kollektiivisen hiljaisuuden yhteisääni, vaimea keskustelu sekä metrovaunun kirskahtelu tulivat mukaan ihan kuin rivien välistä. Tilanne oli todella läsnä, kerronta jotain sellaista, että harvoin noin moniaistisesta saa nauttiakaan. 

Ja silti itse tarina oli niin voimallinen, ettei sillä ollut hetkeäkään vaaraa jäädä kauniskielisyytensä alle. Se oli tarkkanäköinen, ja siinä tarkkanäköisyydessään ehkä tosiaan runollisen älykäskin, mutta enemmän se oli tarina omista tunnetraumoista ja niiden vaikutuksesta myöhempiin ihmissuhteisiin kuin varsinaisesta rakkaustarinasta. Siinä oli jotain samaa kuin rakastamassani Pajtim Statovcin kerronnassa, ehkä pitkien ja realistisen kauniiden lauseiden takia, ehkä tavassa käsitellä asioita mutkattoman suoraan. Siinä oli myös ripaus Yanagiharan Pientä elämää, sitä kaipuuta iholle, mutta silti se oli jotain aivan omanlaistaan, voimakasta ja herkkää. Se oli tarina hyvin epätasapainossa olevasta ihmissuhteesta, sellaisesta, joita tosielämässä tuppaa huomattavasti Disney-henkisiä tarinoita enemmän olemaan. Oli se rakkaustarinakin, mutta se oli sitä niin kipeällä tavalla, ettei sana tuossa muodossa riitä kuvaamaan niitä kaikkia nyansseja, joita tarina itsessään sisällään piti. Se kertoi suoraan ja kaunistelematta, mutta tärkeimmän se silti antoi ymmärtää itse. Ja sitä minä tässä ehkä eniten rakastin.

Pride-viikko tai ei, lukekaa tämä romaani. Tämä oli ehdottomasti yksi suurimpia tänä vuonna käännettyjä kaunokirjallisia teoksia.


Helmet-haaste 2017: 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa



 

maanantai 26. kesäkuuta 2017

PRIDEVIIKON KIRJALISTA


Tällä viikolla vietetään aina niin upeaa ja vahvaa Pride-viikkoa, ja jos sen näkymiseltä katukuvassa onnistuu välttämään, saa varsin vahvat laput silmillä kulkea. Yöpöydän kirjat -blogin Niina emännöi tämän viikon kirjablogien Pride-lukutempausta, ja vaikka en ihan varma vielä ole ehdinkö itse varsinaisesti teemaan liittyviä kirjoja lukea (pahuksen lukujumi sentään, ainoa mikä tuntuu tällä hetkellä etenevän, on keskinkertainen dekkarikirjallisuus...), ajattelin kuitenkin oman spontaanin instagram-postaukseni innoittamana vinkata nyt täälläkin sopivaa luettavaa tälle viikolle. Ja omia suosituksia otan vastaan myös enemmän kuin mielelläni, ehkä näiden lukemista voi jatkaa lähiviikoillekin varsin hyvällä omallatunnolla! 


PAJTIM STATOVCI : TIRANAN SYDÄN
Upea kirja transsukupuolisuudesta, ulkopuolisuudesta, stereotypioista ja sukupuolisuudesta, niin Italiassa, Albaniassa, New Yorkin hämärillä kujilla kuin omassa koti-Suomessammekin. Vahva ja koskettava romaani, jonka soisi kuuluvan hieman jokaisen lukulistalle, aatemaailmaan katsomatta. 


INKERI MARKKULA : KAKSI IHMISTÄ MINUUTISSA
Suosittelin tätä kesälukemiseksi kaksi postausta sitten, ja suosittelen tätä nyt uudestaan. Kirja, jolle soisi huomattavasti enemmän lukukertoja, tarina, jonka toivoisi huomattavan monien tietävän. Kaksi ihmistä minuutissa on paitsi tarina lääketeollisuudesta ja eriarvoisuudesta, se on myös tarina kahden äidin lapsesta, joka ei kuulu toiselle, jos toista ei ole. 


TOMMI KINNUNEN : NELJÄNTIENRISTEYS & LOPOTTI
Kinnusen kahteen osaan päässyt sukuromaani kurkistaa ensimmäisessä osassaan homoseksuaalisuuden riipaisevaan historiaan ja toisessa osassa elää sitä jo avoimemmin, vanhojen traumojen varjossa. Etenkin Onnin tarina tuli itselle hyvin lähelle, ja onnistui vaikuttamaan suuresti, sen kipeys tuntui omassa sydänalassa saakka. Tuomaksen tarina lähempänä nykyaikaa taas toi eteen sellaista raadollisuutta ja epäreiluutta, ettei sitä täysin kuivin silmin voinut lukea. 


TOVE JANSSON : REILUA PELIÄ
Toven omaelämäkerrallisenoloinen pienoisromaani on kaunis tarina kahdesta naisesta, jotka paitsi jakavat yhteisen käytävän työtilojensa välillä, jakavat myös arkensa, tunteensa, pelkonsa ja toiveensa. Kaunis, rauhallinen ja hurjan lähelle tuleva kirja ei tee itsestään numeroa saati huutele sensaatiohakuisesti, mutta antaa silti enemmän kuin moni muu kirja yhteensä.


PAJTIM STATOVCI : KISSANI JUGOSLAVIA
Statovci on niin upea, että häneltä voi olla samalla listalla koko tähänastinen tuotanto, olkoonkin, että se on vasta kaksi kirjaa. Siinä missä Tiranan sydän tietyllä tapaa laajempi kannanotto seksuaalisuuden muotittamiselle ja leimaamiselle, on Kissani tarina yhdestä ihmisestä, yhdestä suhteesta, sen taustoista, kivuista ja nousuista. Kaunis tarina vie mukanaan ensisivuilta lähtien.


HANYA YANAGIHARA : PIENI ELÄMÄ
Pieni elämä ei ole ehkä mikään joutuisin hyvänmielenkirja, mutta kaikessa traagisuudessaan on senkin pohjavire kuitenkin valoisa, ja vaikka tarina etenee kauhuista toiseen, voi pahimmastakin selvitä kun vierellä on oikea ihminen. Rakkaus ei katso sukupuolta, se kiinnittyy hyvyyteen ja hyväsydämisyyteen, ja sen kauniin kaihosassa tunnelmassa Yanagihara tarinaansa kuljettaa lähes tuhannen sivun läpi.

HAUSKAA PRIDE-VIIKKOA KAIKILLE! 


sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

ELIZABETH GILBERT : EAT PRAY LOVE

 
ELIZABETH GILBERT : EAT PRAY LOVE 
♥ ♥
392s.
Otava 2010
Alkuteos: Eat Pray Love (2006)
Suomentaja: Taina Aarne

Eat Pray Love taisi hurmata massoja jo vuosia sitten, mutta omakohtaisesti en siitä juurikaan ole koskaan ollut kiinnostunut. Jo sen alkuperäiset kannet työntävät luotaan hömppäydellään, näistä leffakansista ja self help -henkisestä maineesta nyt puhumattakaan. Olen työntänyt sen armotta kategoriaan ei minulle tarkoitetut -kirjat, antanut olla ja pysyä siellä. Aina siihen asti, kun se tosiaan eurolla tuli kierrätettynä vastaan, ja kun sen takakansiteksi yhtäkkiä olikin juuri sitä, mitä tarvitsen juuri nyt. Ja niinpä, erittäin ennakkoluuloisena, aloin sitä kuitenkin lukea. Ja joskus, kuten sitä erehtyväisenä ihmisenä on huomata saatannut, sitä ei aina voikaan etukäteen tuomita kaikkea, mitä ei tunne. Hassua sinäänsä. 

"Ensin tehtävä vaikutti lähes mahdottomalta. Ettäkö hallita ajatuksiaan? Ai, ettei se muka menekään toisin päin? Mutta ajatella jos pystyisinkin? Eikä nyt ole kyse tunteiden tukahduttamisesta tai kieltämisestä? Tukahduttamisessa ja kieltämisessä on kyse siitä, että teeskentelee ettei kielteisiä ajatuksia ja tunteita olekaan. Richard tarkoitti sitä, että nimenomaan myöntää kielteiset ajatuksensa, koettaa ymmärtää mistä ne johtuvat ja miksi ne syntyvät ja sen jälkeen - armollisesti mutta järkähtämättä - jättää ne omaan arvoonsa."

Elizabeth Gilbert on onneton avioliitossaan, ja siitä päästyään enemmän rikki kuin koskaan aiemmin. Selvästi "hieman" etuoikeutetun asemansa ansiosta maksettuaan mansikoita erojuristeille hänellä on kuitenkin varaa ottaa vuosi sapattivapaata, ja lähteä parantelemaan haavojaan oikein olan takaa. Ja koska maailmassahan hienointa on sekä nautinto että hengellisyys, päättää hän omistaa vuoden elämästään sekä niiden että niiden välisen tasapainon löytämiselle. Niinpä "Liz" suuntaakin ensin neljäksi kuukaudeksi Roomaan opiskelemaan italiaa komeiden italianojen keskelle, sieltä neljäksi kuukaudeksi Intiaan meditoimaan gurun opastuksella ja sieltä vielä Indonesian Balille etsimään vastauksia ja tasapainoa kaiken tämän väliseksi sillaksi. 

Tartuin kirjaan hyvin puhtaasti saadakseni askellukseni pois tahmaisesta lukujumistani. Tartuin siihen myös ennakkoluuloisesti, ja juu, kyllä se niihin ennakkoluuloihinkin vastasi. Koska ihan oikeasti nyt hei, "mikään maailmassa ei ole vaikeampaa kuin erota New Yorkissa". Niin, siellä ensimmäisessä maailmassa ehkä. Mielenterveysongelmia, huonoa parisuhdetta ja hyvinvointivaltiossa elävän nykyihmisen ongelmia mitenkään missään nimessä vähättelemättä tämä kirja sai kyllä välillä ihan oikeasti raivostumaan kaiken prinsessamaisen kiukuttelun keskella. Koska pahimmillaan tämä oli yhden minäminäminä-ihmisen nelisataasivuinen monologi miten HÄN sitä ja HÄN tätä. Hän oli myös hämmentävän sokea omalle etuoikeudelleen, ja hämmentävän alentuva puhuessaan esim "höppänöistä ja suloisista poppamiehistä", joiden luokse hän noin vain Balille ajatteli muuttaa. (Enkä edes aloita siitä, että kirjassa on esimerkiksi väitetty pokkana päälauseen kera, että [avioliiton solmimiseen liittyvä] patriarkaalinen järjestelmä lakkautettiin antamatta mitään propseja siitä kenen työllä siitä oikeasti on otettu askelia eteenpäin ja jatkaen pienellä valittavan kaihoisalla sävyllä siitä, että nyt hänen pitää ihan itse tietää minkälainen hyvä mies on kun isi ei enää auta... Juuuuu sisäinen feministini huutaa ja kovaa. Ymmärrän todella miksi tällainen yksipuolinen tarina on kyseenalaistamatta jopa hieman vaarallinen.) Hän myös pystyy tuosta vain ottamaan vuoden vapaata, ja tarjoaa sitten satumaisen kauniina valaistumisen ratkaisuna sitä hiljaa riveillään muillekin. Että hei, lähdetääs nyt vaan kimpassa meditoimaan Intiaan niin mielet pysyy balanssissa, uskontoshoppaillaan vähän ja palataan sitten myöhemmin omaan, neuroottisen itsekeskeiseen elämään, jota länsimaissa lopulta eniten ihannoidaan.

No juu. Mutta sitähän sitä löytää aina mitä odottaakin löytävänsä, ja sen taisi tämä kirjakin jossain välissä jollain tapaa sanoa, hah. Ja kaikesta huolimatta jatkoin eteenpäin.

Ja hyvä että jatkoin. Kirja jakautuu kolmeen osaan, Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan. Italia oli vielä hyvin täynnä tuota raivostuttavaa minäminä-ihmisen jalustalle nostoa, mutta Intiassa se hieman rauhottui. Ja siitä eteenpäin minä jopa voin myöntää nauttineeni kirjan lukemisesta. Teksti oli soljuvaa (ja Gilbert ei enää käyttänyt ihan jokaiseen lauseeseen itse keksimiään "huikeita" vertauskuvia, joka toiseen vain), ja vaikka se ampui muutenkin kuin vertauskuvien kanssa jatkuvasti räikeästi yli, oppi ajan myötä siitäkin olemaan välittämättä. Ja niin, kyllähän se laittoi ihan mukavasti myös omia pitkään hyvin eksyksissä olleita ajatuksia taas niille raiteille, joissa ne hyvinä kausina ovat olleet. Se muistutti siitä, miten onni ja tasapaino ovat ihmisessä aina, ne täytyy vain saada kaivettua itsestään esille, oli kyse sitten jumalallisuudesta tai ihan vain omasta hyvinvoinnistaan. Ja se muistutti siitä, että itseään ja ajatuksiaan voi hallita, ainakin siis jos on etuoikeutettu valkoinen enemmistön jäsen, jolla sellaiseen kuplailuun ja itsensä kehittämiseen on aikaa ja resursseja. Ja onhan toki meillä monella, ja kyllä se tekee ihan hyvää huomata silloin kun itsekin on jäänyt vähän jumiin kaikkeen negatiiviseen ihan vain tavan vuoksi, ei niin sanottujen oikeiden ongelmien takia. (Koska ah, toisin kuin minä itse esimerkiksi viitisen vuotta sitten, ymmärrän nyt varsin vahvasti, että mantrat "oman mielialansa voi valita", "keskity vain positiiviseen" ja "kuka tahansa voi luoda itselleen fotogeenisen kauniin ja harmonisen elämän, jossa omia jalkojaan kuvataan pellavalakanoilla tuoreen pionikimpun kera" on aika, no, hyvinvointikuplautuneen ihmisen puhetta, sellaisen, jonka aivojen serotoniinitasot ovat luonnostaan hyvät, ja joiden suurin huoli on luonnonvalon vääränlainen siivilöityminen verhojen välistä silloin kun aamiaisbrunssi on juuri katettu siihen sängylle. Sellainen elämä on aika etuoikeutettua, ja siitä elämästä on ehkä aika ylimielistäkin huudella, että "no mutta itsepä olette elämänvalintanne tehneet". Ihan kaikkea kun ei aina vaan voi valita. Mutta niin, se siitä sivuraiteesta sitten tällä erää.)

Mutta niin, tavallaan myös näin on hyvä poistua joskus sieltä mukavuusalueeltaan, omasta kuplastaan, ja kohdata ihmisiä tai heidän ajatuksiaan, jotka todella eroavat omistaan. Tai ihmisiä, jotka eivät vain, no, ajattele. En minä tätä kirjaa kirjallisuuden vuoksi kenellekään suosittelisi, mutta viihteeksi, ajanvietteeksi ja tietynlaiseksi muistutukseksi siitä, että kun asiat ovat hyvin, voi siihen hyvyyteen yrittää muistaa keskittyäkin. Jos jatkuva liioittelu ja yliampuvat sanavalinnat eivät juuri haittaa, kannattaa tätä kokeilla. Kesäkirjana ehkä, tai silloin kun mieli on vähän maassa ja kaipaa pientä voimaannuttamista. Ihan hauska ja ajatuksia herättävä teos se viihteellisempikin voi olla, ja vaikka tässäkin aika hattaraisiin kliseisiin onnistuttiin jatkuvasti kaatumaan (pehmeän suloisesti, tietenkin, eihän pumpulisessa tarinassa nyt muuta voi olla), ei se ihan liikaa ärsyttänyt. Minua ainakaan. Tässä hetkessä. Ehkä. 

Ihan siedettävä kirja tämä oli, jos siis osaa lukea sitä tietynlaiset laput silmillä, en ehkä myy heti sitä pois. Ja saatan jopa lukea joitain kappaleita joskus uudelleenkin. Jos Pinterestin self help -lauseet vaikka alkavat kyllästyttää.

Helmet-haaste 2017: 25. Kirja, jossa kukaan ei kuole

perjantai 23. kesäkuuta 2017

KESÄLOMAKIRJOJA JUHANNUKSEN KUNNIAKSI



Kesäloma on täällä! Siihen on laskettu ensin viikkoja, sitten päiviä, tunteja ja minuuttejakin. Viimeiset hetket meni töissä eilen pelatessa ultimaalista finaalia eläinmuistipelissä, jonka voitosta sai tittelin "tavallinen mestari" (jos siis sattui olemaan aikuinen, ja olisi saanut tittelin "maailman paras ja suurin megavoittajien voittaja" jos vastustajani herra 7v. olisi voittanut). Joten niinpä kruunauduin viimeisen työtuntini aikana sitten tavalliseksi mestariksi, lohduttaen vastustajaani sillä, että olimme pelanneet yhdessä samaa peliä noin 500 kertaa, ja olin voittanut kahdesti. Toinen kerta vain sattui tähän viimeiseen mahdolliseen. Revanssia emme ehtineet ottaa, koska oli aika tuhota viimeisellä, ei ehtoollisella, vaan välipalalla retkipillimehut ja kahvihuonekarkit. Ja siitä sitten lomalle, koko konkkaronkka. Toiset neljäksi päiväksi, toiset kymmeneksi viikoksi, kuten allekirjoittanut. Niistä tosin osa on jo opintovapaata, mutta sitä ehtiikin ihmetellä lisää sitten elokuussa.

Ja se miten tämä liittyy nyt yhtään mitenkään mihinkään, on toki siinä, että on aika listata muutama kesälomakirjavinkki niille, jotka mahdollisesti vielä kesälukemisiaan pohtivat. Viimevuotiset kirjat löytyvät tuon linkin takaa, tässä omat suositukseni tälle kesälle, olkaa hyvät!


TOP 5 KIRJAT KESÄLLE 2017



Mainio kotimainen lukuromaani, joka on jäänyt mieleen pyörimään vahvemmin kuin olisin uskonutkaan. Railakkaan hauskaa ja historialla leikittelevää viihdettä vakavien asioiden, eli Turun kaupunkipalon äärellä, joka toimii varmasti laiturinnokassa tai Suomen halki viilettävässä junassa, missä kesällä ehtiikään parhaiten lukea. Helteisissä hetkissä eletään myös kirjassa, ja sen railakkaasta tunnelmasta nautin edelleen itsekin, vaikka lukemisesta on jo puolisen vuotta. Ehdoton yllätys, vetävä ja koukuttava teos!


Ensimmäinen Austerini on edelleen lämpöisen vahvasti mielessä, ja sen leppoisa kerronta ja polveileva tarina olisi mainiota kesälukemista, jos tätä ei olisi jo aiemmin lukenut. Tarina on rento ja helppolukuinen, ja silti siinä on omat twistinsä, jotka estävät latteuden tunteen. Laadukasta ja ajatonta, ja toimii myös, jos kesällä haluaa yhtaikaa viihdyttävää, muttei liian haperoista luettavaa.


Helsingin kesät ja vanhempieni ikäluokan sukupolvikuvaus muuttuu lämpimäksi ja eläväksi Westön kauniissa teoksessa, jonka viipyilevyyden luona viettää mielellään hetken jos toisenkin. Hitaassa ja kuvailevassa lumossa viihtyy kuin kauniissa kesäillassa, ja henkilöihin kiintyy niin, että heiltä tekisi mieli kysyä pitkästä aikaa kuulumisia. Ihmisiään Westö osaa luoda parhaiten, ja tämän tarina sopii kesään kuin ne kärpäset konsanaan.


Muistan, että juuri Vieraat vuosi sitten luettuani tuntui, ettei se ehkä yltänyt ihan niin korkealle, kuin toivoa olisi voinut, mutta yhtäkkiä, 10 kuukautta myöhemmin huomaan, että sen kesäillan viipyilevä tunnelma on niin vahvana mielessä, että tuntuu kuin tämän olisi lukenut viime viikolla. Vieraat kuuluu siis sarjaan "kirjoja, jotka kasvavat ajan myötä", ja aika todella on tehnyt tälle hyvää. Kauniin haikea kirja, jossa kuitenkin oli kaikki kohdallaan, vaikka tuoreeltaan hieman vierastinkin, sopivaa kesäluettavaa, jos viihtyy myös hieman syvempien tunteiden kohdalla. Toivottomuuteen sentään ei tarvitse astua, tämän taustavire on herkän kaunis.


Tässä sarjassa ehkä omalla tapaa traagisin tarina, mutta silti sellainen, jolle kaipaisi hurjasti lisää huomiota ja lukukertoja. Trooppisen viidakon keskellä kesä on jatkuvasti läsnä, mutta siinä on myös kääntöpuolensa. Upottava ja ajatuksia herättävä, muttei missään nimessä liian raskas. Sellainen kesäkirja, jonka parissa tuntee mielellään ja paljon.


Simojoen kirja oli niin satunnaislöytö isotädin hyllystä kuin olla voi, mutta sen kesäkuvaus on mielessä edelleen. Mahtava pieni kesämysteeri, jonka elävä maailma tuntuu siltä, että siihen voisi konkreettisesti palata milloin vain. Wyldin mysteeriromaani ei taas ehkä ole se kesäisin noin sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta se on aivan mahtavaa viihdettä jännitystä ja koukutusta kaipaaville. Rakenteeltaan aivan mahtava kesäkirja, joka tekisi mieli lukea tänäkin kesänä uudelleen, jos vastaavaa toista ei jostain onnistu löytämään.

Mitä kesäkirjoja te aiotte lukea? Tai suosittelette ehdottomasti minulle? Nyt olisi tilaa jopa hieman viihteellisemmälle kirjallisuudelle, kunhan on laadukasta edelleen!

JA IHANAA JUHANNUSTA KAIKILLE, 
NAUTTIKAA KESÄSTÄ, OLI SÄÄ MIKÄ TAHANSA! ♥

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

J.R.R. TOLKIEN : HOBITTI - ELI SINNE JA TAKAISIN

J.R.R. TOLKIEN : HOBITTI - ELI SINNE JA TAKAISIN
♥ ♥
331s.
WSOY 1985
Alkuteos: The Hobbit or There and Back (1937)
Suomennos: Kersti Juva
Kuvitus: Tove Jansson

Olen yrittänyt kirjoittaa tätä postausta nyt kolme kertaa. Olo on yhtä ristiriitainen kuin tämä lukukokemuskin, ja tuntuu haastavalta edes aloittaa mistään. Kertoako, mistä Hobitista on kysymys, vai olettaa, että kyllä te tiedätte? Luonnehtiako sitä fantasiakirjallisuutena vai lasten- ja nuortenkirjallisuutena, jonkalaisena se jotenkin minulle enemmän mieleen jäi? Pureutuako niihin ongelmakohtiin, jonka takia en tästä oikein pitänyt, vai koittaa löytää Tolkienin luoman maailman hienouksia? Sohaista jonkinlaista keskimaalaista muurahais- (vai hiisi-?) pesää, ja sanoa, että minusta tämä oli vähän huono? Mutta pitääkö sekään paikkaansa, en ihan rehellisesti tiedä.

No. Jos aloitetaan nyt vaikka asioista, jotka tämän kirjan pohjalta tiedän. Vaikka näin omakohtaisesti. Tiedän, että tämä on jonkinlainen klassikko, ja sen hienous perustuu paljon siihen yksityiskohtaisuuteen, siihen maailmaan, jonka omine kielineen, maantieteineen, otuslajeineen J.R.R. Tolkien on kunnianhimoisesti luonut, ja jotka tästä nimenomaan suuremmin jatkossa jatkuvat. Mutta minulle, ainakaan tässä Hobitissa se ei auennut. Tiedän myös, että olen perusteellisen kirjallisuuden ystävä, sellainen, joka löytää nautintonsa huolella rakennetuista taustoista ja syy-seuraus-suhteista, ja tästä kirjasta ne minusta puuttuivat, koin, että tätä kirjaa on melkein tunnuttu keksivät samaa tahtiin kuin sitä on kirjoitettu, niin ohuilta tietyt risteyslangat tuntuivat. Ja tiedän myös, että sellaisesta oma lukukokemukseni kärsii.

Häiritsevistä yksityiskohdista vähän huteran juonikuvion ja "kappas, nämä asiat nyt vain sattuivat tapahtumaan ja taas oltiin pulassa ja pelastuttiin täpärästi, jouduttiin taisteluun ja pelastuttiin täpärästi ja sodittiin ja pelastuttiin täpärästi" -asetelman ärsyttävyyden lisäksi minua häiritsi myös hahmojen suunnaton persoonattomuus. Ainoa, kehen kunnolla tutustuttiin, oli Bilbo, mutta sekin oli jotenkin kovin ristiriitainen tyyppi, eikä siis sellaisella inhimillisellä tavalla vaan vähän huitaistenkirjoitetulla tavalla. Kääpiöt taas olivat vain joukko epämääräisiä tyyppejä, joista ei saanut mitään otetta. Gandalfista ja haltioista sun muista puhumattakaan. Tai siitä, että tämä tarina oli oikein klassinen congratulations, you have an all male panel -kirja, lue tämä nyt sitten nykylapsille, juupa juu. Eikä se edes selity hei ajankuvalla, kyllä 30-luvun muissakin saduissa on sentään ollut naisia.

Noin satukirjojen suhteen olen mielestäni aika kokenut lukija. Harmillisen vähän tuota puolta olen tänne blogiin saanut aikaiseksi tuoda, mutta kun olen lukenut vuoden sisään 40 eri lastenromaania ääneen eskariryhmälleni, 30-45 minuuttia päivässä, voinen sanoa tietäväni, miltä niitä näin aikuisena tuntuu lukea. Miltä tuntuu lukea uudelleen lapsuuden klassikoita ja miltä tutustua tuohon maailmaan aikuisena ensi kertaa. Joten jos tätä lukukokemusta suhteuttaa siihen, ja niin minun tämän kirjan kielen ja juonikuvioiden takia tekee eniten mieli tehdä, en oikein saanut Hobitista otetta. Jos ajatellaan, että tämä on suunnattu nuorehkoille lukijoille, en itse sitä silti heille ehkä lukisi. Juu, jännät käänteet toki olisi varmasti vedonneet edellislukuvuotiseen kuulijakuntaani, mutta olen huomannut, että jos minulle ei tarina uppoa, en osaa sitä lukea eteenkäänpäin kovin tunteella, ja kokemuksesta tulee yhteisesti latteahko.

Ja silti. Haha, kuten aina, niin silti. Tahmailin ja taistelin tämän kanssa, sain vertaistukea instagramissani, meinasin luovuttaa ja lopulta pakotin itseni lukemaan loppuun, jotta voin sanoa lukeneeni. Ja silti lopussa, toisin kuin niiden varsinaisten huonojen kirjojen kanssa, huomaan edelleen eläväni esimerkiksi monia metsäkohtauksia, niitä loputtomia polkuja, joita vaelsin Bilbon ja kääpiöpoppoon perässä. Tai kohtausta, jossa Bilbo saa arvuutteluleikin päätteeksi paettua Klonkulta. Hassua. Ja hieman ristiriitaista. Mutta niin kai se aina vähän on, kun lukee jotain ei-laadutonta, muttei koe sitä omakseen. Että juu, kai minä nyt vähintään ymmärrän, mikä tässä viehättää. Mutta vähän kyseenalaistan silti, että kannattaakohan Taru sormusten herraa edes kokeilla, jos tämä jo oli tällaista tahmaamista? Vai annetaanko suosiossa olla, heitetään sarjaan "klassikot, jotka eivät ole kirjoitettu minua varten"?


Helmet-haaste 2017: 22. Kuvitettu kirja