tiistai 23. toukokuuta 2017

MITÄ LUEMME SYKSYLLÄ 2017

Kevään uutuuspino muutamaa kiinnostavaa lukuunottamatta alkaa olla varsin hienosti jo luettu, ja vaikka ehkä neljännen kevään 2017 teoksen jälkeen vannoin, että nyt luen vain ja ainoastaan vanhaa ja klassista, en ehkä ihan niin olekaan tehnyt, ja sitten kuinkas sattuikaan, aloin jo selailemaan syksyn uutuuskatalogeja ja bongailin jo sieltäkin yhden jos toisenkin kirjan mitä lukea. Vaikka oikeastaan jos valita pitää, millään muulla ei ole väliä kuin syksyn uudella Kjell Westön kirjalla. Sitä on odotettu. Mutta tässä nyt silti, illan ratoksi ja noin muutenkin, muutama muukin kiinnostavan oloinen teos, joita lukea kesän jälkeen kun kaikki on omassakin elämässä kirjaimellisesti toisin.


Aula & CO

Yu Hua : Xu Sanguanin elämä ja verikaupat, elokuu 2017. Viisihenkisen työläisperheen tarina Maon aikaisessa Kiinassa. Huan Elämänkaari kiinnostaa myös, senkin voisi tätä uudempaa suomennosta odotellessa lukea.

Atena

Jennifer Ackerman : Viisaat linnut, toukokuu 2017. Tämä on jo kevään uutuus, mutta mennyt minulta aiemmin ohi. Tietokirja lintujen sosiaalisista suhteista, älykkyydestä ja kaikesta muusta, mikä ihmiseltä usein tuntuu menevän ohi. Kuulostaa kirjalta, josta nauttisin kesällä mökkilaiturilla hurjasti.

Miikka Voutilainen : Nälän vuodet - nälänhätien historia, syyskuu 2017. Suomen nälkävuosista punavankileireille ja nykyaikojen rock-konsertteihin, jotka keräävät varoja nälänhätien uhreille. Tietokirja, joka sukeltaa syvemmille nälänhädän juurille, sinne, missä nälkä ei johdu vain luonnonoloista.

Bazar

Yuval Noah Harari : Homo Deus - huomisen lyhyt historia, syyskuu 2017. Hararin edeltäjä, Homo Sapiens on minulla ikuisuuskirjana kesken, ja vaikka sen kahlaamisessa onkin mennyt kauan, kiinnostaa jo nyt sen seuraajakin, tulevaisuuden kuviin suuntaava evoluution seuraava askel, Homo Deus. 

 

Gummerus

Nathan Hill : Nix, elokuu 2017. Suuri amerikkalainen romaani totuudenjälkeisestä ajasta, jossa esimerkiksi Norjaa ei enää ole. Kirjailijan esikoisromaani on ollut menestys kotimaassaan, ja sen salaisuudet haluaisin itsekin vielä löytää kansien välistä.

Eka Kurniawan : Kauneus on kirous, elokuu 2017. Indonesialaista kirjallisuutta, ihanaa! Kirjailija maalaa kuvaa kansakuntansa nuoresta historiasta tarjoten kurkistuksia paitsi sen kansanperinteeseen, myös periksiantamattomaan sieluun. Maailmankirjallisuus on tänä vuonna ollut lähellä sydäntäni, joten tältä käännöskirjalta odotan paljon.

Selja Ahava : Ennen kuin mieheni katoaa, syyskuu 2017. Nainen haluaa merkitä miehensä ylös, ennen kuin tämä pala palalta katoaa ja vähenee. Kahdesta edellisestä Ahavasta pidin kovin, joten tämä kolmaskin tuntuu kiinnostavalta. 

Otava

Kjell Westö : Rikinkeltainen taivas, elokuu 2017. Kasvutarina ja kertomus kolmesta sukupolvesta, kuinka westömäistä. Ja silti juuri niin ihanaa, sitä sellaista, jota on useamman vuoden jo kuumeisesti saanut odottaa. Westö on yksi minulle tärkeimpiä nykykirjailijoita, joten uuden romaanin käsiin saaminen on jo nyt kutkuttavaa.

Arundhati Roy : Äärimmäisen onnen ministeriö, elokuu 2017. Sukellus Intiaan, itsenäisyyttä havittelevaan Kashmiriin sekä talouskasvun sivuvaikutuksiin, jossa köyhät köyhtyvät, naiset joutuvat joukkoraiskauksien uhriksi ja kastijako on edelleen osa modernina pidettyä yhteiskuntaa. Vahvaa intialaisromaania odotellessa voisin lukea Royn esikoisromaanin Joutavuuksien jumalan.

Johanna Holmström : Sielujen saari, syyskuu 2017. Tarina terveyden ja hulluuden rajasta ja siitä, onko sellaista olemassa. Saarelle karkoitetaan ne, jotka eivät muualla pärjää, ja useamman naisen kohtalot kietoutuvat toisiinsa. Mielenkiintoisen oloinen kotimainen romaani sai pienen esittelynsä kohdalla kiinnostumaan kovasti.


(kuva: Favilli & Cavallo : Iltasatuja kapinallisille tytöille, tarkempi taiteilija kirjassa)

S&S

Elena Favilli & Francesca Cavallo : Iltasatuja kapinallisille tytöille. Miltä näyttää lapsista maailma, jossa saduissa miehet ovat aina sankareita, ja naisille riittää elämän loppuun asti kestävän onnen takeeksi se, että he sellaisen miehen itselleen saavat? Kun olen nyt lukenut kolme vuotta ääneen erilaisia satuja kuusivuotiaille, olen itsekin kerran jos toisenkin törmännyt pulmaan, jossa sukupuoliroolit kaipaavat pientä päivitystä. Paljon toki voi tehdä jo satuvalinnoilla (Pepit ja Ronja Ryövärintytär nyt nopeasti mainittuna), mutta silti tämä uusi sankarinaisten kirja kiinnostaa myös, ihan jo työnkin puolesta.

Tammi

Haruki Murakami : Rajasta etelään, auringosta länteen, syyskuu 2017. Murakamia riittää jos ei julkaistavaksi vuosittain uutta, niin käännettäväksi vanhaa. Se toki ilahduttaa, etenkin kun edellinen suomennettu Miehiä ilman naisia -novellikokoelma nousi kerralla ehkäpä kaikkien aikojen murakamikseni, mutta saa nähdä joko kohta tulee yliannostus. Toivottavasti ei, vielä ainakin jaksan kiinnostua!

Mikä syksyn uutuus tietä kiinnostaa eniten? Muita Westön odottajia?

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

ROXANE GAY : BAD FEMINIST

ROXANE GAY : BAD FEMINIST
♥ ♥ ♥ ♥
331s.
Like 2017
Alkuteos: Bad Feminist, 2014
Suomennos: Koko Hubara & Anu Partanen
Arvostelukappale

En ollut saanut luettua kirjaa edes kokonaan, kun aloitin jo tämän postauksen. Pää on niin täynnä asioita ja koukkuja, joihin haluan tarttua, joiden kohdalla haluan hyppiä tasajalkaa saadakseni muidenkin huomion itselleni tärkeänä pitämääni kohtaan, mutta ennen kaikkea se on täynnä ajatusketjuja, jotka haluan jo itsellenikin ylös, jotta pystyn jatkossakin olemaan jollain tapaa yhtä silmät auki kuin tämän kirjan avulla olen nyt vajaan viikon ollut. En malta lukea, kun haluan vain kirjoittaa ajatuksia ylös, enkä malta kirjoittaa kun haluan lukea lisää. Luvassa on siis ehkä blogihistoriani pisin postaus, ja kokoneena bloggaajana jo tiedän, että mitä pidempi kirjoitus, sen harvempi sitä kokonaan lukee. Mutta jos ei välitetä nyt siitä, vaan suolletaan kaikki oivallukset ja ajatukset virtuaaliselle paperille ja nautitaan tästä epäjohdonmukaisesta tajunnanvirrasta, jonka Roxane Gay onnistui hieman vaivihkaa arkeeni tuomaan.

Jos et jaksa lukea tätä postausta kokonaan, lue edes seuraava lause: missä ikinä oletkaan, ja mitä ikinä elämästä, feminististä ja omista etuoikeuksistasi ajattelet, lue Roxane Gayn Bad Feminist. No niin, pohjimmiltaan jo tämä on ihan tarpeeksi, voit lopettaa lukemisen, suunnata kirjastoon tai kirjakauppaan tai jos olet läheiseni, saat kirjan lainaan myös minulta. Mutta haluan sen takaisin, sillä nämä esseet eivät useista lukukerroista laimene. Päinvastoin.

Jos kuitenkin päätät jatkaa tämän postauksenkin lukemista, kerron seuraavaksi, jos nyt ei jo alkuun tullut selväksi, Roxane Gayn Bad Feminist on tärkeä kirja. Se on terävä, osuva ja oivaltava, ja se on kirja, joka olisi pitänyt jakaa Adichien yksittäisen esseen sijaan kaikille suomalaisille ysiluokkalaisille, koska sen esittelemät ongelmat ja arjen seksismi ja vialliset stereotypiat ovat olemassa myös meidän kuluttamassamme kulttuurissa. Se on kirja niille, joiden mielestä feminismi on miesten ja naisten välisen tasa-arvon kannattamista naisvallan sijaan on "faktalta kuulostava mietelmä", ja se on kirja niille, jotka ajattelevat, etteivät voi olla feministejä, koska feminismi uhkaa sitä, että he nauttivat hiuspidennyksistään, korkokengistä, menevät naimisiin patriarkaalisten perinteiden saattelemana tai jäävät vapaa-ehtoisesti lasten kanssa kotiin, koska "oikeaoppinen" feminismin myytti täysin päinvastaisesta on juurtunut ihmisten mieliin liian syvälle.  Se on myös kirja meille, jotka ovat sen alkaneet tiedostaa jo aiemmin, se on kirja samanmielisille, jotka haluavat syventää omaa tietämystään, ja haastaa itseään entistä enemmän. Se on kirja kaikille, jotka jollain tapaa elävät yhteiskunnassa, jossa on olemassa jonkinlaisia epätasa-arvoisia valtarakenteita. Eli kaikille niille, jotka eivät elä utopiassa. 

Roxane Gay ei kuitenkaan ole kirjoita saarnaavasti, virheitä osoitellen tai syyllistäen. Hän tuo jotenkin hurjan suurella ymmärryksellä esiin sellaisetkin ajatukset ja näkökulmat, jotka ei nopeasti ajateltuna sitä aina ansaitsisi. Gay muistuttaa, että koska femismi on ihmisen luoma, on se myös inhimillinen ja virheellinen. Ja se sitä saakin olla, koska täydellisyyden tavoittelu ja sankarikulttuurin rakentaminen eivät ole kovinkaan kestävällä pohjalla kun niitä pitäisi soveltaa suoraan käytäntöön. Ne ovat jopa haitallisia, koska keskittyessään utopiaan ja sen tavoitteluun arjen pienet tärkeät teot jäävät todennäköisemmin vaille ansaitsemaansa huomiota.

Gay kuluttaa selvästi huomattavan paljon populaarikulttuuria, ja niin teen minäkin. Opin jo Särmän & Meriläisen kirjasta, että guilty pleasure on täysin surutta roskikseen heitettävä termi, mutta Gayn avulla opin, että myös sellaisen kulttuurituotoksen edessä voi pitää silmiään auki. 50 Shades of Greyta voi lukea joko aivot narikassa tai nähden sen ylläpitämää satumyyttiä naisen ja miehen välisestä suhteesta. Tosi-tv:ta katsoessa naiskuvan yksipuolisuuteen voi alkaa kiinnittää huomiota, ja stand up -komiikkaa seuratessaan saa nauraa mukana kun naurattaa, mutta saa olla myös nauramatta, jos huomaa että esimerkiksi raiskaushuumori on juurikin pehmittämässä sitä maaperää, jonka mukaan naiseen kohdistuvan seksuaalisen ahdinnan tai hyväksikäytön voi siirtää keveäksi hassutteluhuumoriksi, koska no vitsillä kerroin on muka aina täysin normaali tapa saada anteeksi vahingollisten ajatusmallien ylläpitoa. Tästä kun nyt löytyy lukemattomia esimerkkejä ihan jo kotimaistenkin poliitikkojen sosiaalisen median seiniltä.

"Ne, jotka pidättäytyvät käyttämästä huumoria "kommentoidakseen kaikkia maailman kamaluuksia", eivät jätä sitä tekemättä siksi, että pelkäisivät. Ehkä ja vain ehkä, heillä on tervettä järkeä - ehkä heillä on omatunto. Joskus sen sanominen ääneen, mitä toiset pelkäävät tai eivät halua sanoa, on vain ja ainoastaan kusipäisyyttä. Meillä kaikilla on oikeus olla kusipäitä, mutta meillä ei ole oikeutta olla kusipäitä ja välttää seuraukset."

Gay ei kuitenkaan pelkästään esitellyt listaa niistä kirjoista, elokuvista ja tv-sarjoista, joiden kulttuurinomimiset, laiskat ja stereotypisoivat käänteet ja ihan vain tietyn valta-asetelman ylläpito jylläävät edelleen 2010-luvun yhdysvaltalaisessa kulttuurissa kuin emme sukupuolten välisestä tasa-arvosta tai  rotuerottelusta olisi ottaneet yhtään edistysaskelta sitten naisen äänioikeuden, mutta ennen kaikkea se pakottaa myös minut, valkoisen etuoikeutetun eurooppalaisen naisen tunnistamaan niitä rakenteita, joita surutta jatkuvasti kulutan ja pidän ehkä huomaamattanikin yllä. Kun kyse on naisen alentamisesta, nyökkäilen pontevasti, että juuri näin, miksei kaikki naiset tätä ymmärrä ja tästä nosta haloota, mutta kun kyse on toisesta rodusta, ei-valkoisista ihmisistä, huomaan varsin kookkaan piston jossain epämääräisessä paikassa. Huomaan, että kulttuuri, jota kulutan, elokuva tai tv-sarja jota katson ja olen pitänyt kelvollisena kuvauksena rotujen välisestä historiasta, onkin edelleen sitä kuilua kasvattavaa, stereotypian ylläpitäjää, leimaavaa ja ei-valkoisia alentavaa kun suuri ja mahtava, etuoikeutettu valkoinen kuvittelee, että hän milloin tahansa saa kirjoittaa toisen tarinan. Ja se pisto on erityisen tärkeä. Se on se käännekohta, jossa voi, näin ainakin kuvittelisin, naksahtaa etuoikeutetun miehen päässä kun häntä kuvittelee ettei kukaan enää puolusta valkoista heteromiestä, mutta voisi naksahtaa myös minun: se on se hetki, kun voi intuitiivisesti joko loukkaantua, että en minä ole mitään pahaa tarkoittanut!! tai yksinkertaisesti ottaa opiksi. Oppia, ymmärtää ja huomata, että näinkin tämän voi tulkita, tätä voi katsoa syvemmin kuin vain viihteenä, että tämä voi olla jollekulle toiselle todella vakava ja henkilökohtainen asia, jopa loukkaus ja vain uusi muoto sille jatkuvalle alentamiselle, mitä yhteiskunta ja kulttuuri erimuodoissaan etuoikeutettujen tiedostamatta suoltaa.

On nimittäin herättävää huomata, että ihan mainiona pitämäni Stockettin Piiat on valkoisen naisen kirjoittama historiallinen romaani mustista, ja hieman syvemmällä tarkkailulla lähinnä valkoisen päähahmon pönkitystä yksinkertaistettujen, maagisten mustien hahmojen avulla. Niiden, joiden elämä murtuu itsemurhan partaalle, kun he eivät saa enää palvella valkoista perhettä. Tai että yksi lempisarjoistani, ah-niin-monimuotoisena pidetty Orange Is the New Black tarjoaa maailman stereotypisimman hahmogallerian mitä ei-valkoisiin tulee. Puertoricolaiset juonittelevat seksuaalisuutensa avulla, mustat naiset haaveilevat uppopaistetusta kanasta, aasialaiset eivät puhu, mielisairaudet esitetään aivan eri tavoin, jos kyse on mustasta hahmosta (Crazy Eyes) kuin myöhemmällä kaudella valkoisesta (Lolly).  Ja se herätys on tärkeä, koska en tiedä olisinko huomannut näitä oma-alotteisesti itse, omasta näkökulmastani katsottuna. Mutta eihän maailma ole minun näkökulmani.

Sukupuolesta. Sukupuolisuuden esseet olivat viiltävät hyviä, vaikka lukiessa harmittikin, etten tuntenut montaakaan teosta, joihin Gay viittasi, sillä ne jotka tunsin, olivat varsin mullistavia nähdä Gayn silmin. Disneyn sadut kuitenkin tunsin, ja jos ei lasketa lukuun sitä, millaista ulkonäkömyyttiä oikeista, voitokkaista ja kuvankauniista prinsessoista tuo maailma ylläpitää, on näiden satujen miehen ja naisen välinen suhde vähintäänkin kyseenalainen. Miehen ei tarvitse kuin olla nimeltään Prinssi Uljas, on hänen saamisensa koko loppuelämän onnelliseksi tekevä asia. Mitäpä sitä nyt luonteesta, kun pelkkä hurmaava suudelma pelastaa jo kaiken. 

Aikuissaduissa nainen taas on varsin usein harmillisen yksipuolinen, se on TV-sarjassa yksipuolisessa ja stereotypioita ylläpitävässä roolissa, tai se alistuu oikuttelevan ja vaikean miehen tahdolle, koska suuressa hoivavietissään tahtoo hänet pelastaa ikuiselta renttuudeltaan. Nainen on maaginen voimahahmo, jonka rakkaus pelastaa, kunhan olemus on siveellistä eikä preesens ole liian hallitseva. Tai sitten nainen on lutka, koska maailmahan on tunnetusti mustavalkoinen ja madonna-huora-jaottelu täysin tätä päivää. Ja niin, mitäpä sitä fiktiivisistä saduista noin yksinään, mutta milloin sadunkerronta on ollut koskaan erotettua todellisuudesta ja oikeista yhteiskuntarakenteista? 

Kun entisaikojen sadut olivat täynnä moraalisia opetuksia, jotka olivat varsin samansuhteisia esimerkiksi Raamatun opetusten kanssa, paha sai palkkansa ja tottelemattomasta lapsesta kasvoi Jörö-Jukka, nykyiset sadut mallintavat sitä täydellisen mallikansalaisen kuvaa, sitä samaa höttöä sukupuolisuudesta, sukupuolirooleista ja sukupuoleen liitetyistä stereotypioista, jota halutaan rakenteellisesti ylläpitää laajemmassakin mittakaavassa. On meillä pohjoismaissa onneksi upeat Peppi Pitkätossut ja Ronja Ryövärintyttäret, mutta niitä me kaipaamme arjessakin lisää saadaksemme tavoittelemisen arvoiseksi muutakin kuin ikuisen keskustelun siitä, miten naisen tulisi yhdistää työ ja perhe. Haluaisinpa kuulla sadun siitä, miten Prinssi Uljas jäi hoitamaan perheen lapsia, jotta Lumikki/Tuhkimo/Prinsessa Ruusunen voisi jatkaa sen tekemistä, mitä sitten oikeasti koskaan on halunnutkaan tehdä tai romaanihenkilöstä, jonka tahtoon nainen ei lopulta alistu muuttuen vaikka vampyyriksi Twighlightien tapaan/suostu miesten määrittelemiin lisääntymisoikeuskeskusteluihin, kunhan ovat yhdessä onnellisia. Tai ennenkaikkea naisesta, jonka tehtävä ei ole kaunokirjallisuudessa olla miellyttävä ja muottiinsopiva. Ärsyttävyyskin on voimavara, ja se on piirre, joka ei voi kuulua vain toiselle sukupuolelle. Haluan lisää Roxane Gayn kaltaisia naisia, jotka vastaavat miehen toiveikkaaseen kysymykseen e-pillereiden käytöstä, "en käytä, käytätkö sinä?"

Rodusta. Luin jokin aika sitten Yaa Gyasin Matkalla kotiin -romaanin. Alkuun rakastin sitä, se oli voimakas, taitava ja upeasti mustan kulttuurin sisältä kirjoitettu, kattava teos orjakaupan historiasta, sitä ennakoivista asioista, ghanalaisten omasta osuudesta siihen ja kaikista niistä rikkirepivistä seurauksista, joita se tällaiselle valkoiselle, hyvin kaukana olevalle lukijalle tarjosi. Huomasin kuitenkin, että jälkeenpäin kirjan loppu, ihan viimeiset kappaleet jätti hieman epämääräisen häiritsevän jälkimaun, sellaisen, että yhtaikaa pidin ja en, enkä oikeastaan tiennyt miksi. Nyt Bad Feministin luettuani sekin selveni, syy, miksi en: vaikka tarina oli voimakas, rujo ja aito ainakin 90 % sivuistaan, loppuun se syyllistyi juuri siihen, mihin Gay osoittaa monenkin rodullisuutta ja orjahistoriaa käsittelevän teoksen kompastuvan: se yksinkertaistaa upean tarinansa juuri siihen yksittäiseen muottiin, johon lähes kaikki aiheesta tehdyt elokuvat ja kirjat lopulta palaavat. Se tarjoaa yksipuolisen selviytymistarinan ja onnellisen lopun, joka saa niin sorretun kuin sortajankin hyvälle mielelle. Että hirveästi olemme tehneet pahaa, mutta kävihän näille nyt lopulta kuitenkin hyvin, huh, voihan synninpäästö ja onnellisuus. Kuten Gay kirjoittaa: "Hollywood suoltaa näitä selvitymistarinoita, jotka sitten saavat odotetusti ylistystäviä arvioita. Se on noidankehä. Ei ole vain yhtä tapaa kertoa orjuudesta tai kuvata mustuuden kokemusta. Kyse ei ole siitä, etteikö orjuutta tai selviytymistarinoita pitäisi jakaa, vaan siitä, etteivät sellaiset narratiivit enää riitä. Yleisö on valmis vaatimaan mustilta elokuvilta enemmän - monimutkaisempaa kerrontaa, lisää erilaisten mustuuden kokemusten esittämistä nykyelokuvissa, enemmän taiteellisia kokemuksia, enemmän mustia käsikirjoittajia ja ohjaajia, jotka pääsevät käyttämään luovuuttaan muuhunkin kuin selviytymistarinoihin. Olemme valmiita kaikkeen muuhun paitsi katsomaan taas kerran sen yhden ja saman tarinan, joka meille on syötetty niin monta kertaa." Gyasin kirjassa olisi ollut tähän ainesta, mutta silti se kompastui siihen samaan kuoppaan, siihen, jonka on todettu myyvän ja miellyttävän yleisöä täällä valkoistenkin puolella. Se tekee hienosti kirjoitetusta alusta lopulta vain hyvänmielenviihdettä, eikä sitä ole niin helppo antaa anteeksi, kun näkee mihin kaikkeen kirja olisi voinut kurottaa.

Politiikasta. Gay kertoo, miten CNN:n uutisankkuri Don Lemon neuvoo toisia mustia pärjäämään elämässä: älä keskeytä koulua, älä roskaa asuinaluettasi, älä tee niin paljon aviottomia lapsia äläkä missään nimessä roikota housujasi. Eli ole valkoinen heteromies, vaikket olisikaan. Naurahdin ääneen tälle naurettavuudelle, kunnes vakavoiduin ja tajusin, että tätähän Suomessakin käytävä poliittinen keskustelu yhdenvertaisuuden saavuttamisesta on. Maahanmuuttajien, pakolaisten ja vähemmistökulttuurien on kautta aikojen haluttu sulavan mahdollisimman samanlaisiksi kuin me, silloin he ovat integroituneet oikein. Erilaisuus on meille uhka, mutta sen sijaan, että meidän itsemme pitäisi pysähtyä tarkkailemaan tekojamme saati yhteiskuntamme normistoa, vaadimme, että tänne tulevista tulee niin mahdollisimman paljon sellaisia kuin me jo olemme, jotta sitten lopulta voimme viimein elää rauhanomaisesti keskenämme. Ja pelottavinta tässä ehkä lopulta on se, ettei tätä edes vaadi ainoastaan se radikaalein Rajat kiinni -möyhöryhmä, vaan ihan jopa ne meidän tolkun ihmisetkin. Roxane Gayn sanoin, "--- kunniallisuuden politiikka ohittaa tyystin rakenteellisen rasismin ja ne tavat, joilla koulutusjärjestelmä, sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmä sekä oikeuslaitos vain vahvistavat monia ongelmia, joita mustien yhteisö joutuu jo muutenkin kohtaamaan." Vaikka meillä Suomessa ei samanlaista rakenteellista mustien vähemmistöä ole, on sama kuitenkin varsin vahvasti sovellettavissa maahanmuuttajataustaisiin perheisiin ja omiin etnisiin vähemmistöihimme. Kunhan romanit vain käyvät koulunsa loppuun, lopettavat omien kulttuuriin kuuluvien vaatteidensa käyttämisen ja käyttäytyvät mahdollisimman paljon kuin me, sitten he ovat oikein. Vai? Ja jos me kieltäydymme näkemästä oman kulttuurimme sulatus- ja yhteenmuottiintunkemisrakenteitamme, miten muka voimme kohauttaa olkiamme, ja sanoa, että onneksi meillä ei ole kuin Amerikassa? Kuten Gay sanoo, "on vaarallista ajatella, että vastuu sorron lopettamisesta on kokonaan sen uhreilla".

"Sua pitäisi panna kunnolla niin rentoutuisit vähän", sanoi eräs ihminen, jonka kanssa kerran työskennellessäni olin perustavanlaatuisesti erimieltä eräästä ammatillisesta asiasta. "Huora, likainen huora", sähähti humaltunut henkilö keskellä päivää sporassa korvaani, kun en antanut hänen suudella minua kesken kotimatkani. Ja kaivoipa vielä lopuksi housuista sukupuolielimensäkin esille, ilmeisesti korostaakseen mistä jään paitsi kun en hänen ehdotteluilleen lämmennyt. Onpa minua kerran huoriteltu ja uhkailtu sanallisesti seksuaalisella väkivallalla senkin takia, kun annoin koirani säikäyttää kaksi hanhea lentoon merenrannalla. Ja niin edelleen. Ja samalla vieressäni tuttavamies sanoo ihan pokkana, että ei seksuaalista häirintää tai ahdistelua ole, koska ei hän ole koskaan sellaista nähnyt. Niinpä niin, ja nälänhätää ei ole, koska minulla ei ole nälkä? Ja samalla varmaan huokuttelin itse näitä lurjuksia lähelleni, koska vaatteet/hiukset/ripsiväri, mitä tahansa. Tai että onhan tuo nyt varsin viatonta, älä nyt kaikesta suutu ja loukaannu, ansaitsetkin tulla raiskatuksi, saatanan suvakkifeministihuora. Niin että mihin me muka enää feminismiä Suomessa tarvitsisimme? Maassa, jossa suvaitsevaisesta on tietyissä piireissä tullut haukkumasana.

Ei ihmisen tarvitse olla täydellinen ollakseen feministi. Feminismikään ei ole täydellistä, koska se on ihmisten vetämää. Mutta hereillä ja tietoinen, sitä Gay lempeästi jokaisen ohjaa olemaan. Näkemään alistamista, rasismia ja väärinkäyttöä puheissa, pop-kulttuurissa, rakenteissa. Olemaan hereillä arjen tilanteissa, joissa saattaa olla itse se häirinnän hiljainen sivusta seuraaja. Koska kun näitä asioita alkaa tiedostaa, alkaa huomata jatkuvasti arjen pienissä asioissa, silloin niille voi tehdä jotain, silloin niihin voi puuttua samantien. Silloin niiden muuttumisen rakenteellisiksi voi estää, purkaa tai tukahduttaa.


Helmet-haaste 2017: 09. Toisen taideteoksen inspiroima kirja 

tiistai 16. toukokuuta 2017

10 OMAN HYLLYN HIMOTUINTA (JA NE VIIME VUODELTA UNOHTUNEET)


Katrilla oli blogissaan vuosi sitten maailman loistavin lukulistauskonsepti: listata 10 kirjaa, joiden lukemista omasta hyllystä eniten odotti ja sitten unohtaa koko lista aivan tyystin ja palata myöhemmin sen pariin ihmettelemään tuliko sieltä sitten mitään luettua. Tein tuon listan itsekin vuosi sitten, tarkemmin sitä voi kurkkailla täältä, mutta listaanpa tähän allekin vielä nuo kirjat ja sen, sainko niitä luettua:

01. Riikka Pelo : Jokapäiväinen elämämme
02. Jussi Valtonen : He eivät tiedä mitä tekevät
05. Vladimir Nabokov : Lolita
06. Elina Hirvonen : Että hän muistaisi saman
07. Rafik Scham : Damaskoksen rakastavaiset
08. Alice Munro : Viha, ystävyys, rakkaus
09. Ulla-Lena Lundberg : Jää
10. Juha Itkonen : Anna minun rakastaa enemmän

Että ihan 2/10 tuli luettua, johan on. Lundberg, Valtonen & Itkonen ovat kyllä sellaisia ikuisia hyllynlämmittäjiä, ettei tosikaan, mutta olisihan tämä tosiaan hieman vahvemmin voinut mennä. Nummen Karkkipäivästäkään en edes ihan hirveästi pitänyt, Ahava sentään oli ihana, Munrolta luin omasta hyllystä muuta, eli voisin sanoa, että luin melkein kolme kymmenestä. Ja Lolita, no, sen olen jo myynyt eteenpäin, koska ei tarpeeksi kaunis painos, täysin normaali syy luopua kirjasta, jonka haluaa lukea. Kauniimpaa odotellessa.

Ja jotta voisimme jatkaa tällä samalla linjalla, ja palata taas vuoden päästä pohtimaan tuliko yhtään hyllynlämmittäjää luettua, ajattelin nyt tähän samaan syssyyn koota uudet 10 odotetuinta! Ja pidän nyt nuo edellisen listan kirjat pois listalta, mutta lupaan tulla kyllä erikseen juhlimaan jos joskus joku noista ikikolmikosta ihan oikeasti lukuvuoroon pääsee. 

10 VUODEN 2017 OMAN HYLLYN HIMOTUINTA

Toni Morrison : Minun kansani, minun rakkaani Kierrätyskeskuslöytö alkuvuodesta, klassikko kirjailijalta, jolta olen halunnut lukea lisää jo siitä saakka kun viime vuonna luin uusimman ilmestyneen Luoja lasta auttakoon -romaanin. Jos luen niin ikää hyllyäni lämmittävän Morrisonin Rakkauden, lasken sen tähän samaan kohtaan haha.

Anni Kytömäki : Kultarina Paksu pokkari odottaa pitkää lomaa, lentomatkoja ja syventymistä, tai sitten ihan vain mökkilaituria ja kevyttä kesälomareppua. Kirjablogisfäärissä hurjasti kehuttu kirja on kiinnostanut jo pitkään, onhan tämä vuoden takaiselle kesälomalle jo alunperin ostettu.

Ernest Hemingway : Kenelle kellot soivat Tai Ja aurinko nousee. Kumpi vain, niin lasken tämän kohdan täytetyksi. Nappasin kirjat keväällä lapsuudenkodin kirjahyllystä, niiden selkämykset näyttävät kotoisilta kun niitä on pian 30 vuotta elämässään katsellut. Jospa olisi pian jo aika kurkistaa niiden kansien sisäänkin.

Garth Greenwell : Kaikki mikä sinulle kuuluu Blogin kautta arvostelukappaleena saatu teos, joka kiinnostaa, mutta voi niin kovin pinnallista kyllä, ei meinaa viehättää visuaalisella olemuksellaan. Ehkä nappaan kansipaperit pois ja annan mahdollisuuden silti.

Johanna Sinisalo : Ennen päivänlaskua ei voi Tämä oli jo viittä vaille kirppispinossa, kunnes pelastin sen sieltä takaisin kuunneltuani äänikirjana Enkelten veren. Kuuluu siis sarjaan valtonenlundbergitkonen. Harmillisen vahvasti.

Heidi Köngäs : Hertta Pidin ihan Köngäksen Dora, Dorasta, joten kun kerran tämän kirjan olen itsellenikin kierrätyskeskukselta hankkinut, olisi ihan mukava se myös lukea. Aihekin kiinnostaa, ja tämän varmaan saisi mukaan Helmet-haasteeseenkin, joten listalle mukaan vain!

Tove Jansson : Nukkekaappi Tovea olen lukenut nyt hieman säästellen, mutta tämän kokoelman voisin jo piankin lukea. Ostin sen naapurustoni antikvariaatista, joka oli postimerkin kokoinen, enkä kehdannut olla ostamatta mitään, vaikka tämä maksoi noin kymmenen kertaa enemmän mitä vastaavat yleensä kirpuilla/kierrätyskeskuksilla maksaa. No, ehkä se oli vaikka vähän harvinainen ja olenpa tukenut pienyrittäjää ja sen sellaista, mielellään minä näitä Janssoneita kuitenkin itsellenikin kerään. Ja toivottavasti myös luen, pian.

Andreas Tjernshaugen : Tiaisten salainen elämä Miksi kaikki luontotietokirjat ovat nykyään xx:n salaisia elämiä? Tiaisten, eläinten, lintujen, puiden? Miksi eräälle eläinlajille, homo sapiensille, tulee niin yllätyksenä, ettei se olekaan planeetan ainoa tiedollinen olento, joka tuntee ja toimii yksilönä ja persoonana, ja on yhtälailla vaistojen varassa toimiva tai toimimatta oleva kuin muutkin lajit? No, niin tai näin, en kestä että tämä ihana kirja minulla on edelleen koskemattomana hyllyssä. Pikkulinnut kun ovat ehkä eniten mukavuusaluettani mitä olla voi.

John Irving : Oman elämänsä sankarit Taisin joskus listata Irvingin kirjailijaksi, joka ei kiinnosta, mutta jos tämä olisi vaikka mukavuusalueelta poistumista ja sitä tutustumista niihinkin, joiden ei ajattele kiinnostavan. Ovathan samanmoiset ennenkin yllättäneet ja hurjan kovasti!

♥ okei laitan tähän nyt sitten kuitenkin tän: Jussi Valtonen : He eivät tiedä mitä tekevät. Ihan vain että pääsen vuoden päästäkin selittelemään, miksei tälläkään kertaa. Tai sitten yllätän kaikki ja luen tämän! Sehän olisikin jo jotain. Johan se kohta täyttää hyllyssämme kolme vuotta. Pienet sille.

Mitä te haluaisitte omasta hyllystä lukea? Tai mistä näistä minun pitäisi ihan ehdottomasti aloittaa?


sunnuntai 14. toukokuuta 2017

JOHN WILLIAMS : BUTCHER'S CROSSING

JOHN WILLIAMS : BUTCHER'S CROSSING
♥ ♥ ♥ ♥ ( ♥ )
334s.
Bazar 2016
Alkuteos: Butcher's Crossing, 1960
Suomennos: Ilkka Rekiaro

Williams on yksi parhaita kirjailijalöytöjä, johon muiden kirjablogien avulla olen tutustunut. Noin vuosi sitten lukemani Stoner ihastutti jo lukiessa, mutta on ennenkaikkea kasvanut suuremmaksi romaaniksi, yhdeksi parhaista, ajan kuluessa. Maaliskuussa luettu Augustus taas nousi kaikkien luettujen kärkeen jo ennen kuin viimeiset sivut oli kirjasta saatu kahlattua. Jäljellä oli enää Butcher's Crossing, lännenromaani 1800-luvun Amerikasta, hupenevista biisonilaumoista ja ihmisen kyltymättömästä ahneudesta ja mielen nyrjähdyksistä kaiken käsittelemättömän keskellä.

"Hän oivalsi, ettei ollut kääntänyt biisonille selkäänsä siksi, että olisi tuntenut naismaista pahoinvointia kohdatessaan verta, löyhkää ja sisälmyksiä; hän oivalsi, että oli pahoinvoivana kääntynyt pois, koska häntä oli järkyttänyt se, miten biisoni oli hetkeä aiemmin ollut ylpeä, jalo ja täynnä elämän arvokkuutta mutta sitten alaston ja avuton, untelo riippuva ruho, minuutensa menettänyt, tai käsityksenä omasta itsestään menettänyt, ja irvokas, pilkkaavana huojuva hänen edessään."


En ole koskaan ymmärtänyt täysin ihmisiä, jotka jättävät kirjoja lukematta siksi, ettei niiden aihe lähtökohtaisesti kiinnosta. No juu, toki itsekin saatan pokkana vältellä aivan samasta syystä tiettyjä genrejä, mutta ymmärtämiseni hieman vähenee siinä vaiheessa, jos rakastaa kirjailijan muuta kirjallisuutta, mutta yhtä välttelee epämielenkiintoisen aiheen äärellä. Ehkä tässä tullaan hieman siihen, että kuten elämä noin ylipäätäänkin, on lukemisenkin tapana välillä kuplautua. Ja jos sieltä omasta mukavuuskuplastaan, lempiaiheistaan ja valmiiksi tutuista ympyröistä ei välillä poistu, ei hirveästi pysty uuttakaan kokemaan. Ja näinpä, näennäisesti hieman kaukaisesta ja mielenkiintoa herättämättömästä aiheestaan, länkkäriromaanista ja puhvelinmetsästyksestä, huolimatta itse tartuin tähänkin Williamsiin varsin suurin odotuksin, hienot kirjailijat kun pystyvät kirjoittamaan vaikkapa muurahaisten polkujärjestelmästä mielenkiintoisesti niin halutessaan, joten miksei Williams pystyisi siihen myös biisonien äärellä.

Romaani lähtee käyntiin kun nuori Will Andrews jättää yliopisto-opintosa Bostonissa kesken ja saapuu pieneen Butcher's Crossingin kylään etsimään täydellistä kosketusta luontoon, siihen aitoon ja alkuperäiseen. Hän etsii käsiinsä isänsä vanhan tuttavan herra McDonaldsin, joka toimii vuotatukkurina lännen preerioilla, jossa monituhatpäiset biisonilaumat on metsästetty jo lähes olemattomiin, mutta siisti kirjanpitotyö ei ole sitä, mistä hän tyydytystä itselleen etsii. McDonaldsin neuvojen saattelemana Andrews tutustuu pian Milleriin, mieheen, joka on lähes vuosikymmen sitten törmännyt Coloradon vuoristossa valtavaan biisonilaumaan, ja on jo siitä asti haaveillut pääsevänsä käsiksi tuohon käsittämättömään määrään ensiluokkaista biisoninnahkaa. Andrewsin rahoilla saadaankin kasaan neljän miehen retkikunta preerian halki, mutta raskaan matkan täyttymys saa valloilleen sellaisen ahneuden, että sen seuraukset kantavat pidemmälle kuin kukaan uskalsi edes pelätä.

Williamsin viipyilevä ja pelkistetty kerronta tekee kunniaa tarinalle, jossa ihmisen ahneus ja käsittämätön omistamisen oikeus kaikkea luonnossa liikkuvaa kohtaan ottaa päähenkilöistä vahvan niskaotteen. Tarina lähtee Williamsille tyypilliseen tapaan verkkaan liikkeelle, mutta tiivistyy loppua kohden niin, ettei sitä meinaa malttaa laskea käsistään. Siitä tulee mieleen hieman Hemingwayn Vanhus ja meri kaiken sen keskittyneisyyden ja luonnonarmoilla olemisen keskellä, ja sen retkikunnan kohtalo on taas kuin Uusman Naparetken henkiinherätys. Henkilöhahmot ovat vahvoja, inhimillisiä ja realistisia, ja heidän parissaan huomaakin värjöttelevänsä biisoninnahkojen välissä lumimyrskyltä pelastuakseen, kulkevan laaksoa pitkin vahvan mädäntyneen lihanhajun keskellä ja puistellen parrastaan niitä pieniä loiseläimiä, joita turkit ovat tartuttaneet mukanaan. Williams kertoo jälleen tarinaansa rauhallisen kiihkottomasti ja mitään alleviivaamatta, ja saa silti lukijansa tuohtumaan sen vahvimman oikeuden äärellä, jolla ihminen luontoa itselleen on jo vuosisadan riistänyt.

Kirja oli siis todella hieno ja ehjä lukukokemus. Se oli niin tarkkanäköinen ja vaikuttava, ettei sen äärellä miettinyt hetkeäkään kiinnostaako aihe vai ei, ennemminkin sivuja käänsi eteenpäin vauhdilla ja hiljaisela kunnioituksella sitä kohtaan, miten näinkin inhimillisesti voi joku tätä tarinaa kirjoittaa. Williams on ollut hurjan monipuolinen, taitava ja upea kirjailija, ja vaikka on toki hienoa, että nämä kirjat ovat viimein nyt yli 20 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen viimein saavuttaneet ansaitsemaansa kansainvälistä huomiota, olisi näille sitä aikanaankin jo suonut enemmän. Nyt suljen jälleen kerran yhden kirjan takakannen sivujensa päälle huomatakseni kartuttaneeni lempikirjojeni listaa, ja en voi kuin kirjan voimakkaan tunteen jälkeen ihmetellä, mitä ihmiselle on oikein tapahtunut? Missä välissä tapahtui se naksahdus, jolloin luonnon kanssa ei enää elettykään symbioosissa, otettu sitä mitä tarvittiin, vaan riistettiin kaikki loppuunasti, vietiin asiat niin käsittämättömiin mittasuhteisiin, että ne kaatuvat väistämättäkin omaan mahdottomuuteensa? Mistä kumpuaa se kapitalismin alkujuurien ahneus saada kaikki ja hallita kaikkea, se nyrjähdys, jonka tie näyttää varsin aukottomasti tuhoontuomitulta? Sitä on tuntunut ihmettelevän Williams jo 1960-luvulla, ja sitä ihmettelen minä lähes 60 vuotta myöhemmin.

Helmet-haaste 2017: 05. Kirjassa liikutaan luonnossa

lauantai 6. toukokuuta 2017

NOVELLIHAASTE, KAIKKI MITÄ LUIN JA RAKASTIN

Reader, why did I marry him -blogin Ompun emännöimä novellihaaste tulee päätökseensä huomenna, ja on aika kirjailla itsekin yhteenvetona ylös marraskuun ja toukokuun välisenä aikana luetut novellit. Asetin ensin tavoitteeni neljäänkymmeneen, sitten suoraan sataan, sillä kokoelmien lukeminen kävi koko ajan vain helpommaksi. Ja vaikka usein mutisenkin, etteivät haasteet ole minua varten, sillä ne pahimmillaan tuovat mukanaan pienimuotoista lukustressiä ja pakko lukea -ajatuksia, tämän kanssa onneksi ihan vain sai lukea.


Haaste käynnistui Munrolla, koska minulle hyvin pitkään laadukkaat novellit olivat yhtä kuin Alice Munro. Ovat ne sitä toki edelleenkin, mutta onneksi myös hyvin paljon muuta. Munro on laadukkaan tasaista, ja vaikkei hän ehkä vieläkään ole henkilökohtaisella tasolla noussut minulle mitenkään supersuosikiksi, eivät hänen kokoelmansa koskaan petä.  8 novellia.


Novellihaaste oli myös mitä mainioin syy tarttua viimein vuosia hyllyä lämmittäneeseen Xiangjianin kokoelmaan, ja se todella kannatti. Vaikka mitä muuta laadukasta ja ihanaa tämänkin jälkeen vielä haasteeseen luin, pysyy tämä ehdottomana novellikokoelmasuosikkina, ehkä jopa kautta aikojen. Koskettavia, samaistuttavia ja silti niin maagisen erilaisesta maailmasta kertovia pieniä tarinoita, tätä rakastin. Ja siis rakastan edelleen. Suosittelen kenelle tahansa. 16 novellia.


Saundersin esikoinen järkytti, vavisutti ja oli tulla painajaisiin mukaan, ja silti veti jalat mennessään niin, ettei ihan toista samanlaista kokoelmaa varmaan hetkeen vastaan tule. Viimeinen novelli oli kaiken muun jälkeen hieman pettymys, mikä laski fiilistä koko kokoelmasta, mutta vahva ja voimakas lukukokemus on kyllä edelleen voimakkaasti mielessä, vaikka tämän viime vuoden puolella luinkin. 7 novellia.


Kuuntelija oli kaunista, herkkää ja varmaa Janssonia, ja vaikkei tämä ihan niin voimakas lukuelämys ollut minulle kuten aiemmat Janssonin aikuiskirjat, jäi mieleen muutama vahva ja kaunis novelli tästäkin. Jansson kirjoittaa visuaalisesti ja älykkäästi, ja tämän kokoelman novellit ansaitsevat vielä tulla uudelleenluetuiksi, jotta niistä saisi vielä himpun verran enemmän itselleenkin irti. 18 novellia.


Piippuhylly oli tuttua Kettua, rujoa, raivokasta ja rouheaa. Kokoelma toimi, toi luokse tuttuja hahmoja ja uusia kokemuksia, ja sai minut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että Kettu on tosiaan yksi   elämäni nykykirjailijoista. Hienoa tekstiä, jonka ymmärrän täysin jakavan mielipiteitä. 10 novellia.


Ainoa uusintalukuun tullut kokoelma, sellainen, jonka ensimmäisestä lukukerrasta oli jo niin monta vuotta, että tuntui kuin olisin lukenut tämän kokoelman ensimmäistä kertaa. Voimakkaita ja Adichien tyylille uskollisia tarinoita, mukaansatempaavia ja uusia maailmoja avaavia. Toimii myös novellikammoisemmillekin. 12 novellia.


Saundersin tyyli on hieman rauhoittunut sitten esikoiskokoelman, mutta seesteinen ja selväjärkinen se ei edelleenkään ole. Joulukuun kymmenes nousi kokonaisuutena todella korkealle, ja se oli lukukokemuksena ehdottomasti huikea. Ehkä tästä olisi ollut helpompi aloittaa kuin Sotapuistosta, mutta lukukokemukset toimivat ehdottomasti näinkin päin. 10 novellia




Gappahin Tanssimestarin luin, ja pidin siitä hurjasti enemmän kuin vastaluetusta kyseisen kirjailijan romaanista. Hieman se vaati oman asenteen kohdalleen laittamista, tunnelmaan tietoista virittäytymistä, mutta lopulta pienet osat loksahtelivat niin sujuvasti paikalleen, että tästäkin tuli neljän sydämen kirja. Hieno kokoelma, suosittelen tätäkin kulttuurisukellusta. 13 novellia.

Yhteensä luettuna siis 95 novellia. 

Yhteenvetona sanoisin, että olipa ihana haaste. Olen vierastanut novelleja liian pitkään ja liian ponnekkaasti, ja vaikka toki jo ennen tätä haastetta aloin niille hieman lämmetä, sain tämän myötä paljon uusia lemppareita, lukuideoita ja inspiraatiota myös tulevaa varten. Loppujen lopuksi kun luin hieman varman päälle, jo valmiita lemppareita ja kehuttuja kokoelmia, ehkä jatkossa uskaltaudun myös novellien parissa hieman kokeellisimmille vesille. Onneksi oli tämä haaste ja sen muissa blogeissa pyörivät loputtomat lukuideat, minusta kun tuntuu, että novellit ovat tulleet luokseni jäädäkseen.

maanantai 1. toukokuuta 2017

PAJTIM STATOVCI : KISSANI JUGOSLAVIA

PAJTIM STATOVCI : KISSANI JUGOSLAVIA
♥ ♥ ♥ ♥
286s.
Otava 2014

Jos luki blogiani jo alkuvuodesta, ei varmaankaan jäänyt huomaamatta miten hurmaannuin siskoltani joululahjaksi saamastani Statovcin Tiranan sydämestä. Siitä muodostui minulle järisyttävällä vauhdilla yksi elämäni kirjoista, eikä sen taika ole haihtunut ajan myötä lainkaan, päin vastoin vain vahvistunut ja kasvanut. Olisin halunnut jo silloin heti perään lukea myös Statovcin esikoisen, mutta jokin hieman jarrutteli. Pelotteli, että joko ensin lukemani jää varjoon ja haalenee, tai todennäköisemmin tämä ei tunnu miltään noin suuren tunteenleimahduksen jäljiltä. Odottelin siis hetken, ja kun nyt viime viikolla sain viimein tuon arvostelukappalepinon viimeisenkin kirjan luettua niin sanotusti pois alta, hakeutui Kissa varsin pian luokseni, kun sekavana arvoin mitähän seuraavaksi lukisi. Ja nyt todella olikin juuri oikea aika tälle esikoiselle.

"Silloin mieleeni juolahti vanha kosovolainen sananlasku, jonka mukaan ihminen menee pilalle liiasta hyvästä. Hyviä asioita voi saada ja niitä voi tapahtua monella tavalla. Jos ihmisellä on omaisuutta enemmän kuin hän tarvitsee, jos hän on tottunut liian hyvään kohteluun ja tulee liian taitavaksi jossain, hän alkaa ajatella ansaitsevansa vain parasta. Hän kieltäytyy seurustelemasta muiden kuin niiden kanssa, jotka ovat samanlaisia kuin hän itse. Hän tottuu hyvään ruokaan ja juomaan ja ihmettelee, miten onkaan joskus voinut juoda sokeroitua limonadia tai polttaa halvinta mahdollista tupakkaa. Ja kaiken tämän ajan hän luulee muiden ihmisten sääliä kateudeksi."

Statovcin esikoinen kulkee kahdessa ajassa, 80-luvun Kosovossa ja suurinpiirtein nykypäivän Suomessa. Se kertoo tarinaa kotimaan tiukoista perinteistä ja hellittämättömästä tapakulttuurista, ja siitä suuresta törmäyksestä, joka tapahtuu kun kaikki se muuttaa levottomuutta, väkivaltaa ja sotaa pakoon pohjolan paratiisiin, jossa omaan erinomaisuuteen ollaan jo hieman sokaistuttu, nostetaan haloo erilaisuudesta ja siitä, ettei joku ymmärrä laittaa kapulaa ostostensa väliin. Se ravistelee kahden eri sukupolven verran yhteiskuntaa, paitsi sitä mistä lähdettiin, myös sitä johon tultiin, ja se on se ristiriita, joka väistämättä tapahtuu kun lapsi kasvaa yhtaikaa sekä lähdön että saapumisen kulttuurissa. Omat lapset eivät olekaan enää omia, ja vaikka miten odottaisi, he eivät palaakaan automaattisesti toteuttamaan vanhempiensa unelmia elämästä. 

Kissani Jugoslavia on hämmästyttävän taitava, ehjä ja älykäs kokonaisuus. Se haastaa jatkuvasti lukijaansa ajattelemaan toisin, uudesta näkökulmasta, vertauskuvien viidakosta, omasta elämästään. Se on tarina niin moninaisista kohtaamisista, että aina oma tulkinta ei meinaa pysyä kerronnan mukana, ja se antaa niin paljon koukkuja mihin tarttua, ettei aina tiedä mistä ottaa kiinni. Mutta silti, vaikka koukkuviidakko on valtaisa, hetkeksikään kertoja ei menetä lukijaansa, saa otettaan herpaantumaan, vaan käärmeet, kissat ja Jugoslavia vilisee silmissä, muuttuu todelliseksi ja niin yhteiskunnan kuin kahden ihmisenkin kohtaamisista tulee realistista, aitoa, oikeaa. Käärme puristaa ja lamaannuttaa ympärilleen pelon lailla, ja vaikka sitä yrittää miten vaalia lemmikkinään, on suurinta rohkeutta osata jossain vaiheessa vain luopua siitä kokonaan.

Vaikka tämä kirja ei tunteen tasolla ihan seuraajansa tasolle päässyt, pidin tästä valtavasti. Se tuntui vaativalta, muttei liian, se haastoi, muttei riitaa. Se antoi niin paljon, että muulta kotimaiselta nykykirjallisuudelta alkaa odottamaan samaa, ja jos se ei sille rinnalle yllä, tekee mieli nostaa tämä jollekin ihan omalle, erityiselle jalustalleen. Rakastin tässä kirjassa sen sujuvaa kerrontaa, rikkovaa rakennetta, joka limittäin eri ajoissa kuvaten antoi jatkuvasti toinen toiselleen lisää syvyyttä ja vaikuttavuutta. Ja vaikka yhtymäkohta antoi hetken odottaa itseään, oli sen kuitenkin jo alusta asti jollain tasolla tiennyt, osannut yhdistää pienet palat toisiinsa, ja varmistus vain lisäsi sitä onnistumisen tunnetta, jota kirjoittajan puolesta tarinan edetessä jatkuvasti tunsi. Toisto ja päällekkäisyys toimi, ja loi jälleen lisää koukkuja, joita tekee mieli vain pyöritellä ja tutkia loputtomiin.

Ja jos toimi rakenne, niin toimi myös kieli, kerronta ja ennenkaikkea koko se teemalajitelma, jonka runsaus oli läkähdyttää kuin viidakon kosteus ja kasvillisuus, kaikessa hurmaavuudessaan ja monipuolisuudessaan. Vaikka yleensä minua tuo hieman joka suuntaan särppiminen häiritsee, tässä se taas loi aivan omaa syvyyttään, laajensi muutaman ihmisen kohtalon koskemaan suuremmin ihmis- ja yhteiskuntaa, toi tematiikkansa lähelle ja ihon alle. Balkanin niemimaan historia, levottomuudet ja konfliktit, pakolaisuus, toiseus ja integroituminen yhteiskuntaan eivät ole aikoihin olleet näin konkreettisia, näin läsnä. Hieno kirjallisuus pystyy tarjoamaan paljon, ja Statovcin tuntuu kykenevän siihen himpun syvemmin kerta toisensa jälkeen, vaikka romaaneja on tullutkin vasta kaksi. Ne ovat kuitenkin niin syviä, moninaisia ja runsaita, että tuntuu kuin niiden kanssa olisi viettänyt jo vuosia. 

Ja pakko sanoa, että keneltäkään en ehkä yhtä kuumeisesti jo odota seuraavaa kirjaa kuin Statovcilta. Toivoin jo ensimmäisen lukemani kohdalla hänelle pitkää ja runsasta kirjailijan uraa, ja nyt haaveilen siitä entistä enemmän. Tällaista kirjallisuutta kotimainen kenttä tarvitsee, tällaista kirjallisuutta tarvitsee myös kansainvälinen kirjallisuus. Sillä sillä tasolla nämä kumpikin romaani ovat ehdottomasti jo alkulauseistaan lähtien olleet.

Helmet-haaste 2017: 41. Kirjan kannessa on eläin