perjantai 7. huhtikuuta 2017

YAA GYASI : MATKALLA KOTIIN

 
YAA GYASI : MATKALLA KOTIIN
♥ ♥ ♥ ♥
373s.
Otava 2017
Alkuteos: Homegoing, 2016
Arvostelukappale

Aloitin tämän postauksen ensin kirjoittamalla vain kaksi kertaa peräkkäin sanan apua. Se ei oikein kuitenkaan meinannut toimia, ei jatkunut, kun teki vaan mieli kirjoittaa samaa sanaa kolmannen, neljännenkin kerran. Ehkä tavuttaen tai lihavoiden. Sanoa vain apua, koska mieleen ei tule mitään muuta sanaa kun meinaa jo hieman reilun kolmen kuukauden sisällä kertoa löytäneensä taas yhden sielunkirjansa. Mutta minkäs sille voi, että näitä on nyt löytynyt. Näiden äärellä tämä kirjoittaminen on vain jotain, mihin ei ennen kirjablogiuraa ollut varautunut. Vaikeaa ja silti pakahduttavaa. Uskomattoman vaikeaa, ja silti niin kovin inspiroivaa.

"Olen jo liian vanha lähtemään Amerikkaan. Ja myös liian vanha tekemään vallankumouksen. Sitä paitsi, jos me käymme valkoisten kouluja, opimme vain sen, mitä valkoiset haluavat meidän oppivan. Kun palaamme, rakennamme sellaisen maan, jonka valkoiset haluavat meidän rakentavan. Maan, joka palvelee jatkossakin heitä. Meistä ei tule milloinkaan vapaita."

Yaa Gyasin juuri suomeksi ilmestynyt esikoisromaani lähtee liikkeelle 1700-luvun Ghanasta, maasta, jonka alueita kansoittavat fanti- ja ašantiheimot, maasta, jonka rannikolla britit hallinnoivat orjalinnoitusta. Valkoisten ensi askeleet satojen vuosien sorron tiellä astutaan Afrikkaan, ja samalla kaksi toisistaan tietämätöntä sisarpuolta astuvat omien kohtaloidensa poluille: Effie jää valkoisen kuvernöörin vaimoksi Gold Coastille, Esi taas viedään orjalaivojen mukana Yhdysvaltoihin. Tästä alkaa tie, joka kulkee yli kaksisataa vuotta kohti vuosituhannen vaihdetta, orjakaupan keskeltä puuvillaplantaaseille, itsenäisyyssotiin ja Harlemin jazz-klubeille. Tarina kuljettaa rinnakkain kauniisti kahta aivan erilaista kohtaloa, joita kuitenkin yhdistää tarve palata jonnekin. Tarve palata kotiin.

Aloitin kirjan lukemisen jo maaliskuussa, mutta kun viimein viime viikolla palasin kunnialla suoritetun viimeisen tentin jälkeen tämän pariin, oli se pakko aloittaa alusta, ettei menetä yhtä ainoaa säiettä muun unohduksen ja arjen alle. Jo ensimmäinen luku sai aikaan tunteen, että käsillä on jotain, mitä tulen rakastamaan, eikä ennakkotunne pettänyt. Oli miten mones hehkutus tänä vuonna tahansa: käsissäni on taas kirja, joka on ihan hieman elämää isompi. Se sellainen, jonka sivuilla voi ihan oikeasti elää itsekin.

Gyasi kutoo tarinaansa rauhallisesti, mutta niin vahvalla tunteella, että lähes jokaiseen hahmoon rakastuu väistämättä. Jokainen luku kertoo aina uuden tarinan, aina uudesta ajasta, mutta silti niin kauniisti edellinen seuraavaa selittäen, ettei aina muista olevansa kaunokirjallisen teoksen sivuilla. Tuntuu nimittäin, että yhtaikaa lukee sekä historiaa että oikeaa elämää, kokee, haistaa, pelkää ja maistaa tunteet ja harmattanin pölyttämät kadut itsekin, vaikkei koskaan Ghanassa tai etelävalloissa olekaan käynyt. Noidankehä on muodostunut, valkoiset vain tulevat ja polkevat, ottavat kaiken senkin mikä ei heille kuulu, vievät epäinhimillisyydetkin aivan omiin mittakaavoihinsa. He töytäisevät käyntiin ketjun, jota emme ole kolmeasataa vuotta myöhemminkään onnistuneet korjaamaan, vaan kärvistelemme tekojemme seurauksien kanssa edelleen: syrjimme ja aiheutamme syrjiviä lakeja, jotka aiheuttavat vaikeuden löytää paikkaansa yhteiskunnassamme, päästä samaan kuin enemmistö, ja koska sinne ei päästä, saamme aikaan köyhiä ja kouluttamattomia, joiden pelkkä olemus ruokkii itseluomiamme ennakkoluuloja laiskoista ja kyvyttömistä. Ja näillehän me voimme toki luoda lisää syrjivää säädöstöä, jottei tästä suosta koskaan päästä nousemaan. Mehän emme koskaan ole olleet itse syyllisiä mihinkään, vaan aina ne muut. Ihan sama ketkä, mutta ne muut. 

Ja kuten tosielämässäkin, on tässä kirjassakin ihmisten kohtalot ovat sydäntäsärkevän raastavia, seurausketjut sukupolvia ylittävän raadollisia. Mutta siitä huolimatta, onneksi ja kirjallisuuden lohdullisuudeksi, lohduton kirja tämä ei silti ole. 1700-luvulta 1960-luvulle ahmin, rakastin ja tunsin, tunsin ja tunsin. Ymmärsin ja ajattelin. En nähnyt syytteleviä sormia, vaan sen hiljaisemman näkökulman. Muutamat viimeiset luvut, ne jotka tulivat jo lähelle nykyaikaa ja ihan kuin hieman kirjailijaa tai ainakin kertojaa itseäänkin, ja rikkoivat aiemmin niin toimivaa rakennetta sukupolvien välisestä kuilusta, edellisten lukujen hahmojen viipyilevästä katoavaisuudesta, ja toivat myös jo aiemmin esitelleet hahmot takaisin mukaan viimeisiin lukuihin, ne eivät olleet ihan niin taianomaisia kuin ensimmäiset. Hienosti loppu toki kietoutui yhteen, mutta se, oliko se jopa liian hienoa ja odotettavissa olevaa, on toki mielipide asia. Minua se ei ihan vakuuttanut, mutta koska olenkin aika taitava ignooraamaan loput, joista en niin pidä, päätän keksiä itse korvaavan version ja vain nauttia siitä, miten taitava ja voimakas kirja tämä oli noin kolme neljäsosaa sivuistaan. Se on paljon kuitenkin jo sekin.

Jos olet lukenut Chimamanda Ngozi Adichien Puolikkaan keltaista aurinkoa, ja pidit siitä, lue tämä. Rakastat tätäkin. Tai jos et, niin tämä silti, ja lue sitten myöhemmin Adichietakin. Nämä ovat kirjoja, joita meidän kaikkien tulisi lukea. Lukea ja ymmärtää.

Helmet-haaste 2017: 26. Sukutarina 

12 kommenttia :

  1. Mulla on tämä juuri puolessa välissä menossa. En aivan noin haltioitunut ole tästä (ainakaan vielä), kuin sinä, mutta miellyttävä lukukokemus kaikenkaikkiaan tähän mennessä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun haltioituminen näin päivää myöhemmin on hieman laantunut, ehkä se loppu sitten kuitenkin vei siltä terää. Mutta toivottavasti pidät tästä sinäkin :)

      Poista
  2. Se on niin paras tunne kun kirja on hyvä <3 Mulla on vaikeiden valintojen viikonloppu kun en tiiä lukisinko tämän vai Vegetaristin, en tiä ehtisinkö jopa lukea molemmat ;) (luultavasti ehtisin jos en roikkuis netissä koko viikonloppua)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on! Vegetaristi menee ainakin hurjan nopeasti, tämä vaati minulta lukujensa väliin hieman enemmän kypsyttelyaikaa. :)

      Poista
  3. Tuli jo ennen tuota viimeistä kappalettasi mieleen, että kirja muistuttaa varmasti paljon Adichien Puolikasta keltaista aurinkoa. Ja koska rakastin sitä teosta, rakastan luultavasti tätäkin. Tämä kirja on luettava!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omalla tavallaan kyllä, tätä sinulle kyllä ehdottomasti suosittelisin Erika, uskon että pitäisit tästä. :>

      Poista
  4. Oi kuulostaa hyvältä, ja kirjan kansi on niin kauniin hehkuva. Pidin älyttömän paljon Adichien PKA-kirjasta (ja muistakin hänen romaaneistaan), joten tämä täytyy laittaa lukulistalle. Kiitos vinkistä. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eipä kestä, tätä kirjaa suosittelee mielellään eteenpäin. :)

      Poista
  5. Minusta(kin) tämä on upea romaani ja vaikka lopun saattoi aavistella tai päätellä jo melko aikaisessa vaiheessa (oikeastaan pelkästään kirjan rakenteen ymmärrettyänsä), niin minua se ei haitannut (vaikka kieltämättä loppu oli tietyssä mielessä melko "kliseinen"): ympyrän piti sulkeutua niin.

    Olen lukenut Puolikas keltaista aurinkoa ja mielestäni se on kyllä hyvin erilainen kuin tämä, vaikka tietyt teemat - ja maa - yhdistävätkin. Enemmänkin tämä Gyasin kirja muistutti mielestäni Lawrence Hillin romaania The Books of Negroes. Mutta maku- ja tulkinta-astioitahan nämä pitkälti ovat. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ympyrä sulkeutui kyllä odotetusti, mutta jotenkin se jännite vähän laimeni loppua kohti, ehkä siinä kohti kun tosiaan edellisen sukupolven hahmot jatkoivat matkaansa myös uudempien rinnalla. Mutta niin tai näin, hieno kirja. Ehkä se Adichien kirjakin tuli ennen kaikkea tunnelman vahvuuden ja kerronnan voimakkuuden kautta mieleen, jotain samaa henkeä minusta tässä oli. Maa tosin näissä taitaa olla eri, Puolikas sijoittui kaiketi Nigeriaan & Biafraan kun tämä taas Ghanaan? :)

      Poista
    2. Joo, meni maat sekaisin. On tullut luettua sen verran paljon Afrikkaan sijoittuvaa kirjallisuutta, että sekoilen. :D

      Poista
  6. Teos pysäytti eritoten pitkäksi aikaa orjuutta miettimään: sen syntyhistoriaa, valkoisen miehen itse itselleen oikeuttamaa ja ottamaa alistamisen, maiden ja luonnonrikkauksien haltuunottoa. Mistä, keiden selkänahoista ja millä hinnalla ns. sivistyvaltioidemme vauraus on nyhdetty? Onko tämä vauraus aiheuttanut yhteiskunnallista laajaa hyvinvointia vaiko kääntynyt hallitsemattoman ahneuden ja keskiluokkain kaventumisen vuoksi itseään vastaan? Entä mikä on valkoisen rodun kohtalo jatkossa?


    Gyasi kirjoittaa runsaskynäistä tekstiä kuljettaen sujuvasti polveilevaa tarinaa historiallisista lähtökohdista eteenpäin.Tietty suorasanaisuus ja lukijalle henkivä sisältäpäin kirjoittaminen ovat teoksen suuria vahvuuksia. Erilainen ja ajatuksia herättävä teos!

    VastaaPoista