sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

HANYA YANAGIHARA : PIENI ELÄMÄ



HANYA YANAGIHARA : PIENI ELÄMÄ
♥ ♥ ♥ ( ♥ )
939s.
Tammi 2017
Alkuteos: A Little Life (2015)
Suomennos: Arto Schroderus
Arvostelukappale


"Jos se olisi ollut joku muu, Willem vakuutti itselleen, hän ei olisi epäröinyt. Hän olisi vaatinut vastauksia, olisi kutsunut paikalle yhteisiä ystäviä, olisi pannut kyseisen henkilön tuoliin istumaan ja huutanut ja anonut ja uhkaillut, kunnes olisi saanut tunnustuksen. Mutta Juden ystävänä tämä kuului sopimukseen: hän tiesi sen, Andy tiesi sen, he kaikki tiesivät. Ymmärrettiin, että todellisena ystävänä kuului pysyä loitolla, hyväksyä mitä sanotaan, kääntyä ja poistua, kun ovi suljetaan nenän edestä, eikä yrittää väkisin sisään."

Jude, JB, Willem ja Malcom ovat kämppiksiä collegesta, aikuisuuden kynnyksellä olevia nuoria New Yorkissa, joiden tiivis ystävyys siirtää heidän opiskelijaelämänsä mukanaan myös kampuksen ulkopuolelle. Malcom haaveilee arkkitehdin urasta, JB on taidemaalari, Willem odottaa ensimmäistä suurta rooliaan paremmassa teatteriproduktiossa samalla kun tarjoilee pienessä ravintolassa ja Jude on opiskellut lakia, työskentelee syyttäjänvirastossa ja muuttaa asumaan Willemin kanssa pieneen läävään Manhattanille, Lispenard Streetille. Ystävyksien välit ovat läheiset, ja vaikka erilaiset draamat, riidat, addiktiot ja nousukaudet tulevat ja menevät, ei Juden täydellisesti piilottama menneisyys pysy niin täydellisenä tyhjiönä, kuin hän ehkä ulospäin ajattelee sen näyttävän.

Pieni elämä on painava ja kunnianhimoinen, mutta vaikka sen tietynlainen raakuus ja pahuus onkin läsnä lähes 1000 sivua, taustalla soiva tummaeleinen pianomusiikki onnistuu kuitenkin välttämään toivottomuuden ja pimeyden tunteen läpi koko romaanin. Kirja on hienotunteinen ja taitava, ja vaikka se alkoikin loppuakohden kiertää ehkä hieman turhankin toistavasti samoja kehiä, tarjoilla jo vähän epäuskottavankin paljon pahaa yhdelle ja samalle, saaden toivomaan hieman hiotumpaa taustaa ja kauheutta, onnistui se silti pitämään otteessaan koko pituutensa verran, tarjoamaan tunteiden vuoristorataa ja totaalista tarinaan uppoamisen tunnetta. Se on välillä uuvuttavankin yksityiskohtainen ja hidas, mutta silti samalla niin läheinen ja todentuntuinen, ettei sen parissa pitkästynyt vaikka sitä tunnetta kieltämättä välillä lukiessa itsestään huomasikin etsivänsä. Vaikka ehkä vähän vähempikin pahuus yhdelle romaanihahmolle olisi riittänyt, tässä kun riitti aineksia lähes neljään eri, yhtäpitkään tarinaan traumoineen ja kauhuineen, pysyi kokonaisuus silti yllättävänkin kauniisti kasassa. Ja kun niihin taustoihin ei liikaa kiinnitänyt huomiota, pystyi keskittymään siihen, mikä kirjassa oli ehdottomasti vahvinta: selviytymiseen, oli se sitten ulkopuolisesta loogisesti elettyä tai ei.

Ja pitkästä aikaa tarinan edetessä minäkin elin sitä vuoristorataa, niitä tunteita, herkistymisiä ja pettymyksiä, joita fiktiivisten hahmojen ylle pyritään romaaneissa usein rakentamaan. En huomannut silmäkulmasta putoavia kyyneleitä ehkä niinkään niiden pikkuhiljaa auki purkautuvien, piilotettujen raakuuksien edessä, vaan niiden inhimillisyyksien vieressä, jota kirjan henkilöhahmot toisilleen osoittivat. Ja se oli ehdottomasti koko kirjan suurin hienous, kirkkain onnistuminen: sen vilpittömän ja silti rikkinäisen, ja silti niin arkisen rakkauden kuvaaminen toisiaan kohtaan. Yanagihara onnistuu luomaan niin taitavasti tunnelmia, dialogia ympäröiviä hetkiä, että ne kirjoittamatkin ilmeet, eleet, äänenpainot ja toiseen luodut katseet heijastuu silmille kuin hienosti leikatun elokuvan lähikuvat. Ne kannattelevat kirjaa, ovat valovoimaisia ja herkkiä, ja silti niin realistisia, että ne eivät kaadu omaan kauneuteensa.

Ihan en silti ole varma, miten paljon tästä kirjasta pidin, ja pidinkö tarinasta vai sen kehyksistä, henkilöistä, vai siitä miten heitä kuvattiin. Luulen, että Pieni elämä on kirja, jota täytyy sulatella päiviä, viikkoja, ehkä kuukausikin. Se on kirja, josta jää jonkinlainen olo jo nyt, mutta se todellisempi, objektiivisempi, kokonaisvaltaisempi tunne tulee vasta kun välissä on ehtinyt lukea muutakin. Sen tunnelma joko vahvistuu, kasvaa ja kehittyy kun siihen on saanut etäisyyttä, tai se hiljenee mielessä tasaisesti muiden jo luettujen kirjojen tasolle. Mutta oli se silti kaunis, haalenee tai tummenee se ajanmittaan. Sen parissa vietti mielellään toista viikkoa, luki sivuja, joiden sisään olisi mahtunut kaksi tai kolme keskimittaistakin romaania.

Ja niin, jälleen kerran muistin myös, miksi rakastan yli 500-sivuisia kirjoja. Olen toki tässä lähivuosina oppinut löytämään myös pienoisromaanien, novellien kuin niiden keskimittaistenkin tarinoiden salat huomattavasti paremmin, mutta silti näissä pitkissä, syvissä ja yksityiskohtaisissa tarinoissa vain on oma taikansa. Ne vievät mennessään, parhaimmillaan siis, upottavat täysin omaan maailmaansa, ja saavat kaikessa karussa inhimillisyydessään henkilöhahmonsa niin iholle, että heidän rinnalla tuntee oikeasti kulkevansa sen muutaman viikon ajan, kun kirjaan on täysin uppoutunut. Kun tarina ja kieli vielä vievät mennessään, ei kirjaa yhtaikaa malta laskea käsistään, muttei myöskään lukea loppuun, jottei sen henkilöistä vielä tarvitsisi luopua. Vaikka tämän kohdalla sekään ei ehkä ollut ongelma, omalla katkerankauniilla tavallaan.

Helmet-haaste 2017: 49. Vuoden 2017 uutuuskirja

8 kommenttia :

  1. Luulen samoin, että tämä kirja vaatii sulattelua. Pidän siitä, miten luonnehdit tätä hienotunteiseksi - sellainen se on, kaiken hurjan ja synkän ja kamalan keskelläkin. Vaikutuin tästä aika lailla, mutta silti edelleen sulattelenkin hieman.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä saa tosiaan miettiä vielä hetken jos toisenkin, ehkä jopa palailemaan paikoin sen pariinkin. Mutta sen verran kyllä vei mukanaan, että kosketti kyllä, en usko että tämä ainakaan ihan heti mielestä haihtuu.

      Poista
  2. Minä pidin tästä todella paljon! Minustakin oli ihana uppoutua Yanagiharan luomaan maailmaan ja tietää, ettei hahmoista tarvitse vielä hetkeen luopua. Harvat tiiliskiviromaanit saavat minut tällä tavalla lumoihinsa, joten Pienestä elämästä tuli yksi suosikkejani. Myönnän sen heikkoudet mutta en ehkä kuitenkaan halua nähdä niitä, niin paljon tunteita ja ajatuksia tämä kirja minussa herätti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, ymmärrän ihan täysin tuon heikkouksien tietoisen ignooraamisen, teen aivan samaa kun kirja osuu ja uppoaa tunnetasolla täysin. Silloin sille antaa paljon anteeksi, ja vaikka minulle tämä kirja ei ihan niin täydellinen ollut, uskon että ne heikkoudet saattaa ajan myötä jopa haalistua, ja parhaimmillaan tästä muodostuu pikkuhiljaa entistä vahvempi. Tai niin ainakin toivon. :)

      Poista
  3. Hyviä pohdintoja. Minulla on tämän lukemisesta nyt pari viikkoa ja vieläkin huomaan palaavani sen tunnelmiin vähän väliä. Aika tosiaan näyttää, miten suuren roolin kirja saa kaiken luetun joukossa.

    Olen niin samaa mieltä noista yli 500-sivuisista. Moni on omaan bloggaukseeni kommentoinut, että vierastaa tiiliskiviä eikä siksi halua tarttua tähän kirjaan. Minulle parhaita ja mieleenpainuneimpia lukukokemuksia ovat olleet nämä pidemmät tarinat, joihin saa kunnolla uppoutua. Silloin tietää, että kirja on hyvä, kun sen lukemista ei malta eikä halua lopettaa :) Kaikki hyvä loppuu aikanaan, mutta onneksi hyviä kirjoja riittää :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luinkin sinun postauksesi tästä kun aloittelin kirjaa, sekin vakuutti siitä että olen tosiaan ihan oikean teoksen parissa! Ja juu, tuo ennakkoluuloisuus tiiliskiviä kohtaan on sinäänsä vähän hassu, kun itse nimenomaan koen monet yli 500-sivuiset kirjat helppo-/nopeampilukuisina kuin lyhyemmät. Ja parhaimmillaan se niiden taika on ihan omaa luokkaansa, siihen tunnelmaan pääsee ihan eri tavalla käsiksi kun kirjan parissa viettää tuollaisen sivumäärän. :)

      Poista
  4. Kirjoitatpa tästä kivasti! Minäkin olen ajatellut lukea tämän, ehkäpä kesällä (kun minulla on muka enemmän aikaa kuin nyt) :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Meinasin jättää tämän itsellenikin kesälukemiseksi, mutta kun heti alusta asti tämä lähti viemään niin hurjaa vauhtia mukanaan, totesin sen sopivaksi tähänkin väliin jo. :) Kirja, joka oikeasti sai pysymään itsensä parissa ja poissa päättömästä puhelimenselailusta, se tosiaan tuli tarpeeseen :D

      Poista