torstai 23. maaliskuuta 2017

HAN KANG : VEGETARISTI

 
 HAN KANG : VEGETARISTI 
 ♥ ♥ ♥ ♥ 
215s.
Gummerus 2017
Alkuteos: 채식주의자 (The Vegetarian), 2007
Arvostelukappale

"Kunpa voisin nukkua. Kunpa voisin karkottaa ajatukset päästäni edes tunniksi. Asunnossamme on koleaa kaikkina niinä öinä, lukemattomina öinä, joina herään ja kävelen paljain jaloin edestakaisin. Huoneisto on kylmä kuin jäähtymään päästetty riisi tai keitto. Mustan ikkunan takana ei näy mitään. Käytävän tumma ovi kolahtaa aika ajoin, vaikka kukaan ei pyri sisään, ei todellakaan. Kun panen uudelleen makuulle ja työnnän käden täkin alle, kaikki lämpö on kaikonnut minusta."

Olen odottanut Vegetaristin lukemista enemmän tai vähemmän viime kesästä asti, siitä saakka, kun sen ensimmäistä kertaa Tainan Maaginen realismi -blogista huomasin lukulistalleni nostaa. Luin siitä sen jälkeen muutaman arvion, innostuin hurjana kevään kirjakatalogeja selaillessani huomatessani suomennoksen olleen tulossa, ja loppuajan välttelinkin jo muiden tämänkeväisiä postauksia kirjasta, jotta saan sukeltaa teoksen pariin mahdollisimmin tyhjänä tauluna, odotuksina oikeastaan ainostaan uuteen maailmaan sukeltaminen.Ja se odotus varsin mainiosti täyttyikin. Eteläkorealainen Han Kang kirjoittaa niin rujosti, että tähän kirjaan tartuttuani sitä oli enää hankala käsistään laskea. 

Yeong-hye on vaatimaton nainen, jonka aviomies on viehättynyt juuri hänen mitäänsanomattomaan tavallisuuteensa, nöyryyteensä ja kuuliaisuuteensa. Yhtäkkiä hän näkee kuitenkin unen, niin voimallisen ja rajun, että se saa Yeong-hyen luopumaan radikaalisti ja ulkoapäin katsoen selittämättömästi lihan syömisen, muuttumaan vegetaristiksi (tai oikeastaan vegaaniksi), lopettamaan nukkumisen ja lopulta nääntymään lähes hengiltä. 

Kirjan ensimmäinen osa kolmesta kertoo tarinaa Yeong-hyen aviomiehen näkökulmasta, sen hieman keskinkertaisen vätyksen oloisen miehen, jolle vaimon tehtävä on viikata aamulla vaatteet valmiiksi ja ruokkia herkullisilla liharuoilla ennen 12-tuntista työpäivää. Kun Yeong-hye kuitenkin kerrankin vastustaa miehensä käskyjä passiivisen päättäväisesti, joutuu mies ennennäkemättömän vaikeaan tilanteeseen, kun ei voi enää hallitakaan näennäisesti omaansa. Ja kun edessä on vielä Yeong-hyen perheen brutaali vastustus tyttärensä toimia kohtaan, naksahtaa jossain se viimeinen oksa, joka on pitänyt tiettyjä normeja sisälleen rajattuna, ja tapahtumien vyörynä lähtee liikkeelle niin voimallisesti ja rajusti, että lukijana voi vain vimmaisesti kääntää sivuja pysyäkseen kaiken mukana.

Tarinan toisessa osassa ääneen pääsee Yeong-hyen taiteilijalanko, ja viimeisessä taas Yeong-hyen isosiskon In-hye. Vegetarismin vaatimus kääntyy tarinassa pian ruummillisuuden kuvaukseksi, naisen oikeudeksi omaan kehoonsa, mieleensä ja elämäänsä. Tarinan rakenne on peruja kolmesta yksittäisestä novellista, ja vaikka sen osien väliin jää aukkoja, on kokonaisuus kuitenkin hämmentävänkin taitava ja ehjä. Vaikka Yeong-hye ei varsinaisesti tarinan aikana pääse lainkaan ääneen itse, on hän kolmen elämäänsä kuuluvan henkilön todellisuudessa niin läsnä, ettei omaäänisyyden puutetta edes huomaa. Näkökulmien vaihdokset kannattelevat tarinaa upeasti, ja vaikka kahden ensimmäisen miehen suhde äänettömään päähenkilöön onkin provosoivan vinksahtanut, siloittaa viimeinen siskon osuus kaiken kauniiksi ja entistä koskettavammaksi. 

Han Kang kirjoittaa rohkeasti ja rajusti, muttei silti syyllisty selittämiseen. Asiat ovat sellaisia, kuin ne on kuvattu, ja liika tulkinta vie niitä helposti väärään suuntaan. Kirjan upea tunnelma on taianomainen ja se tuo hienosti esiin myös riviensä pienissä sivulauseissa sen muunkin valtavan kontrollin, jonka sisällä jokainen ihminen yhteiskunnan osana joutuu elämään. Se mikä pyrkii ulkoa määrittelemään ja kontrolloimaan Yeong-hyen ruumista ja siihen liittyviä päätöksiä, näkyy pienemmässä mittakaavassa myös kaikkien muiden henkilöhahmojen elämissä. Kuka toisen päätökseen riuduttaa itsensä voi todella puuttua ja kenen tekojen motiivi on hyväksyttävin, senkö joka pakottaen pitää kulussit pystyssä vai sen, joka ymmärtää myös sisältäpäin?

Vegetaristi on hieno, hämmentävä ja upean erilainen lukukokemus, ja se on kokonaisuutenaan taiten rakennettu, ettei siitä tunnu puuttuvan mitään silloinkaan, kun sitä kriittisemmin yrittää ajatella. Hieno kirja, johon takuulla tulen palaamaan toistekin.


Helmet-haaste 2017: 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit

lauantai 18. maaliskuuta 2017

PETINA GAPPAH : MUISTOJEN KIRJA

PETINA GAPPAH : MUISTOJEN KIRJA
♥ ♥ ♥
307s.
Tammi 2017
Alkuteos: The Book of Memory, 2015
Arvostelukappale

Yksi kevään eniten odottamiani uutuuksia, Gappahin Muistojen kirja saapui käsiini maaliskuun alussa, ja se siinä on nyt lukutyylilleni tyypillisesti pyörinyt parisen viikkoa, kärsien hieman hajanaisesta lukemisesta ja tauoista, mutta pitänyt silti pauloissa jo ensiavaamisestaan lähtien. Kannet ovat voimakkaan kauniit, ja varsin on voimakas kirjan jälkimakukin.

"Muistot ovat tulvineet koko sen ajan, kun olen täällä ollut. Jo kauan ennen kuin Verhan Sithole pyysi kirjoittamaan kaiken sinulle, minulla on ollut loputonta tilaa, jossa en ole voinut kuin ajatella ja puntaroida. Meidät suljetaan yöksi selleihin puoli viideltä iltapäivällä, ja sireeni soi puoli viidelta aamulla, eli siihen väliin jää kaksitoista tyhjää tuntia vailla mitään tekemistä. Luettavaa ei ole, paitsi Raamattu, enkä minä voi puhua kenenkään kanssa, koska minulla on oma selli."

Memory istuu Hararen pahamaineisessa vankilassa kuolemaantuomittuna varakkaan valkoisen miehen murhasta, joka on sattumoisin testamentannut hänelle koko omaisuutensa. Hän on itsekin valkoinen, mutta aivan väärällä tavalla, hän on albiinona syntynyt musta, joka joutuu elämään alistetun enemmistön vähemmistössä Zimbabwessa, silmiinpistävän vääränlaisena ja väärinymmärrettynä. Hän alkaa kirjoittaa tarinaansa  yhdysvaltalaiselle journalistille, ja toivoo edes saamansa huomion kautta käännettyä oman tuomionsa oikeampaan suuntaan, saadakseen reilun oikeudenkäynnin, jossa myös totuudella on väliä. 

Gappahin romani tuo Zimbabwen politiikan pauhun hienosti esiin tarinan taustalla, ja se saa sukeltamaan taas aivan uuteen maailmaan, sellaiseen, johon vain kirjojen sivuilla pääsee. Kolonialismi on ohi, mutta valkoiset ovat edelleen niitä etuoikeutettuja, hekin, jotka ovat taistelleet mustien kapinallisten puolella. Kun Memoryn toinenkin sisaruksista kuolee hukkumalla, äiti kuljettaa albiinolastaan ennustajalta toiselle kumotakseen päälle langetetut kiroukset ja maailma tuntuu lähinnä vain siirtyvän järkkymisestä seuraavaan, vie kohtalo hänet valkoisen professorin talouteen, yksityiskouluun, yliopistoon ja maailmaan, johon moni vain vaivoin pystyy kurottelemaan.

Memoryn tarina kuroo yhteen hänen oman henkilökohtaisen historiansa ajan poliittisen tilan kanssa, ja se sukeltaa tarinankerronnassaan myös afrikkalaisten myyttien maailmaan, jossa ngozit saavat äidit tappamaan lapsensa ja esi-isien murhat vaikuttavat vielä vuosikymmentenkin jälkeen kirouksenomaisesti. Se on tarina paitsi syyttömyydestä, myös valtavasta sisäisestä syyllisyydestä ja ketjuista, joiden syyt ja seuraukset menevät niitä eläessä varsin vahvasti sekaisin. Vaikutuin itse kirjassa erityisesti sen vahvuudesta kuvata zimbabwelaista arkea, niin etuoikeutetun vähemmistön helmoissa kuin siellä tomuisemmilla kaduilla, jossa kauniit vaatteet puettiin vain syntymäpäivien ja joulujen ajoiksi päälleen. Tarina, ajalleen tyypilliseen tapaan, eteni monessa eri aikatasossa, se kulki milloin lapsuudessa, milloin nuoruudessa, milloin ennakoiden jossain, jota taustoitettiin vasta myöhemmin. Se eli Memoryn elämää Lloydin kartanolla, mutta se asui myös lapsuudenkodissa, josta Memory lähti 9-vuotiaana. Se kuvasi myös karusti ja pistäväntuoksuisesti sitä vankila-arkea, joka Memorylle oli nykyhetki, ja se toi esiin myös monien sivuhenkilöidensä kohtalonväläyksiä ja tarinoita. Se oli ennen kaikkea tarina inhimillisten tapahtumien ketjuista.

Se, johtuiko näennäinen irrallisuuden tunne kirjan kanssa lopulta itse teoksesta vai omasta hieman joka suuntaan yhtaikaa särppivästä lukutavastani, ei ehkä minulle tule selviämään, mutta tätä kannattaa ehdottomasti muidenkin kokeilla. Vaikka kirja ei tunnetasolla niin vahvasti ihon alle tullutkaan kuin moni muu vastaava, on se silti tärkeä lukukokemus, sellainen, jonka parissa pystyy vaikuttumaan, vaikka seuraakin tapahtumia jopa hieman kliinisesti sivusta. Tarinassa, tematiikassa ja kokonaisuuden yhteenkietoutumisissa on kuitenkin voimansa, ja jos tätä rataa jatkaa muutkin kevään uutuudet, vahvoilla ollaan. Ja niinhän se menee, että välillä meille etuoikeutetuille länsimaisillekin tekee ihan hyvää olla se ulkopuolinen.


Helmet-haaste 2017: 24. Kirjassa selvitetään rikos

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

ROSA MERILÄINEN & SAARA SÄRMÄ : ANNA MENNÄ - OPAS HAUSKEMPAAN ELÄMÄÄN

 
ROSA MERILÄINEN & SAARA SÄRMÄ :
ANNA MENNÄ - OPAS HAUSKEMPAAN ELÄMÄÄN
♥ ♥ ♥ ( ♥ )
364s.
S&S 2016

Asioita, jotka ovat minulle vakavia: Työ. Työkaverit, lapset töissä, suhde esimieheen, työtehtävät, hauskojen asioiden tekeminen töissä. Tulevaisuus. Opinnot. Suorittaminen. Sen tietäminen, mitä teen seuraavan vaiheen jälkeen. Raha. Säästäminen. Tuhlaaminen. Tämä hetki. Mennyt hetki. Tuleva hetki. Hetki joka ei tullutkaan. Syöminen. Se, että syön rennosti. Se, että syön juuri niin kuin kuuluu. Se, etten syö. Feminismi. Vaatteet. Tatuoinnit. Nekin, joita en ottanut. Kirjoittaminen. Toisten kirjoitusten lukeminen. Kielioppi. Kirjojen loppuunsaattaminen. Kirjan kesken jättäminen. Se, että kaikki sujuu kontrollissa. Se, että jos kontrolli pettää, on lähtöisin muista kuin minusta. Tuoreet kukat. Sosiaalinen media. Piilossa pysyminen. Seuraajien saaminen. Rentoutuminen. Nipottaminen. Parisuhde. Harrastukset. Erilaisuuden hyväksyminen. Tämän listan tekeminen.

Näin muutama mainitakseni. Ja ehkä ei varsinaisesti tarvitse enää erikseen kertoa, mutta mitä ahdistuneempi arjessa olen, mitä vähemmän asiat ovat minun kontrollissani, mitä vähemmän pystyn yhtaikaa hallitsemaan muun muassa kaiken, sen enemmän suuntaan vakavamielisyyteni pieniin asioihin. Siihen, että vaatteet sijoitetaan oikeille paikoilleen. Perjantaisin siivotaan, ettei lauantaiaamuna tarvitse nähdä koirankarvaakaan lattialla. Että juon kahvini kauramaidolla, vaikka kermakin on kyllä aika hyvää. Ettei likaisia veitsiä ole pöydällä. Jos en voi hallita kokonaisuutta, hyökkään raivolla yksityiskohtien kimppuun ja alistan edes ne valtani alle. Hah.

"Minkälaisia ystäviä kannattaa vältellä:

Syyllistäjät: Kuinka sä voit lentää / syödä lihaa / ajaa autoa / jäädä hoitovapaalle! Vastaus: Helposti.

Suorasuut: Ihmiset, jotka eivät tarvittaessa kykene valkoisiin valheisiin, ovat itsekkäitä. "

En ihan lähtenyt lukemaan Meriläisen & Särmän kirjaa minään self help -henkisenä hyvänolonoppaana, vaan ihan vain vähän kevyempänä kirjana feminismistä. Toki se ensisijaisesti kai tuota jälkimmäistä pitkälle onkin, mutta voi miten vapauttava tämä kirja tähän, kuten rivien välistä ehkä huomaa, pikku asioista nipottavaan kontrollifriikki-väliin olikaan. Kaksi rohkeaa julkifeministiä ovat kirjoittaneet hauskan ja rennon kirjan siitä, miten kaikki voi olla hauskaa ja rentoa, feminismikin. He käsittelevät elämän aika laajalta kaarelta, ja aiheena ovat niin ystävyys, yhteiskunta, ruumiillisuus, työ kuin kotikin. He käyvät niin keskenään kuin lukijoillekin suunnattuna riemastuttavan älyllistä keskustelua, ja kaikkein tärkeintä ei olekaan se "ole itsellesi armollinen" -mantra, vaan että relaa. Suhtaudu asioihin hieman kevyemmin, jotta painavakin saa pontta. Nosta näitä asioita esille, pidä ääntä, mutta älä häpeä. Sillä millään muulla häpeästä ei eroon pääse kuin hurtilla huumorilla ja aivan mahtavalla elämänasenteella, jota varmaan kaikkein guruimmatkin joutuvat päivittäin harjoittelemaan. Toivo ei ole siis menetetty.

Olen toki ihminen, joka hokee että mielialansa ja elämänasenteensa voi valita, mutta olen myös lähiaikoina ymmärtänyt, että helppohan niin on sanoa kun elämän perustasapaino on kunnossa, etkä ole muun muassa eroamassa, lapseton tai masentunut. Mutta kun jää vellomaan siihen ajatukseen, että elämässä on jotain perustavaa laatua pielessä, siitä sellaista myös tulee, ihan pieleenmennyttä. Sukeltaessani humoristisfeministiseen maailmaan ja itsensävoittamisen ympyröihin tajusin, että tässä etuoikeutetussa maailmassa on lopulta aika turha istua ja nyyhkyttää kun ei voi kontrolloida koko elämäänsä. Minun oma murheeni on toki tärkeä, mutta maailman mittakaavan kannalta suoraan sanottuna täysin mitätön. Ja jos edes osan siitä energiasta, jonka märehtimiseen ja epämääräisiin "kontrolloin nyt edes puolisoni sukkalaatikkoa kun elämää en voi" -räpellyksiin käytän, suuntaisinkin hieman enemmän löysäämiseen ja niihin yhteiskunnallisiin epäkohtiin, olisi elämä aika paljonkin suunnitelmallisempaa. Puuttumatta siihen, miten paljon maailmassa ja yhteiskunnassa on kaikkea kontrollini ulkopuolella, voisi sinnekin välillä sukeltaa vähän korkeammalta uimahyppylaudalta. Ei ehkä pääedellä, mutta niin kuin itselle turvallisimmilta tuntuu.

Pidin tässä kirjassa erityisesti ystävyyden, yhteiskunnan sekä työn kappaleista. Meriläinen & Särmä suuntavat ihailtavalla vimmalla kohti norminpurkutalkoita, ja tekevät upeaa työtä jo sen tarpeen selittämisellä. Jos me kaikki toimimme aina "kuten tapana on", ja toteutamme järjettömän yksiviivaisia "mutta kun näin on aina tehty" toimintatapoja kykenemättä edes itse allekirjoittamaan niitä, myllerrämme keskellä sellaista sisäistä ristiriitaa, että eihän lopputuloksesta saa tolkkua enää kukaan. Meidät opetetaan pienestä pitäen häpeämään, nöyristelemään, olemaan hiljaa, piilossa ja näkymättömiä. Päiväkotien eteisissä saattajat tiuskivat lapsilleen, jotka ovat valinneet reiälliset housut, että johan sinulle nauraa koko päiväkoti. Tyttöjä kannustetaan olemaan hiljaa ja kuuliaisia, koska tuomalla itseäsi tykö olet vähintäänkin vastenmielinen tyrkky. Oli ripsesi tehty muovista tai olleet näkemättä ripsiväriä vuosiin, et ole oikea nainen.  Häpeä, häpeä, häpeä, olet vääränlainen, teet mitä tahansa. Että eläpä siinä sitten, pää pystyssä ja pyri samaan kuin muutkin. 

Häpeästä irrottautuminen on tärkeintä, kun haluaa saada asiansa nähdyksi ja kuulluksi. Mutta on se tärkeää myös arjessa, sillä jos etukäteen pelkää muiden reaktioita, ja jättää sanomatta tai tekemättä, ei ole kuin yksi pieni rikkahippunen, joka elää ikuisesti sisäisten ristiriitojensa vankina. Häpeästä irrottautuminen on myös feministinen teko, koska kun meitä enää ei painetakaan alas vain näennäisen sukupuolemme perusteella, voimme pistää vastaa. Vääntää kättä ja hypätä vierelle, sinne juuri, missä toiset ehkä luonnostaan osaavat ajatella vähemmän muiden ajatusten merkityksiä. Kuten ehkä Särmä  (tai sitten Meriläinen, mutta en nyt tarkasta, koska todistan etten ole kontrollifriikki, vaan niin rento, että voi esittää jopa faktan tällälailla epämääräisenä) sanoo, mitä sitten, jos joku paheksuu sinua ruutunsa takana tai työpaikan kahvihuoneessa, hänen ongelmansahan se on eikä sinun. Ja paheksumalla itse muita työnnät vain koko systeemiä tehokkaasti alaspäin, sillä vain olemalla rohkeasti paheksuttava, niistä normivankiloista voi luopua ja asioissa päästä eteenpäin. Ja se  tulee varsin tehokkaasti läpi tämän kirjan kansien välissäkin.

Ehkä ihan hieman objektiivisemmin arvioitaessa tämä kirja olisi ollut aika puhdas keskiverto kolmen tähden kirja, koska mitenkään kovin hurjasti se ei uutta tarjonnut eikä maailmaani muuttanut, ja sen viimeinen "ole se muutos, jonka maailmassa haluat nähdä" -henkinen kappale oli vähän päälleliimattu ja sen oloinen, että laitetaan nyt tää tähän kun täs kai kuuluu olla vähän tällainen. Mutta koska se tuli taas niin vakavaan väliin omaa elämääni, ja pitkästä aikaa nauroin ihan kunnolla ääneen, ja ainakin ehkä ihan vähän vapauduin jostain pakko pitää hävettää en kehtaa olla tekemättä kontrolli kontrolli kontrolli -tunnetiloistani, ja jätin IMUROIMATTA tämän kirjan innoittamana, koska kyllähän sitä nyt voi elää, vaikka pieniä karvatupsuja lattialla onkin, se ei vähennä minun asemaani hyvänä yhteiskunnan jäsenenä tai herranjestas, naisena, saa se nyt neljä. Tai ainakin melkein. Ja hei, opinpa nyt ainakin muutaman uuden asiankin, tai lähinnä kahden sanan poisjättämisen aktiivisesta sanavarastostani: guilty pleasuren, koska voi nyt elämä, ihanko tosiaan olen itsekin ollut aina mukana siinä, että en voi kuunnella JVG:ta tai Robinia tai katsoa televisiosta Made in Chelseaa, koska se ei ole tämän hetkisten sosiaalisten normien mukaista omassa punaviherkuplaisessa ikäluokassani Etu-Töölössä kauralatteparta ylähuulellani ja toisekseen naisellisuuden, etenkin kun sillä määritellään oikean- tai vääränlaista tapaa olla sitä, mitä sukupuolta ikinä edustaakaan, koska hei, kun olen nainen, kaikki mitä teen, on naisellista. Että kirja kainaloon, skumppa käteen ja norminpurkutalkoisiin ihmiset hyvät! Ei niitä rintaliivejäkään ole pakko polttaa, jos ei tahdo, mutta saa, tietysti. Sinustahan se kiinni on.


Helmet-haaste 2017: 04. Kirja lisää hyvinvointiasi 

tiistai 14. maaliskuuta 2017

KIRJOJEN SUOMI: HANNU RAITTILA : EI MINULTA MITÄÄN PUUTU (1998)


HANNU RAITTILA : EI MINULTA MITÄÄN PUUTU 
♥ ♥ ♥ ♥
261s. 
WSOY 1998

Kun 101 kirjaa -projektissa odoteltiin arpaonnea, toivoin luettavakseni joko viimeisen vuosikymmenen sisään kirjoitettuja kirjoja tai teoksia ennen jatkosotaa. Jotain, mistä olen automaattisesti kiinnostunut, jotain, jonka parissa saan ehkä yleissivistää itseäni, mutta pysyä silti mukavuusalueellani. Kun suuri sattuma sitten latoi kohdalleni vuoden 1998 ja kirjakseni Raittilan Ei minulta mitään puutu, en ehkä ihan hihkunut onnesta. Kaikki seitsemänkymmenluvulta yhdeksänkymmentäluvulle on ehkä epäkiinnostavinta mitä tiedän, joten täysin normaalisti ajattelin myös silloin kirjoitetun kirjan sitä olevan. Mutta niinpä niin, vannomatta paras ja kaikki muut samankaltaiset kliseet tähän perään, niin sitä jälleen kerran oltiinkin varsin erilaisilla vesillä, mitä omat ennakkoluulot antoivat olettaa. Joten ehkä tässä vaiheessa voisi sanoa vain kiitos, ja hypätä huomaamaan, että myös yhdeksänkymmentäluvun lopulta voi löytää alueen, jossa on mukava olla.

"Muistelin Akselin, Johanneksen isän, kertoneen, että pappa luki kolmekymmentäluvulla kotona ääneen vuorotellen Laestadiuksen postillaa ja saksalaista sähköfysiikan yleisesitystä. Molemmista se oli yhtä innostunut. 
Papalle lestadiolaisuus ja sähkötekniikka olivat yhden ja saman asian kaksi puolta, joiden piti poistaa ikävyys ja pimeys Suomen mäkituvista ja torpista."

Lestadiolaisten suviseurat päätetään järjestää oman kanta-alueen ulkopuolella, ja paikallisilta vuokrataan mitä otollisin pelto jopa 80 000-henkisen yhteenkokoontumisen tapahtuma-alueeksi. Toinen toistaan suuremmat teltat kohtaavat kuitenkin haasteen jos toisenkin, kun sade piiskaa peltoa, ja luonnonolot meinaavat kirjaimellisesti vesittää suunnitelmat niin ylhäältä kuin alhaaltakin kun vesi painaa kuplahallin kattoa kasaan ja pelto alla muuttuu saveksi.

Ei minulta mitään puutu kuvaa yhden päivän ajan suomalaisia suviseuroja ja suurimman mahdollisen teltan pystytystä suurimmalle mahdolliselle yleisömäärälle, ja sukeltaa taitavasti samalla hyvinkin sekalaisen hahmojoukkonsa maailmaan. Kertojaääni vaihtelee luvuissa useammankin kerran, ja vaikka kirjan päähenkilö on enemmän yhteisö kuin yksittäinen henkilö, on sen sisäkertomukset taitavia ja mielenkiintoisia. Ne eivät kasvaneet tarinaansa suuremmaksi, mutta antoivat kauniin silauksen kokonaisuudelle. Tekivät siitä inhimillisen ja koskettavankin, sen pienen ja kauniin yksilönkuvauksen, siinä missä taas suurtelttahanke taas oli selkeämpi yhteiskunnallinen kuva. 

Ja siitä inhimillisyydestä minä eniten pidinkin. Pidin lämminhenkisyydestä, ja vaikka velallisen petokset, oman edun tavoittelu ja kapitalistinen opportunismi leimasivat yhtä jos toistakin hahmoista, oli sanoma silti varsin armollinen, anteeksianto jotain, joka kuului jokaiselle, vaikkei sen taustalla aina kaikkivoipa jumala olisikaan. Sillä niistähän meidän elämämme oikeastaan koostuu, inhimillisistä erheistä ja vääristä poluista, yksioikoisista näkemyksistä ja omanapaisuudesta, mutta myös armollisuudesta niin itseämme kuin läheisiämmekin kohtaan. Ei aina voi olla vain se itsensä paras puolustusasianajaja ja muiden ankara tuomari, sillä koskaan ei tiedä, mitä toisen todellisuus ja sisin oikeastaan pitääkään sisällään. Ja vaikkei se tämän kirjan sivuilta ehkä ihan päivänselvästi silmille hyppinytkään, sen minä sieltä rivien välistä poimin. Armollisuuden, sen, jonka perään maailmassa välillä saa huutaa hurjan kovasti.

Ja toinen mielenkiintoinen aspekti kirjassa oli tuo suuremmuuden tavoittelu, ajalleen tyypillinen jatkuvan kasvun hamuaminen, oman nykyajan anteeksiantamaton ahneus. Ihminen se ei historiastaan ja sen tarinoista opi, sillä vaikka Babylonin torni on kerran rakennettu ja mahdottomuuteensa hajoitettu, yritetään sitä tehdä jatkuvasti uudelleen. Jostain kumman syystä mikään ei riitä, aina halutaan enemmän, suurempaa ja mahtavampaa, mutta kun unohdetaan sen tahtomisen varjopuoli, se, minkä kustannuksella kaikki mahdollinen yritetään saada, on lopputulos syystäkin varsin raamatullinen. Ja kauniin lempeästi Raittila siitäkin kirjoittaa, maalaamatta mitään kammottavia uhkakuvia, mutta tarjoillen hieman lisää ajateltavaa, hieman uskonnollisen vertauskuvallisesti, ehkä. Sillä siinä missä koko lestadiolaissuviseurojen perustaja katselee hämmästyneenä itse aikoinaan jatkuvasti kasvattamaansa kokoontumista, huomaa hän elämänsä viimeisillä hetkillä yhtäkkiä tuntevansakin olonsa kotoisaksi pienessä ja tietyllä tapaa jopa tunnelmallisessa körttiläisessä seurakunnassa, jossa keskiössä onkin usko henkilökohtaisella tasolla.

Täytyy myöntää, että luin tätä alkuun varsin nihkeämielisesti, ja vielä puolivälin paikkeilla valittelin, ettei ole kyllä lainkaan minun kirjani. Mutta oli se. Lämpimän piikittelevä, ironinen ja silti hyvin lempeä, kokoaan suurempi. Ehdottomasti paikkansa satavuotisessa kirjallisuushistoriassamme ansainnu. Tämä kannattaa lukea, erityisesti, jos se ei oikein tunnu kiinnostavalta. Se on ehkä sitten juuri sitä mukavuusalueelta poistumista, mutta se on tämän kanssa varsin hienoa. Ihana projekti, ihana kirja, suosittelen lämmöllä. 


Helmet-haaste 2017: 19. Yhdenpäivänromaani
Kirja on osa Ylen & kirjabloggaajien 101 kirjaa -projektia 100-vuotiaan kotimaamme kunniaksi

torstai 2. maaliskuuta 2017

JOHN WILLIAMS : AUGUSTUS


JOHN WILLIAMS : AUGUSTUS 
♥ ♥ ♥ ♥ ♥
429s.
Bazar 2017
Alkuteos: Augustus, 1972
Arvostelukappale

Oi John! Nyt olet saanut minut sellaisen sanattomuuden äärelle, etten tiedä lainkaan mitä tästä postaamisesta tulee. Kaikki sanat tuntuvat jälkeesi latteilta, mutta toisaalta, myöhemmin ne tuntuisivat siltä entistä enemmän, joten kokeillaanpa nyt kuitenkin tuoreeltaan. Vaikka mitään kovin mullistavaa en kyllä lupaakaan.

Mutta niin. Oli huhtikuu 2016 ja oli Stoner. Oli kirjablogini alkukuukaudet, ja ensimmäisiä rakkautta herättäneitä kirjoja, jonka olin toisten blogeista bonganut ja omaani siirtänyt. Ja oli pimeä syksy, kevätkaipuu ja -katalogit, Bazarin lupaus tuoda helmikuuksi auringon lisäksi myös Williamsin viimeiseksi jäänyt romaani. Ja oli helmikuu kun pyytämäni arvostelukappale kolautteli lähipostin hyllyjä, ja se hetki kun se oli viimein käsissäni. Ja nyt on sitten tämä hetki, kaksi viikkoa myöhemmin, kun suljin kirjan viimeisen, 492. sivun viimein takakannen alle. 

"Mutta minä ymmärsin pikemminkin vaistonvaraisesti kuin tiedon avulla, että jos ihmisen kohtalona on muuttaa maailmaa, hänen täytyy muuttua ensin itse. Jos hän aikoo totella kohtaloaan, hänen on löydettävä sisimmistään tai luotava sinne kova, salainen sopukka, joka suhtautuu välinpitämättömästi häneen ja muihin - ja jopa maailmaan, jonka kohtalo on määrännyt hänet laittamaan uuteen uskoon, ei omien halujensa mukaiseksi vaan sen luonnon mukaiseksi, jonka hän maailmaa uudistaessaan löytää."

Mutta niin, aloitetaanpa alusta. Williams on siis tosiaan kevään uusimmassa suomennoksessaan, jo vuona 1972 Yhdysvalloissa julkaistussa teoksessaan onnistunut viimein siinä, mikä taisi aiempien kohdalla olla vain haave: lyödä läpi myös julkaisuaikanaan. Kun Williamsin aiemmat romaanit, Stoner ja Butcher's Crossing liikkuvat Amerikassa, hyppää hän viimeiseksi jääneessään antiikin Roomaan, aikaan ennen ajanlaskun alkua kun Julius Caesar kohtaa loppunsa salamurhan merkeissä, ja hänen nimellisesti adoptoitu sisarenpoikansa Gaius Octavius nousee Rooman ensimmäiseksi keisariksi. Kirja kulkee kirjeiden ja fiktiivisten aikalaiskirjoitusten muodossa, ja se jakautuu kolmeen osaan, ensimmäinen ja pisin varsin pitkäpiimäisestikin taustoittaa kaikkea sitä, jota kahdessa myöhemmässä päästään viimein tarkemmin tarkastelemaan.

Ensimmäinen osa ei todella ollut mikään ihan helpoin luettava. Kirje- ja aikalaiskirjoitusmuoto kertoi oikeastaan kaiken, paitsi sen mitä oikeasti olisi halunnut tietää. Kaikki varsinaiset tapahtumat, tunteet, teot ja motiivit jäivät yksittäisten näkökulmien taakse, ja maailman, ympäristön ja tapahtumien muodostuminen vei todella aikaa ja keskittymistä. (Kirjojen jumalille tosin kiitos, että takana on luettuina esimerkiksi aika paljonkin samankaltaisina pitämäni Waltarin Sinuhe sekä Valtakunnan salaisuus, en tiedä olisinko ilman noita raskassoutuisia, mutta sitäkin mieleenpainuneimpia lukukokemuksia tätä saanut edes toiseen osaan asti kahlattua.) Kirjoittajat, näkökulmat ja kertojat vaihtuivat niin tiuhaan, että en edes meinannut pysyä perässä kuka kertoo ja mistä. Ja kun itse Octavius Caesar ei ollut edes äänessä, oli kuin olisin kiertänyt kivistä patsasta ja yritännyt sitä kautta ymmärtää oikeaa, tuntevaa ihmistä.

Mutta kärsivällisyys tunnetusti usein palkitsee, ja tämän kirjan kanssa se tapahtui viimeistään toisessa osassa. Ajat, paikat ja kertojat hypähtelivät edelleen hieman miten sattuu, mutta viimein tapahtumien keskiössä onkin myös itsestään kertova henkilö: Octaviuksen tytär Julia. Julia, isänsä Pikku Rooma, ainoa lapsi ja yksi elämän suurista rakkauksista nousee kirjassa sellaisille inhimillisille tasoille, ettei enää edes muista samaa teosta aiemmin pitäneensä hankalana. Ja siitä se sitten todella vetääkin mukaansa, antaa, niin hurjan paljon. Teksti soljuu, yhtäkkiä kaikki kymmenet eri kertojatkin ovat tuttuja, tematiikka tuntuu omassa sydänalassa asti ja iätöntä tarinaa myötäelää niin, ettei kirjaa saa laskettua käsistään. Ja viimein se on juuri sitä Williamsia, johon Stonerissa rakastuin: eleetöntä, hienostelematonta ja silti niin järjettömän elämänmakuista, että kertoi kirjailija kenestä tahansa, hän tekee henkilöstään hengittävän, lämpimän ystävän vierelle. Ja siinä kaiken keskellä antiikinajan Rooma onkin niin ajankohtainen, ettei välttämättä tiedä lukeeko ihmisen ahneudesta, korruptiosta, rakkaudesta ja ystävyydestä tuhansien vuosien takaa, 70-luvulta vai juuri tästä nimenomaisesta päivästä. Ja juuri se tekeekin Williamsista niin suuren kirjailijan, minulle. Antiikin Rooma, sen hallitsijat, myrkyttäjät, salajuonijat ja heikkoudet ovat lähempänä minulle kuin koskaan, ja tämä kaleidoskooppimaisesti ytimeen sukeltava teos on kuin sille parvekkeen alla laulettu ikuinen rakkauslaulu.

Ja ehkä se siitä olosta niin haltioituneen tekikin, se alun tahmaisuus, uutteruus, pieni pakottaminen, sillä kaikessa raskassoutuisuudessaan tämä kirja todellakin palkitsi. Se oli hieman henkinen maraton, ja se oli myös päätös, että minähän pidän tästä ja sillä siisti, mutta toisaalta, mikäpä tunne elämässämme ei loppujen lopuksi päätös olisi. Ja kun tämän kanssa sai uida sen pitkän merimatkan yhtärintaa, ja kun loppua kohti kaikki alkoi käydä eheämmäksi ja helpommaksi, ei lopussa voinut olla kuin ihastunut, ehkäpä jopa hieman rakastunutkin. Kuten tässä varsin usean kirjan kohdalla tänä vuonna, mutta sehän toki kertoo vain valitsemisen kehittyneestä taidosta, kaiketi. Mutta valitkaa muutkin tämä, se kannattaa.

Helmet 2017 -lukuhaaste: 06. Kirjassa on monta kertojaa

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

HELMIKUUN LUETUT


Helmikuussa ostin joka viikko kaksi tulppaanikimppua, vietin talvilomaa ja kävin siskon kanssa Kolilla. Matkustin junalla yhteensä 10 tuntia, joista 7 katselin vain ikkunasta ulos ja kuuntelin musiikkia. Join yhteensä aika monta lasillista skumppaa, kaikkein parhaan niistä ystävän seurassa, appelsiinimehuun sekoitettuna perjantaibrunssilla lomaviikollani tai samaisena iltana (ja sitä seuraavana vähän) siskon sohvalla, vaikka luultiin ensin juovamme valkoviiniä. Maksoin 12 euroa kahvilan ylihintaisesta kauralatesta ja leivästä, ja sen jälkeen olen syönyt noin kolmekymmentä viipaletta ruisleipää hummuksella, avokadolla ja iduilla kotona. Join enemmän kahvia kuin aiemman elämäni aikana yhteensä, ja ostin yhden elektronisen maidonvaahdottimen kotilateille, tosin siskolle lahjaksi. Söin monta kertaa ulkona, parhaiten Kerubin punajuurihampurilaisen äärellä Joensuussa. 

 

Kirjoitin noin kolmekymmentä sivua erilaisia esseitä ja oppimistehtäviä, mutten kuunnellut yhtään kokonaista verkkoluentoa, vaikka noin kymmenen piti. Skippasin yhden tenti, mutta palautin tehtäviä, joita olisi tarvinnut vasta toukokuussa tehdä. Luin yhteensä kahdeksaa eri kirjaa, joista yhden jätin kesken, ja kolmen kanssa olen taiteillut edelliset kaksi viikkoa. Luin parhaimmillaan kirjan yhden päivän aikana, mutta useimpana päivänä loppukuusta en avannut yhtäkään.  Luin kokonaan Paul Austerin Sattumuksia BrooklynissaBea Uusman Naparetki - Minun rakkaustarinani -kirjan sekä Chimamanda Ngozi Adichien Huominen on liian kaukana George Saundersin Joulukuun kymmenes -novellikokoelmat, ja rakastin niitä kaikkia oikeastaan aika huomattavankin paljon, Uusman Naparetken ostin itsellenikin nettidivarista.

 

Kuukauden aikana aaltoilin niin, etten muista muutamasta viikosta mitään, ja muutamat taas ovat lemppareitani pitkään aikaan. Näin enemmän ystäviäni kuin aikoihin, kuukauden sisään oikeastaan kaikkia kaikkein tärkeimpiä kerran. Rapsutin Elviä noin sata kertaa, ja havahduin öisin yhtä monesti siihen rakkauden määrään, joka vieressä poikittain nukkuvasta, itsekseen maiskuttelevasta pikkukoirasta voikaan lähteä. Ja sanoin ehkä tuhat kertaa, että valoa kohti, mutta todella tarkoitin sitä. Oi kevät, sinähän alat olla jo täällä.