tiistai 25. huhtikuuta 2017

J.K. ROWLING, JOHN TIFFANY & JACK THORNE : HARRY POTTER JA KIROTTU LAPSI

J.K. ROWLING, JOHN TIFFANY & JACK THORNE : 
 HARRY POTTER JA KIROTTU LAPSI
♥ ♥ ( ♥ )
446s.
Tammi 2016
Alkuteos: Harry Potter and the Cursed Child (2016)

Asioita, jotka ovat minulle melko pyhiä: muumit, astiat, Elvi, Frendit, nukkuminen, lukemisrauha ja Harry Potter. Ne ovat asioita, joiden parissa bondailen helposti uusienkin ihmisten kanssa, vaikka muuten hieman varautuneisuuteen taipuvana aina puhumista ei olekaan helppo keksiä. Ne ovat asioita, jotka ovat täydellisiä sellaisinaan, ja asioita, joista tulee aina hyvä olo. Mikään kun ei ole niin ihanaa kuin keskittyä asioihin mukavuusalueellaan, ja Potterit, no ne nyt ovat aina olleet siellä hyvin vahvassa keskiössä.

Joten niinpä ajatus jatkosta Potterille oli alkuun aika ehdoton ei. Se oli ei, koska olen jo noissa ihan varsinaissa Pottereissa onnistunut vasta viimevuosina hyväksymään sen lässynlää-lopun, viimeiset sanat, tapahtumat ja onnelliset käänteet, jotka juu, ovat varsin tyypillisiä lasten-/nuortenkirjallisuudelle, mutta eihän nämä nyt tietenkään sitä minulle ole olleet, vaan ihan vaan elämänkirjallisuutta parhaimmillaan. Alan kuitenkin jo ehkä suunnilleen pystyä elämään sen kanssa, miten kirjasarja loppuu, mutta tiesin jo etukäteen, että tämä Potter-näytelmä tulee olemaan riski. Hurjan suuri, sellainen, jonka kanssa pahimmillaankin pitää teeskennellä ettei sittenkään lukenut sitä. Niinpä olen vältellyt tätä aika tietoisesti jo vuoden päivät, aina siitä asti kun englanninkielinen Suomessakin julkaistiin, vaikka sen itselleni olen monesti meinannut siskolta lainata. En ole kuitenkaan lainannut, en, ennen kuin viime viikolla se sattui tyhjänpanttina kirjastossa tulemaan vastaan. Ja kun sen kerran oli käteen napannut, oli se aika pakko lukea heti.

Nopeana briiffinä niile, jotka eivät ole vielä lukeneet, mutta harkitsevat tai tietävät jo, etteivät luekaan: Kirottu lapsi hyppää Harry Potter -ajassa vuosikymmeniä eteenpäin, ja Hartsa on kiireinen kolmen lapsen isä, virkamies, jonka päässä jyskyttää vanhemmuuden pulmat ja tietysti arpipäänsärky. Albus taas on Harryn keskimmäinen lapsi, se erilainen Potter, se, joka joutuu eniten kantamaan isänsä perintöä harteillaan, eikä siitä juurikaan nauti, saati tuon salama-arpisen miehen kanssa toimeen tule.

Että näistä sitä lähdetään liikkeelle. Näytelmämuotoon kirjoitettu teksti onnistuu jopa yllättämään, siinä on sitä jotain Potter-taikaa, vaikka kuvailu ja suuremmat eleet jäävätkin rivienvälistä tulkittavaksi. Maailmaan on helppo sukeltaa, ja se aukeaa eteen kuin vanha Tylypahka konsanaan. Teksti on sujuvaa ja suomennos soljuu kauniisti (paitsi hieman nauratti kun eräässä taistelussa Hartsa kumppaneineen laukoi armottomasti salamia, pepperonit vain lentää kun hyvikset kohtaa pimeyden velhot haha), mistään ei onneksi paistanut läpi kiireellä pukattu käännös ja suomenkielinen painos, kiitos siitä kustantamolle. Mutta niin. Siihen ne ansiot sitten taisivatkin jäädä.

Nimittäin minulle tämä kirja oli parhaimmillaankin vain keskinkertaista fan fictionia, ja uskon, että siinäkin joku on tätä tekelettä paremmin jossain, joskus onnistunut. Roolitukset olivat todella väsyneitä: mikä nyt ihan oikeasti voisi olla ennalta-arvattavampaa kuin että Albus Severus Potter lajitellaan Luihuisiin, siihen ainoaan tupaan Rohkelikon lisäksi, josta Rowlingilla kirjasarjassakaan tuntui olevan mitään sanottavaa? Tai että Dracon poika Scorpius on sydämeltään hyvis ja Harryn keskimmäinen taistelee legacynsa kanssa kaamealla teiniangstilla meinaten tuhota vahingossa maailman, hupsis? Ja niin, ehkä luin tätä vähän väärin, ja ehkä tämä toimi teatterina, sellaisena ihanana ekstrapaluulippuna taikamaailmaan, mutta tällaisena "jatko-osana" lukiessa koko soppa lähinnä rasitti. Mitään uutta ei oltu keksitty, yhtä hahmoa lukuunottamatta näytelmässä pörrättiin vain jo tapahtuneiden, jo keksittyjen tapahtumien, ihmisten ja kohtaloiden ympärillä. Meinattiin vahingossa pilata kaikki, mutta sitten tuli se piilossa ollut rakkaus ja pelasti kaiken. Se ei ärsyttänyt varsinaisessa sarjassa, mutta sitäkin enemmän tässä. Tästä oli jo melkein nautinnollista olla pitämättä, turhautua ja kirjaimellisesti pyöritellä silmiään kohdissa, jossa häikäilemättömästi uusinnettiin vain jo aiemmissa kirjoissa tapahtunutta. Ehkä se ei olisi tosiaan lavalla katsottuna ottanut päähän, mutta kansien välissä sitten sitäkin enemmän.

Jos tämä olisi mikä tahansa muu kirja, se olisi saanut yhden sydämen, jos sitäkään. Ja vielä ryöpyttävämmät haukut. Tuntuu, että kaksi ja puolikin on jo todella höveli, mutta menköön, rakkaudesta lajiin. Luojan kiitos tämä ei ollut romaani, eikä etenkään J.K. Rowlingin kirjoittama sellainen, koska silloin tästä olisi voinut olla haastava päästä yli. 

...mutta.

No mutta. Olihan se aika mukava päästä hetkeksi takaisin taikamaailmaan. Tavata vanhoja tuttuja. Lukea tämä parissa päivässä ja kuvitella pitkästä aikaa Tylypahkan kivisiä käytäviä. Että on tälläkin ehkä paikkansa. Ja luulen, ettei huomenna esimerkiksi ärsytä enää yhtään niin paljon. Kunhan vain sen verran käytän unhoitus-loitsua, että kuvitellen lukeneeni jotain satunnaista fan fictionia, niin mielenrauha ei järky ihan liikaa. Muille lukemista harkitseville sanoisin, että lukekaa tai älkää. Ette ihan hirveästi jää mistään paitsi, jos skippaatte, mutta toisaalta ei lukemallakaan mitään menetä. Ja onhan tätä rakastettukin, kuulemma.

Helmet-haaste 2017: 21. Sankaritarina

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

HANYA YANAGIHARA : PIENI ELÄMÄ



HANYA YANAGIHARA : PIENI ELÄMÄ
♥ ♥ ♥ ( ♥ )
939s.
Tammi 2017
Alkuteos: A Little Life (2015)
Arvostelukappale


"Jos se olisi ollut joku muu, Willem vakuutti itselleen, hän ei olisi epäröinyt. Hän olisi vaatinut vastauksia, olisi kutsunut paikalle yhteisiä ystäviä, olisi pannut kyseisen henkilön tuoliin istumaan ja huutanut ja anonut ja uhkaillut, kunnes olisi saanut tunnustuksen. Mutta Juden ystävänä tämä kuului sopimukseen: hän tiesi sen, Andy tiesi sen, he kaikki tiesivät. Ymmärrettiin, että todellisena ystävänä kuului pysyä loitolla, hyväksyä mitä sanotaan, kääntyä ja poistua, kun ovi suljetaan nenän edestä, eikä yrittää väkisin sisään."

Jude, JB, Willem ja Malcom ovat kämppiksiä collegesta, aikuisuuden kynnyksellä olevia nuoria New Yorkissa, joiden tiivis ystävyys siirtää heidän opiskelijaelämänsä mukanaan myös kampuksen ulkopuolelle. Malcom haaveilee arkkitehdin urasta, JB on taidemaalari, Willem odottaa ensimmäistä suurta rooliaan paremmassa teatteriproduktiossa samalla kun tarjoilee pienessä ravintolassa ja Jude on opiskellut lakia, työskentelee syyttäjänvirastossa ja muuttaa asumaan Willemin kanssa pieneen läävään Manhattanille, Lispenard Streetille. Ystävyksien välit ovat läheiset, ja vaikka erilaiset draamat, riidat, addiktiot ja nousukaudet tulevat ja menevät, ei Juden täydellisesti piilottama menneisyys pysy niin täydellisenä tyhjiönä, kuin hän ehkä ulospäin ajattelee sen näyttävän.

Pieni elämä on painava ja kunnianhimoinen, mutta vaikka sen tietynlainen raakuus ja pahuus onkin läsnä lähes 1000 sivua, taustalla soiva tummaeleinen pianomusiikki onnistuu kuitenkin välttämään toivottomuuden ja pimeyden tunteen läpi koko romaanin. Kirja on hienotunteinen ja taitava, ja vaikka se alkoikin loppuakohden kiertää ehkä hieman turhankin toistavasti samoja kehiä, tarjoilla jo vähän epäuskottavankin paljon pahaa yhdelle ja samalle, saaden toivomaan hieman hiotumpaa taustaa ja kauheutta, onnistui se silti pitämään otteessaan koko pituutensa verran, tarjoamaan tunteiden vuoristorataa ja totaalista tarinaan uppoamisen tunnetta. Se on välillä uuvuttavankin yksityiskohtainen ja hidas, mutta silti samalla niin läheinen ja todentuntuinen, ettei sen parissa pitkästynyt vaikka sitä tunnetta kieltämättä välillä lukiessa itsestään huomasikin etsivänsä. Vaikka ehkä vähän vähempikin pahuus yhdelle romaanihahmolle olisi riittänyt, tässä kun riitti aineksia lähes neljään eri, yhtäpitkään tarinaan traumoineen ja kauhuineen, pysyi kokonaisuus silti yllättävänkin kauniisti kasassa. Ja kun niihin taustoihin ei liikaa kiinnitänyt huomiota, pystyi keskittymään siihen, mikä kirjassa oli ehdottomasti vahvinta: selviytymiseen, oli se sitten ulkopuolisesta loogisesti elettyä tai ei.

Ja pitkästä aikaa tarinan edetessä minäkin elin sitä vuoristorataa, niitä tunteita, herkistymisiä ja pettymyksiä, joita fiktiivisten hahmojen ylle pyritään romaaneissa usein rakentamaan. En huomannut silmäkulmasta putoavia kyyneleitä ehkä niinkään niiden pikkuhiljaa auki purkautuvien, piilotettujen raakuuksien edessä, vaan niiden inhimillisyyksien vieressä, jota kirjan henkilöhahmot toisilleen osoittivat. Ja se oli ehdottomasti koko kirjan suurin hienous, kirkkain onnistuminen: sen vilpittömän ja silti rikkinäisen, ja silti niin arkisen rakkauden kuvaaminen toisiaan kohtaan. Yanagihara onnistuu luomaan niin taitavasti tunnelmia, dialogia ympäröiviä hetkiä, että ne kirjoittamatkin ilmeet, eleet, äänenpainot ja toiseen luodut katseet heijastuu silmille kuin hienosti leikatun elokuvan lähikuvat. Ne kannattelevat kirjaa, ovat valovoimaisia ja herkkiä, ja silti niin realistisia, että ne eivät kaadu omaan kauneuteensa.

Ihan en silti ole varma, miten paljon tästä kirjasta pidin, ja pidinkö tarinasta vai sen kehyksistä, henkilöistä, vai siitä miten heitä kuvattiin. Luulen, että Pieni elämä on kirja, jota täytyy sulatella päiviä, viikkoja, ehkä kuukausikin. Se on kirja, josta jää jonkinlainen olo jo nyt, mutta se todellisempi, objektiivisempi, kokonaisvaltaisempi tunne tulee vasta kun välissä on ehtinyt lukea muutakin. Sen tunnelma joko vahvistuu, kasvaa ja kehittyy kun siihen on saanut etäisyyttä, tai se hiljenee mielessä tasaisesti muiden jo luettujen kirjojen tasolle. Mutta oli se silti kaunis, haalenee tai tummenee se ajanmittaan. Sen parissa vietti mielellään toista viikkoa, luki sivuja, joiden sisään olisi mahtunut kaksi tai kolme keskimittaistakin romaania.

Ja niin, jälleen kerran muistin myös, miksi rakastan yli 500-sivuisia kirjoja. Olen toki tässä lähivuosina oppinut löytämään myös pienoisromaanien, novellien kuin niiden keskimittaistenkin tarinoiden salat huomattavasti paremmin, mutta silti näissä pitkissä, syvissä ja yksityiskohtaisissa tarinoissa vain on oma taikansa. Ne vievät mennessään, parhaimmillaan siis, upottavat täysin omaan maailmaansa, ja saavat kaikessa karussa inhimillisyydessään henkilöhahmonsa niin iholle, että heidän rinnalla tuntee oikeasti kulkevansa sen muutaman viikon ajan, kun kirjaan on täysin uppoutunut. Kun tarina ja kieli vielä vievät mennessään, ei kirjaa yhtaikaa malta laskea käsistään, muttei myöskään lukea loppuun, jottei sen henkilöistä vielä tarvitsisi luopua. Vaikka tämän kohdalla sekään ei ehkä ollut ongelma, omalla katkerankauniilla tavallaan.

Helmet-haaste 2017: 49. Vuoden 2017 uutuuskirja

perjantai 14. huhtikuuta 2017

MINÄ NUMEROINA


x olen lukenut tänä vuonna 17 kirjaa
x 4 kirjaa minulla on kesken
x niistä 1 on tietokirja ja 2 romaania, joista toisesta en pidä, mutta haluaisin saada sen kuitenkin luettua, koska pelkään, että pelkkien lempikirjojen hehkuttaminen syö pohjaa suositusteni uskottavuudelta haha
x olen asunut elämäni aikana 10 eri asunnossa
x ...joista seitsemässä viimeisen 10 vuoden aikana
x nykyisessä asunnossamme on 2 huonetta ja  50 neliötä
x ja sieltä löytyy 3 erilaista punaista persialaismattoa
x olen asunut 4 eri kaupungissa, Varkaudessa, Oslossa, Espoossa ja Helsingissä.
x minulla on 1 koira, joka täyttää sykyllä 9 vuotta
x yksi parhista ystävistäni asuu 130 kilometrin päässä, toisen luo on kotoa 3,1 kilometriä
x opiskelen Itä-Suomen yliopistolla maisteritutkintoa + erillisiä erityisopettajaopintoja, ja olen suorittanut 25/180 opintopistettä
x valmistuin perusopinnoista Helsingin yliopistolta 2014 käytettyäni 3 vuoden opintoihin 6 vuotta
x olen ollut nykyisessä työpaikassani 4 vuotta ja minulla on ollut ryhmissäni yhteensä 65 lasta ja 7 eri tiimikaveria
x aion olla seuraavat 2 vuotta opintovapaalla
x minulla on 11 tatuointia, ja tuorein kutiaa hermoja raastavasti
x täytän elokuussa 30
x ...ja omistan silti 7 erilaista hupparia/college-paitaa, joita käytän jatkuvasti
x minulla on myös 11 paria tennareita, ja niitä on tällä hetkellä noin 20 paria vähemmän kuin olen kerralla omistanut pahimmillaan tennareita. Käytän kaikkia vuodenajasta riippuen aktiivisesti.
x nukuin viime yönä alle 7 tuntia ja se on ihan liian vähän, koska parasta mitä tiedän on 10 tunnin yöunet
x tämä on blogini 129. postaus ja enemmän tai vähemmän epämääräisturhalla linjalla innolla edelleen jatkan

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

PETINA GAPPAH : TANSSIMESTARI JA MUITA TARINOITA ZIMBABWESTA

PETINA GAPPAH : TANSSIMESTARI 
 JA MUITA TARINOITA ZIMBABWESTA
♥ ♥ ♥ (♥)
206s.
Tammi 2017/2009
Alkuteos: An Elegy of Easterly: Stories (2009)

Vastalukemani Muistojen kirja oli ensikosketukseni Gappahin tuotantoon, ja vaikkei se näin kuukausi lukemisen jälkeen enää kovin mullistavalta kokemukselta tunnukaan, tartuin silti kahdeksan vuotta sitten julkaistuun esikoisnovellikokoelmaan innolla, onhan tässä nyt havaittavissa pientä Afrikka-kautta kirjamielenkiintojen suhteen. Ihan hurjan suurta hurmaantumista en ehkä etukäteen odottanut, enemmänkin suoritusmerkintöjä novellihaasteeseen, mutta onneksi positiivisesti yllättyminen on aina yhtä hauskaa.

"Jokainen pääkirjoitus käy sotaa inflaatiota vastaan. Ministerit suhtautuvat siihen kuin johonkin otukseen, joka vaanii heitä jossain heidän itsensä ja heidän toimenpiteittensä ulkopuolella; he sotivat stä vastaan, he toitottavat sitä yhteiskunnan ykkösviholliseksi, he suorittavat suurhyökkäyksiä eri rintamilla. Joka viikko nimettömät ekonomistit esittävät suotuisia ennusteita talouden täyskäännöksestä.
Inflaatio laskee kyllä.
25500000 prosentista.
Tuota pikaa.
Kohtapuoliin."

Tanssimestari ja muita tarinoina Zimbabwesta ei ole mikään mausteentuoksuinen, romantisoiva kuvaus kirjailijansa kotimaasta, jossa kurjuuskin on kaunista ja Hararen kadut voi haistaa ja maistaa ohikulkiessaan. 13 novellissa Gappah kuvaa Zimbabwea ilkikurisen piikikkäästi, tuo vasten kasvoja realistista kuvaa maasta, joka on alle 40 vuodessa onnistunut tiputtamaan eliniäntavoitteensa Afrikan korkeimmasta 60 vuodesta maailman alhaisimpaan, alle neljäänkymmeneen. Se kertoo tarinoita rahayksiköstä, jonka inflaatio on käytännössä syönyt kokonaan, leivästä, joka maksaa puoli miljoonaa dollaria ja uutiset kertovat vain positiivisia ennustuksia tulevasta. Itsenäistymissota on läsnä joko muistoissa tai arjessa, esikaupunkialueet lanataan traktorilla maantasalle osana tärkeämpiä projekteja. 

Alkuun tässä kirjassa häiritsee minua sama, minkä tämän luettuani vasta ymmärrän häirinneen Muistojen kirjassa: se antaa niin kylmän viileän kuvan Zimbabwesta, että alkaa vähän ärsyttää. Kyynistyttää itseäänkin. Kaikki on kamalaa, epäonnista, hyväuskoista hölmöä, opportunistista, häikäilemätöntä, eikä missään pilkahda iloa eikä onnea. Zimbabwe tuntuu Gappahin tarinoissa paikalta, jossa jo toivottomuuskin on turtaa, eikä mitään lupausta paremmasta ole. On vain zimdollari, jonka inflaation odotetaan laskevan muutaman miljoona prosenttia.

Mutta kun luen pidemmälle, ensimmäiset viisi novellia, jään miettimään miksi se sitten häiritsee? Jos se häiritsee siksi, että se jättää minut lukijana etäälle, saatan ehkä ainakin osittain hyväksyä sen. Onhan paljon kirjallisuutta hyvinkin vieraista kulttuureista, joiden lukemisen jälkeen kuvittelee olevansa eläneen hetken sitä vierasta todellisuutta itsekin. Jotain sellaista minulle kerrottua. Mutta jos se häiritsee siksi, mitä vähän pelkään ja osittain epäilen tässä tapauksessa nimenomaan tapahtuneen, siksi, että jossain takaraivoni perukoilla yhden tarinan Afrikka lyö bongorumpua afrikkalaisrytmein ja väittää, että Afrikan kuuluu olla joko nälänhätää kärsiviä HIV-positiivisia pikkulapsia tai värikkäitä rytmejä, viidakkkoa, iloa ja naurua sielläkin, missä on hätä, pitää minun ehkä lukijana mennä hieman itseeni. Muisuttaa, ettei yksi kokonainen maanosa voi olla se minun stereotypiani ja miettiä minkälaisina näitä novelleja pitäisin, jos lukisin näitä Euroopasta. Ihailtavan kriittisinä ja realistisina, varmaankin.

Joten niinpä nappaan soimaan novelleissa useisti mainitun Oliver Mtukudzin, ja siirryn astetta syvemmälle novellikokoelman maailmaan, astun siihen viimein sisään. Shonankielinen musiikki kuulokkeissani aloin viimein päästä myös tarinoiden rytmiin. Niiden viiltävä realismi ei ehkä saanut haltioitumaan, mutta sitäkin enemmän kohtaamaan taas jotain aivan toisenlaista. Muistamaan, että sellainenkin, joka ei saa sydäntä lyömään sataa kertaa nopeammin, voi olla hyvää ja laadukasta, ja ennenkaikkea täydellisen osuvaa. Niin osuvaa kritiikkiä ihmisyyteen ja yhteiskuntaan, että ihan turhaan sitä sijoittaa mielessään maailmankartan tiettyyn sopukkaan, kun sitä voi lukea myös universaalisti, ja silti paikkatietoisen sivistävästi. Ihan hetkeen en ole uudesta maasta oppinut niin paljoa kuin tämän kirjan sivuilta ja sen sivujen innoittamilta google-hauilta, ja johan sekin on varsin laadukkaan kirjallisuuden mittari. Eli kolme sydäntä tunnetasoisesta lukukokemuksesta, neljäs oivalluksista itsestään. Jos tekisin nyt postauksen viidestä lemppareimmasta afrikkalaisesta kirjasta, luulen, että tämä siellä jossain kyllä keikkuisi. Toivottavasti muistan tähän maailmaan vielä joskus palatakin.

Helmet-haaste 2017: 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

perjantai 7. huhtikuuta 2017

YAA GYASI : MATKALLA KOTIIN

 
YAA GYASI : MATKALLA KOTIIN
♥ ♥ ♥ ♥
373s.
Otava 2017
Alkuteos: Homegoing, 2016
Arvostelukappale

Aloitin tämän postauksen ensin kirjoittamalla vain kaksi kertaa peräkkäin sanan apua. Se ei oikein kuitenkaan meinannut toimia, ei jatkunut, kun teki vaan mieli kirjoittaa samaa sanaa kolmannen, neljännenkin kerran. Ehkä tavuttaen tai lihavoiden. Sanoa vain apua, koska mieleen ei tule mitään muuta sanaa kun meinaa jo hieman reilun kolmen kuukauden sisällä kertoa löytäneensä taas yhden sielunkirjansa. Mutta minkäs sille voi, että näitä on nyt löytynyt. Näiden äärellä tämä kirjoittaminen on vain jotain, mihin ei ennen kirjablogiuraa ollut varautunut. Vaikeaa ja silti pakahduttavaa. Uskomattoman vaikeaa, ja silti niin kovin inspiroivaa.

"Olen jo liian vanha lähtemään Amerikkaan. Ja myös liian vanha tekemään vallankumouksen. Sitä paitsi, jos me käymme valkoisten kouluja, opimme vain sen, mitä valkoiset haluavat meidän oppivan. Kun palaamme, rakennamme sellaisen maan, jonka valkoiset haluavat meidän rakentavan. Maan, joka palvelee jatkossakin heitä. Meistä ei tule milloinkaan vapaita."

Yaa Gyasin juuri suomeksi ilmestynyt esikoisromaani lähtee liikkeelle 1700-luvun Ghanasta, maasta, jonka alueita kansoittavat fanti- ja ašantiheimot, maasta, jonka rannikolla britit hallinnoivat orjalinnoitusta. Valkoisten ensi askeleet satojen vuosien sorron tiellä astutaan Afrikkaan, ja samalla kaksi toisistaan tietämätöntä sisarpuolta astuvat omien kohtaloidensa poluille: Effie jää valkoisen kuvernöörin vaimoksi Gold Coastille, Esi taas viedään orjalaivojen mukana Yhdysvaltoihin. Tästä alkaa tie, joka kulkee yli kaksisataa vuotta kohti vuosituhannen vaihdetta, orjakaupan keskeltä puuvillaplantaaseille, itsenäisyyssotiin ja Harlemin jazz-klubeille. Tarina kuljettaa rinnakkain kauniisti kahta aivan erilaista kohtaloa, joita kuitenkin yhdistää tarve palata jonnekin. Tarve palata kotiin.

Aloitin kirjan lukemisen jo maaliskuussa, mutta kun viimein viime viikolla palasin kunnialla suoritetun viimeisen tentin jälkeen tämän pariin, oli se pakko aloittaa alusta, ettei menetä yhtä ainoaa säiettä muun unohduksen ja arjen alle. Jo ensimmäinen luku sai aikaan tunteen, että käsillä on jotain, mitä tulen rakastamaan, eikä ennakkotunne pettänyt. Oli miten mones hehkutus tänä vuonna tahansa: käsissäni on taas kirja, joka on ihan hieman elämää isompi. Se sellainen, jonka sivuilla voi ihan oikeasti elää itsekin.

Gyasi kutoo tarinaansa rauhallisesti, mutta niin vahvalla tunteella, että lähes jokaiseen hahmoon rakastuu väistämättä. Jokainen luku kertoo aina uuden tarinan, aina uudesta ajasta, mutta silti niin kauniisti edellinen seuraavaa selittäen, ettei aina muista olevansa kaunokirjallisen teoksen sivuilla. Tuntuu nimittäin, että yhtaikaa lukee sekä historiaa että oikeaa elämää, kokee, haistaa, pelkää ja maistaa tunteet ja harmattanin pölyttämät kadut itsekin, vaikkei koskaan Ghanassa tai etelävalloissa olekaan käynyt. Noidankehä on muodostunut, valkoiset vain tulevat ja polkevat, ottavat kaiken senkin mikä ei heille kuulu, vievät epäinhimillisyydetkin aivan omiin mittakaavoihinsa. He töytäisevät käyntiin ketjun, jota emme ole kolmeasataa vuotta myöhemminkään onnistuneet korjaamaan, vaan kärvistelemme tekojemme seurauksien kanssa edelleen: syrjimme ja aiheutamme syrjiviä lakeja, jotka aiheuttavat vaikeuden löytää paikkaansa yhteiskunnassamme, päästä samaan kuin enemmistö, ja koska sinne ei päästä, saamme aikaan köyhiä ja kouluttamattomia, joiden pelkkä olemus ruokkii itseluomiamme ennakkoluuloja laiskoista ja kyvyttömistä. Ja näillehän me voimme toki luoda lisää syrjivää säädöstöä, jottei tästä suosta koskaan päästä nousemaan. Mehän emme koskaan ole olleet itse syyllisiä mihinkään, vaan aina ne muut. Ihan sama ketkä, mutta ne muut. 

Ja kuten tosielämässäkin, on tässä kirjassakin ihmisten kohtalot ovat sydäntäsärkevän raastavia, seurausketjut sukupolvia ylittävän raadollisia. Mutta siitä huolimatta, onneksi ja kirjallisuuden lohdullisuudeksi, lohduton kirja tämä ei silti ole. 1700-luvulta 1960-luvulle ahmin, rakastin ja tunsin, tunsin ja tunsin. Ymmärsin ja ajattelin. En nähnyt syytteleviä sormia, vaan sen hiljaisemman näkökulman. Muutamat viimeiset luvut, ne jotka tulivat jo lähelle nykyaikaa ja ihan kuin hieman kirjailijaa tai ainakin kertojaa itseäänkin, ja rikkoivat aiemmin niin toimivaa rakennetta sukupolvien välisestä kuilusta, edellisten lukujen hahmojen viipyilevästä katoavaisuudesta, ja toivat myös jo aiemmin esitelleet hahmot takaisin mukaan viimeisiin lukuihin, ne eivät olleet ihan niin taianomaisia kuin ensimmäiset. Hienosti loppu toki kietoutui yhteen, mutta se, oliko se jopa liian hienoa ja odotettavissa olevaa, on toki mielipide asia. Minua se ei ihan vakuuttanut, mutta koska olenkin aika taitava ignooraamaan loput, joista en niin pidä, päätän keksiä itse korvaavan version ja vain nauttia siitä, miten taitava ja voimakas kirja tämä oli noin kolme neljäsosaa sivuistaan. Se on paljon kuitenkin jo sekin.

Jos olet lukenut Chimamanda Ngozi Adichien Puolikkaan keltaista aurinkoa, ja pidit siitä, lue tämä. Rakastat tätäkin. Tai jos et, niin tämä silti, ja lue sitten myöhemmin Adichietakin. Nämä ovat kirjoja, joita meidän kaikkien tulisi lukea. Lukea ja ymmärtää.

Helmet-haaste 2017: 26. Sukutarina 

lauantai 1. huhtikuuta 2017

MAALISKUUN KIRJAT



Voiton puolella! Kaamosmasennuksessa, lukuvuodessa, perusopintokokonaisuudessa, keväässä ja elämässä. Orientoitumisessa elämänmuutoksiin, flunssassa ja valonmäärässä. Missä kaikkialla sitä nyt ylipäätään aikuiselämässään voikaan olla. Maaliskuu on ollut oikein mainio, eikä sen hienoutta lainkaan vähennä se, että se on huhtikuun aatto, tai oikeastaan toukokuun aatonaatto. Lempparikuukaudet tulossa, ei ole enää pitkä matka. 


Maaliskuussa tuli huono omatunto, jos luin muuta kuin tenttikirjallisuutta, ja koska en sitten lopulta sitäkään niin kovin innolla kahlannut, tuntuu etten lukenut mitään. Mutta luinhan nyt kun jälkeen päin katsoo, ja hurjan hyvää luinkin. 

Luetut:


Ostetut:

Rosa Meriläinen : Osteri
Lisa Genova : Edelleen Alice
John Irving : Oman elämänsä sankari
Toni Morrison : Minun kansani, minun rakkaani
Kazuo Ishiguro : Ole luonani aina 

Ostettuihin kirjoihin taisi mennä maaliskuussa kymppi, Meriläisen Osteri oli Akateemisen alelöytö, loput neljä kierrätyskeskusaarteita. Luetuista Augustus oli ihan ehdoton lemppari, yksi vuoden parhaita,  Meriläisen & Särmän opas hauskempaan elämään ei taas olisi parempaan väliin voinut tulla. Naistenpäivä ja tuo hersyvän hauska feministikirja ovatkin taas herätelleet sukupuolista tasa-arvoasiaa huomattavasti vahvemmin omaankin mieleen, huomaan kuukauden aikana muun muassa ihan pokkana tasa-arvoistaneeni  töissä ääneen luettuja Uppo-nalleja tähän päivään, jättäneeni arvoitukseksi oliko retkellä karanneet luokan villeimmät lapset tyttöjä vai poikia. Olen myös huomannut, että paljon on tekemistä, koska eräässä keskustelussa heittämäni kommentti, siitä miten "en ole feministi, mutta kannatan miesten ja naisten välistä tasa-arvoa" on juurikin feministiä, herätti varsin kummaksuttavan vastaanoton: yksi oli sitä mieltä, ettei jaksa noin monimutkaisesti ajatella, toisen mielestä feministit ajavat vain naisten asiaa ja pyrkivät syrjäyttämään miehet ja kolmas kysyi, että mihin perustan tämän faktalta kuulostavan mielipiteeni. No, onneksi niin kauan kun on keskustelua, elää myös asia. 


Kevään uutuuksista Vegetaristi ilahdutti myös, ei ehkä ihan niin vahvasti minua lumonnut kuin monet muut kanssabloggaajat ja -lukijat, mutta se saattoi johtua lähinnä oman sisäisen muistikorttini ylitäydestä tunteesta, ja sen jälkeen olenkin ihan suosiolla pitänyt hieman taukoa lukemisesta, sillä onhan vähän harmillista ettei hyvä kirja tunnu hyvältä vain siksi, ettei ole oikein vastaanottava olo. Viimeistelen juuri tälläkin hetkellä töiden päälle käytävää opintokokonaisuuttani (oodi verkkoluennolle, joka ei aukea, mikä mainio tekosyy blogata), itselleen armollisena oleminen on saanut kyllä tässä lähikuukausina aivan uudet mittasuhteet. Ja nimenomaan hyvällä, kerrankin se on ollut aivan pakko opetella.

Mutta nyt, kevään viimeinen luento on latautunut, maanantaina saan onnellisena viimeisen kurssin tenttiä, ja sitten onkin edessä lähinnä sen totisemman opiskelun odottelua. Ja niitä kaunokirjoja, en malta odottaa, että päähän taas mahtuu uusia maisemia, Gyasin Matkalla kotiin on jo alkuun niin voimallinen, että se todella ansaitsee keskittyneen pään, johon tunnelmat mahtuvat siirtymäänkin. Sitä minä tältä huhtikuulta erityisesti odotan.

torstai 23. maaliskuuta 2017

HAN KANG : VEGETARISTI

 
 HAN KANG : VEGETARISTI 
 ♥ ♥ ♥ ♥ 
215s.
Gummerus 2017
Alkuteos: 채식주의자 (The Vegetarian), 2007
Arvostelukappale

"Kunpa voisin nukkua. Kunpa voisin karkottaa ajatukset päästäni edes tunniksi. Asunnossamme on koleaa kaikkina niinä öinä, lukemattomina öinä, joina herään ja kävelen paljain jaloin edestakaisin. Huoneisto on kylmä kuin jäähtymään päästetty riisi tai keitto. Mustan ikkunan takana ei näy mitään. Käytävän tumma ovi kolahtaa aika ajoin, vaikka kukaan ei pyri sisään, ei todellakaan. Kun panen uudelleen makuulle ja työnnän käden täkin alle, kaikki lämpö on kaikonnut minusta."

Olen odottanut Vegetaristin lukemista enemmän tai vähemmän viime kesästä asti, siitä saakka, kun sen ensimmäistä kertaa Tainan Maaginen realismi -blogista huomasin lukulistalleni nostaa. Luin siitä sen jälkeen muutaman arvion, innostuin hurjana kevään kirjakatalogeja selaillessani huomatessani suomennoksen olleen tulossa, ja loppuajan välttelinkin jo muiden tämänkeväisiä postauksia kirjasta, jotta saan sukeltaa teoksen pariin mahdollisimmin tyhjänä tauluna, odotuksina oikeastaan ainostaan uuteen maailmaan sukeltaminen.Ja se odotus varsin mainiosti täyttyikin. Eteläkorealainen Han Kang kirjoittaa niin rujosti, että tähän kirjaan tartuttuani sitä oli enää hankala käsistään laskea. 

Yeong-hye on vaatimaton nainen, jonka aviomies on viehättynyt juuri hänen mitäänsanomattomaan tavallisuuteensa, nöyryyteensä ja kuuliaisuuteensa. Yhtäkkiä hän näkee kuitenkin unen, niin voimallisen ja rajun, että se saa Yeong-hyen luopumaan radikaalisti ja ulkoapäin katsoen selittämättömästi lihan syömisen, muuttumaan vegetaristiksi (tai oikeastaan vegaaniksi), lopettamaan nukkumisen ja lopulta nääntymään lähes hengiltä. 

Kirjan ensimmäinen osa kolmesta kertoo tarinaa Yeong-hyen aviomiehen näkökulmasta, sen hieman keskinkertaisen vätyksen oloisen miehen, jolle vaimon tehtävä on viikata aamulla vaatteet valmiiksi ja ruokkia herkullisilla liharuoilla ennen 12-tuntista työpäivää. Kun Yeong-hye kuitenkin kerrankin vastustaa miehensä käskyjä passiivisen päättäväisesti, joutuu mies ennennäkemättömän vaikeaan tilanteeseen, kun ei voi enää hallitakaan näennäisesti omaansa. Ja kun edessä on vielä Yeong-hyen perheen brutaali vastustus tyttärensä toimia kohtaan, naksahtaa jossain se viimeinen oksa, joka on pitänyt tiettyjä normeja sisälleen rajattuna, ja tapahtumien vyörynä lähtee liikkeelle niin voimallisesti ja rajusti, että lukijana voi vain vimmaisesti kääntää sivuja pysyäkseen kaiken mukana.

Tarinan toisessa osassa ääneen pääsee Yeong-hyen taiteilijalanko, ja viimeisessä taas Yeong-hyen isosiskon In-hye. Vegetarismin vaatimus kääntyy tarinassa pian ruummillisuuden kuvaukseksi, naisen oikeudeksi omaan kehoonsa, mieleensä ja elämäänsä. Tarinan rakenne on peruja kolmesta yksittäisestä novellista, ja vaikka sen osien väliin jää aukkoja, on kokonaisuus kuitenkin hämmentävänkin taitava ja ehjä. Vaikka Yeong-hye ei varsinaisesti tarinan aikana pääse lainkaan ääneen itse, on hän kolmen elämäänsä kuuluvan henkilön todellisuudessa niin läsnä, ettei omaäänisyyden puutetta edes huomaa. Näkökulmien vaihdokset kannattelevat tarinaa upeasti, ja vaikka kahden ensimmäisen miehen suhde äänettömään päähenkilöön onkin provosoivan vinksahtanut, siloittaa viimeinen siskon osuus kaiken kauniiksi ja entistä koskettavammaksi. 

Han Kang kirjoittaa rohkeasti ja rajusti, muttei silti syyllisty selittämiseen. Asiat ovat sellaisia, kuin ne on kuvattu, ja liika tulkinta vie niitä helposti väärään suuntaan. Kirjan upea tunnelma on taianomainen ja se tuo hienosti esiin myös riviensä pienissä sivulauseissa sen muunkin valtavan kontrollin, jonka sisällä jokainen ihminen yhteiskunnan osana joutuu elämään. Se mikä pyrkii ulkoa määrittelemään ja kontrolloimaan Yeong-hyen ruumista ja siihen liittyviä päätöksiä, näkyy pienemmässä mittakaavassa myös kaikkien muiden henkilöhahmojen elämissä. Kuka toisen päätökseen riuduttaa itsensä voi todella puuttua ja kenen tekojen motiivi on hyväksyttävin, senkö joka pakottaen pitää kulussit pystyssä vai sen, joka ymmärtää myös sisältäpäin?

Vegetaristi on hieno, hämmentävä ja upean erilainen lukukokemus, ja se on kokonaisuutenaan taiten rakennettu, ettei siitä tunnu puuttuvan mitään silloinkaan, kun sitä kriittisemmin yrittää ajatella. Hieno kirja, johon takuulla tulen palaamaan toistekin.


Helmet-haaste 2017: 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit

lauantai 18. maaliskuuta 2017

PETINA GAPPAH : MUISTOJEN KIRJA

PETINA GAPPAH : MUISTOJEN KIRJA
♥ ♥ ♥
307s.
Tammi 2017
Alkuteos: The Book of Memory, 2015
Arvostelukappale

Yksi kevään eniten odottamiani uutuuksia, Gappahin Muistojen kirja saapui käsiini maaliskuun alussa, ja se siinä on nyt lukutyylilleni tyypillisesti pyörinyt parisen viikkoa, kärsien hieman hajanaisesta lukemisesta ja tauoista, mutta pitänyt silti pauloissa jo ensiavaamisestaan lähtien. Kannet ovat voimakkaan kauniit, ja varsin on voimakas kirjan jälkimakukin.

"Muistot ovat tulvineet koko sen ajan, kun olen täällä ollut. Jo kauan ennen kuin Verhan Sithole pyysi kirjoittamaan kaiken sinulle, minulla on ollut loputonta tilaa, jossa en ole voinut kuin ajatella ja puntaroida. Meidät suljetaan yöksi selleihin puoli viideltä iltapäivällä, ja sireeni soi puoli viidelta aamulla, eli siihen väliin jää kaksitoista tyhjää tuntia vailla mitään tekemistä. Luettavaa ei ole, paitsi Raamattu, enkä minä voi puhua kenenkään kanssa, koska minulla on oma selli."

Memory istuu Hararen pahamaineisessa vankilassa kuolemaantuomittuna varakkaan valkoisen miehen murhasta, joka on sattumoisin testamentannut hänelle koko omaisuutensa. Hän on itsekin valkoinen, mutta aivan väärällä tavalla, hän on albiinona syntynyt musta, joka joutuu elämään alistetun enemmistön vähemmistössä Zimbabwessa, silmiinpistävän vääränlaisena ja väärinymmärrettynä. Hän alkaa kirjoittaa tarinaansa  yhdysvaltalaiselle journalistille, ja toivoo edes saamansa huomion kautta käännettyä oman tuomionsa oikeampaan suuntaan, saadakseen reilun oikeudenkäynnin, jossa myös totuudella on väliä. 

Gappahin romani tuo Zimbabwen politiikan pauhun hienosti esiin tarinan taustalla, ja se saa sukeltamaan taas aivan uuteen maailmaan, sellaiseen, johon vain kirjojen sivuilla pääsee. Kolonialismi on ohi, mutta valkoiset ovat edelleen niitä etuoikeutettuja, hekin, jotka ovat taistelleet mustien kapinallisten puolella. Kun Memoryn toinenkin sisaruksista kuolee hukkumalla, äiti kuljettaa albiinolastaan ennustajalta toiselle kumotakseen päälle langetetut kiroukset ja maailma tuntuu lähinnä vain siirtyvän järkkymisestä seuraavaan, vie kohtalo hänet valkoisen professorin talouteen, yksityiskouluun, yliopistoon ja maailmaan, johon moni vain vaivoin pystyy kurottelemaan.

Memoryn tarina kuroo yhteen hänen oman henkilökohtaisen historiansa ajan poliittisen tilan kanssa, ja se sukeltaa tarinankerronnassaan myös afrikkalaisten myyttien maailmaan, jossa ngozit saavat äidit tappamaan lapsensa ja esi-isien murhat vaikuttavat vielä vuosikymmentenkin jälkeen kirouksenomaisesti. Se on tarina paitsi syyttömyydestä, myös valtavasta sisäisestä syyllisyydestä ja ketjuista, joiden syyt ja seuraukset menevät niitä eläessä varsin vahvasti sekaisin. Vaikutuin itse kirjassa erityisesti sen vahvuudesta kuvata zimbabwelaista arkea, niin etuoikeutetun vähemmistön helmoissa kuin siellä tomuisemmilla kaduilla, jossa kauniit vaatteet puettiin vain syntymäpäivien ja joulujen ajoiksi päälleen. Tarina, ajalleen tyypilliseen tapaan, eteni monessa eri aikatasossa, se kulki milloin lapsuudessa, milloin nuoruudessa, milloin ennakoiden jossain, jota taustoitettiin vasta myöhemmin. Se eli Memoryn elämää Lloydin kartanolla, mutta se asui myös lapsuudenkodissa, josta Memory lähti 9-vuotiaana. Se kuvasi myös karusti ja pistäväntuoksuisesti sitä vankila-arkea, joka Memorylle oli nykyhetki, ja se toi esiin myös monien sivuhenkilöidensä kohtalonväläyksiä ja tarinoita. Se oli ennen kaikkea tarina inhimillisten tapahtumien ketjuista.

Se, johtuiko näennäinen irrallisuuden tunne kirjan kanssa lopulta itse teoksesta vai omasta hieman joka suuntaan yhtaikaa särppivästä lukutavastani, ei ehkä minulle tule selviämään, mutta tätä kannattaa ehdottomasti muidenkin kokeilla. Vaikka kirja ei tunnetasolla niin vahvasti ihon alle tullutkaan kuin moni muu vastaava, on se silti tärkeä lukukokemus, sellainen, jonka parissa pystyy vaikuttumaan, vaikka seuraakin tapahtumia jopa hieman kliinisesti sivusta. Tarinassa, tematiikassa ja kokonaisuuden yhteenkietoutumisissa on kuitenkin voimansa, ja jos tätä rataa jatkaa muutkin kevään uutuudet, vahvoilla ollaan. Ja niinhän se menee, että välillä meille etuoikeutetuille länsimaisillekin tekee ihan hyvää olla se ulkopuolinen.


Helmet-haaste 2017: 24. Kirjassa selvitetään rikos

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

ROSA MERILÄINEN & SAARA SÄRMÄ : ANNA MENNÄ - OPAS HAUSKEMPAAN ELÄMÄÄN

 
ROSA MERILÄINEN & SAARA SÄRMÄ :
ANNA MENNÄ - OPAS HAUSKEMPAAN ELÄMÄÄN
♥ ♥ ♥ ( ♥ )
364s.
S&S 2016

Asioita, jotka ovat minulle vakavia: Työ. Työkaverit, lapset töissä, suhde esimieheen, työtehtävät, hauskojen asioiden tekeminen töissä. Tulevaisuus. Opinnot. Suorittaminen. Sen tietäminen, mitä teen seuraavan vaiheen jälkeen. Raha. Säästäminen. Tuhlaaminen. Tämä hetki. Mennyt hetki. Tuleva hetki. Hetki joka ei tullutkaan. Syöminen. Se, että syön rennosti. Se, että syön juuri niin kuin kuuluu. Se, etten syö. Feminismi. Vaatteet. Tatuoinnit. Nekin, joita en ottanut. Kirjoittaminen. Toisten kirjoitusten lukeminen. Kielioppi. Kirjojen loppuunsaattaminen. Kirjan kesken jättäminen. Se, että kaikki sujuu kontrollissa. Se, että jos kontrolli pettää, on lähtöisin muista kuin minusta. Tuoreet kukat. Sosiaalinen media. Piilossa pysyminen. Seuraajien saaminen. Rentoutuminen. Nipottaminen. Parisuhde. Harrastukset. Erilaisuuden hyväksyminen. Tämän listan tekeminen.

Näin muutama mainitakseni. Ja ehkä ei varsinaisesti tarvitse enää erikseen kertoa, mutta mitä ahdistuneempi arjessa olen, mitä vähemmän asiat ovat minun kontrollissani, mitä vähemmän pystyn yhtaikaa hallitsemaan muun muassa kaiken, sen enemmän suuntaan vakavamielisyyteni pieniin asioihin. Siihen, että vaatteet sijoitetaan oikeille paikoilleen. Perjantaisin siivotaan, ettei lauantaiaamuna tarvitse nähdä koirankarvaakaan lattialla. Että juon kahvini kauramaidolla, vaikka kermakin on kyllä aika hyvää. Ettei likaisia veitsiä ole pöydällä. Jos en voi hallita kokonaisuutta, hyökkään raivolla yksityiskohtien kimppuun ja alistan edes ne valtani alle. Hah.

"Minkälaisia ystäviä kannattaa vältellä:

Syyllistäjät: Kuinka sä voit lentää / syödä lihaa / ajaa autoa / jäädä hoitovapaalle! Vastaus: Helposti.

Suorasuut: Ihmiset, jotka eivät tarvittaessa kykene valkoisiin valheisiin, ovat itsekkäitä. "

En ihan lähtenyt lukemaan Meriläisen & Särmän kirjaa minään self help -henkisenä hyvänolonoppaana, vaan ihan vain vähän kevyempänä kirjana feminismistä. Toki se ensisijaisesti kai tuota jälkimmäistä pitkälle onkin, mutta voi miten vapauttava tämä kirja tähän, kuten rivien välistä ehkä huomaa, pikku asioista nipottavaan kontrollifriikki-väliin olikaan. Kaksi rohkeaa julkifeministiä ovat kirjoittaneet hauskan ja rennon kirjan siitä, miten kaikki voi olla hauskaa ja rentoa, feminismikin. He käsittelevät elämän aika laajalta kaarelta, ja aiheena ovat niin ystävyys, yhteiskunta, ruumiillisuus, työ kuin kotikin. He käyvät niin keskenään kuin lukijoillekin suunnattuna riemastuttavan älyllistä keskustelua, ja kaikkein tärkeintä ei olekaan se "ole itsellesi armollinen" -mantra, vaan että relaa. Suhtaudu asioihin hieman kevyemmin, jotta painavakin saa pontta. Nosta näitä asioita esille, pidä ääntä, mutta älä häpeä. Sillä millään muulla häpeästä ei eroon pääse kuin hurtilla huumorilla ja aivan mahtavalla elämänasenteella, jota varmaan kaikkein guruimmatkin joutuvat päivittäin harjoittelemaan. Toivo ei ole siis menetetty.

Olen toki ihminen, joka hokee että mielialansa ja elämänasenteensa voi valita, mutta olen myös lähiaikoina ymmärtänyt, että helppohan niin on sanoa kun elämän perustasapaino on kunnossa, etkä ole muun muassa eroamassa, lapseton tai masentunut. Mutta kun jää vellomaan siihen ajatukseen, että elämässä on jotain perustavaa laatua pielessä, siitä sellaista myös tulee, ihan pieleenmennyttä. Sukeltaessani humoristisfeministiseen maailmaan ja itsensävoittamisen ympyröihin tajusin, että tässä etuoikeutetussa maailmassa on lopulta aika turha istua ja nyyhkyttää kun ei voi kontrolloida koko elämäänsä. Minun oma murheeni on toki tärkeä, mutta maailman mittakaavan kannalta suoraan sanottuna täysin mitätön. Ja jos edes osan siitä energiasta, jonka märehtimiseen ja epämääräisiin "kontrolloin nyt edes puolisoni sukkalaatikkoa kun elämää en voi" -räpellyksiin käytän, suuntaisinkin hieman enemmän löysäämiseen ja niihin yhteiskunnallisiin epäkohtiin, olisi elämä aika paljonkin suunnitelmallisempaa. Puuttumatta siihen, miten paljon maailmassa ja yhteiskunnassa on kaikkea kontrollini ulkopuolella, voisi sinnekin välillä sukeltaa vähän korkeammalta uimahyppylaudalta. Ei ehkä pääedellä, mutta niin kuin itselle turvallisimmilta tuntuu.

Pidin tässä kirjassa erityisesti ystävyyden, yhteiskunnan sekä työn kappaleista. Meriläinen & Särmä suuntavat ihailtavalla vimmalla kohti norminpurkutalkoita, ja tekevät upeaa työtä jo sen tarpeen selittämisellä. Jos me kaikki toimimme aina "kuten tapana on", ja toteutamme järjettömän yksiviivaisia "mutta kun näin on aina tehty" toimintatapoja kykenemättä edes itse allekirjoittamaan niitä, myllerrämme keskellä sellaista sisäistä ristiriitaa, että eihän lopputuloksesta saa tolkkua enää kukaan. Meidät opetetaan pienestä pitäen häpeämään, nöyristelemään, olemaan hiljaa, piilossa ja näkymättömiä. Päiväkotien eteisissä saattajat tiuskivat lapsilleen, jotka ovat valinneet reiälliset housut, että johan sinulle nauraa koko päiväkoti. Tyttöjä kannustetaan olemaan hiljaa ja kuuliaisia, koska tuomalla itseäsi tykö olet vähintäänkin vastenmielinen tyrkky. Oli ripsesi tehty muovista tai olleet näkemättä ripsiväriä vuosiin, et ole oikea nainen.  Häpeä, häpeä, häpeä, olet vääränlainen, teet mitä tahansa. Että eläpä siinä sitten, pää pystyssä ja pyri samaan kuin muutkin. 

Häpeästä irrottautuminen on tärkeintä, kun haluaa saada asiansa nähdyksi ja kuulluksi. Mutta on se tärkeää myös arjessa, sillä jos etukäteen pelkää muiden reaktioita, ja jättää sanomatta tai tekemättä, ei ole kuin yksi pieni rikkahippunen, joka elää ikuisesti sisäisten ristiriitojensa vankina. Häpeästä irrottautuminen on myös feministinen teko, koska kun meitä enää ei painetakaan alas vain näennäisen sukupuolemme perusteella, voimme pistää vastaa. Vääntää kättä ja hypätä vierelle, sinne juuri, missä toiset ehkä luonnostaan osaavat ajatella vähemmän muiden ajatusten merkityksiä. Kuten ehkä Särmä  (tai sitten Meriläinen, mutta en nyt tarkasta, koska todistan etten ole kontrollifriikki, vaan niin rento, että voi esittää jopa faktan tällälailla epämääräisenä) sanoo, mitä sitten, jos joku paheksuu sinua ruutunsa takana tai työpaikan kahvihuoneessa, hänen ongelmansahan se on eikä sinun. Ja paheksumalla itse muita työnnät vain koko systeemiä tehokkaasti alaspäin, sillä vain olemalla rohkeasti paheksuttava, niistä normivankiloista voi luopua ja asioissa päästä eteenpäin. Ja se  tulee varsin tehokkaasti läpi tämän kirjan kansien välissäkin.

Ehkä ihan hieman objektiivisemmin arvioitaessa tämä kirja olisi ollut aika puhdas keskiverto kolmen tähden kirja, koska mitenkään kovin hurjasti se ei uutta tarjonnut eikä maailmaani muuttanut, ja sen viimeinen "ole se muutos, jonka maailmassa haluat nähdä" -henkinen kappale oli vähän päälleliimattu ja sen oloinen, että laitetaan nyt tää tähän kun täs kai kuuluu olla vähän tällainen. Mutta koska se tuli taas niin vakavaan väliin omaa elämääni, ja pitkästä aikaa nauroin ihan kunnolla ääneen, ja ainakin ehkä ihan vähän vapauduin jostain pakko pitää hävettää en kehtaa olla tekemättä kontrolli kontrolli kontrolli -tunnetiloistani, ja jätin IMUROIMATTA tämän kirjan innoittamana, koska kyllähän sitä nyt voi elää, vaikka pieniä karvatupsuja lattialla onkin, se ei vähennä minun asemaani hyvänä yhteiskunnan jäsenenä tai herranjestas, naisena, saa se nyt neljä. Tai ainakin melkein. Ja hei, opinpa nyt ainakin muutaman uuden asiankin, tai lähinnä kahden sanan poisjättämisen aktiivisesta sanavarastostani: guilty pleasuren, koska voi nyt elämä, ihanko tosiaan olen itsekin ollut aina mukana siinä, että en voi kuunnella JVG:ta tai Robinia tai katsoa televisiosta Made in Chelseaa, koska se ei ole tämän hetkisten sosiaalisten normien mukaista omassa punaviherkuplaisessa ikäluokassani Etu-Töölössä kauralatteparta ylähuulellani ja toisekseen naisellisuuden, etenkin kun sillä määritellään oikean- tai vääränlaista tapaa olla sitä, mitä sukupuolta ikinä edustaakaan, koska hei, kun olen nainen, kaikki mitä teen, on naisellista. Että kirja kainaloon, skumppa käteen ja norminpurkutalkoisiin ihmiset hyvät! Ei niitä rintaliivejäkään ole pakko polttaa, jos ei tahdo, mutta saa, tietysti. Sinustahan se kiinni on.


Helmet-haaste 2017: 04. Kirja lisää hyvinvointiasi 

tiistai 14. maaliskuuta 2017

KIRJOJEN SUOMI: HANNU RAITTILA : EI MINULTA MITÄÄN PUUTU (1998)


HANNU RAITTILA : EI MINULTA MITÄÄN PUUTU 
♥ ♥ ♥ ♥
261s. 
WSOY 1998

Kun 101 kirjaa -projektissa odoteltiin arpaonnea, toivoin luettavakseni joko viimeisen vuosikymmenen sisään kirjoitettuja kirjoja tai teoksia ennen jatkosotaa. Jotain, mistä olen automaattisesti kiinnostunut, jotain, jonka parissa saan ehkä yleissivistää itseäni, mutta pysyä silti mukavuusalueellani. Kun suuri sattuma sitten latoi kohdalleni vuoden 1998 ja kirjakseni Raittilan Ei minulta mitään puutu, en ehkä ihan hihkunut onnesta. Kaikki seitsemänkymmenluvulta yhdeksänkymmentäluvulle on ehkä epäkiinnostavinta mitä tiedän, joten täysin normaalisti ajattelin myös silloin kirjoitetun kirjan sitä olevan. Mutta niinpä niin, vannomatta paras ja kaikki muut samankaltaiset kliseet tähän perään, niin sitä jälleen kerran oltiinkin varsin erilaisilla vesillä, mitä omat ennakkoluulot antoivat olettaa. Joten ehkä tässä vaiheessa voisi sanoa vain kiitos, ja hypätä huomaamaan, että myös yhdeksänkymmentäluvun lopulta voi löytää alueen, jossa on mukava olla.

"Muistelin Akselin, Johanneksen isän, kertoneen, että pappa luki kolmekymmentäluvulla kotona ääneen vuorotellen Laestadiuksen postillaa ja saksalaista sähköfysiikan yleisesitystä. Molemmista se oli yhtä innostunut. 
Papalle lestadiolaisuus ja sähkötekniikka olivat yhden ja saman asian kaksi puolta, joiden piti poistaa ikävyys ja pimeys Suomen mäkituvista ja torpista."

Lestadiolaisten suviseurat päätetään järjestää oman kanta-alueen ulkopuolella, ja paikallisilta vuokrataan mitä otollisin pelto jopa 80 000-henkisen yhteenkokoontumisen tapahtuma-alueeksi. Toinen toistaan suuremmat teltat kohtaavat kuitenkin haasteen jos toisenkin, kun sade piiskaa peltoa, ja luonnonolot meinaavat kirjaimellisesti vesittää suunnitelmat niin ylhäältä kuin alhaaltakin kun vesi painaa kuplahallin kattoa kasaan ja pelto alla muuttuu saveksi.

Ei minulta mitään puutu kuvaa yhden päivän ajan suomalaisia suviseuroja ja suurimman mahdollisen teltan pystytystä suurimmalle mahdolliselle yleisömäärälle, ja sukeltaa taitavasti samalla hyvinkin sekalaisen hahmojoukkonsa maailmaan. Kertojaääni vaihtelee luvuissa useammankin kerran, ja vaikka kirjan päähenkilö on enemmän yhteisö kuin yksittäinen henkilö, on sen sisäkertomukset taitavia ja mielenkiintoisia. Ne eivät kasvaneet tarinaansa suuremmaksi, mutta antoivat kauniin silauksen kokonaisuudelle. Tekivät siitä inhimillisen ja koskettavankin, sen pienen ja kauniin yksilönkuvauksen, siinä missä taas suurtelttahanke taas oli selkeämpi yhteiskunnallinen kuva. 

Ja siitä inhimillisyydestä minä eniten pidinkin. Pidin lämminhenkisyydestä, ja vaikka velallisen petokset, oman edun tavoittelu ja kapitalistinen opportunismi leimasivat yhtä jos toistakin hahmoista, oli sanoma silti varsin armollinen, anteeksianto jotain, joka kuului jokaiselle, vaikkei sen taustalla aina kaikkivoipa jumala olisikaan. Sillä niistähän meidän elämämme oikeastaan koostuu, inhimillisistä erheistä ja vääristä poluista, yksioikoisista näkemyksistä ja omanapaisuudesta, mutta myös armollisuudesta niin itseämme kuin läheisiämmekin kohtaan. Ei aina voi olla vain se itsensä paras puolustusasianajaja ja muiden ankara tuomari, sillä koskaan ei tiedä, mitä toisen todellisuus ja sisin oikeastaan pitääkään sisällään. Ja vaikkei se tämän kirjan sivuilta ehkä ihan päivänselvästi silmille hyppinytkään, sen minä sieltä rivien välistä poimin. Armollisuuden, sen, jonka perään maailmassa välillä saa huutaa hurjan kovasti.

Ja toinen mielenkiintoinen aspekti kirjassa oli tuo suuremmuuden tavoittelu, ajalleen tyypillinen jatkuvan kasvun hamuaminen, oman nykyajan anteeksiantamaton ahneus. Ihminen se ei historiastaan ja sen tarinoista opi, sillä vaikka Babylonin torni on kerran rakennettu ja mahdottomuuteensa hajoitettu, yritetään sitä tehdä jatkuvasti uudelleen. Jostain kumman syystä mikään ei riitä, aina halutaan enemmän, suurempaa ja mahtavampaa, mutta kun unohdetaan sen tahtomisen varjopuoli, se, minkä kustannuksella kaikki mahdollinen yritetään saada, on lopputulos syystäkin varsin raamatullinen. Ja kauniin lempeästi Raittila siitäkin kirjoittaa, maalaamatta mitään kammottavia uhkakuvia, mutta tarjoillen hieman lisää ajateltavaa, hieman uskonnollisen vertauskuvallisesti, ehkä. Sillä siinä missä koko lestadiolaissuviseurojen perustaja katselee hämmästyneenä itse aikoinaan jatkuvasti kasvattamaansa kokoontumista, huomaa hän elämänsä viimeisillä hetkillä yhtäkkiä tuntevansakin olonsa kotoisaksi pienessä ja tietyllä tapaa jopa tunnelmallisessa körttiläisessä seurakunnassa, jossa keskiössä onkin usko henkilökohtaisella tasolla.

Täytyy myöntää, että luin tätä alkuun varsin nihkeämielisesti, ja vielä puolivälin paikkeilla valittelin, ettei ole kyllä lainkaan minun kirjani. Mutta oli se. Lämpimän piikittelevä, ironinen ja silti hyvin lempeä, kokoaan suurempi. Ehdottomasti paikkansa satavuotisessa kirjallisuushistoriassamme ansainnu. Tämä kannattaa lukea, erityisesti, jos se ei oikein tunnu kiinnostavalta. Se on ehkä sitten juuri sitä mukavuusalueelta poistumista, mutta se on tämän kanssa varsin hienoa. Ihana projekti, ihana kirja, suosittelen lämmöllä. 


Helmet-haaste 2017: 19. Yhdenpäivänromaani
Kirja on osa Ylen & kirjabloggaajien 101 kirjaa -projektia 100-vuotiaan kotimaamme kunniaksi

torstai 2. maaliskuuta 2017

JOHN WILLIAMS : AUGUSTUS


JOHN WILLIAMS : AUGUSTUS 
♥ ♥ ♥ ♥ ♥
429s.
Bazar 2017
Alkuteos: Augustus, 1972
Arvostelukappale

Oi John! Nyt olet saanut minut sellaisen sanattomuuden äärelle, etten tiedä lainkaan mitä tästä postaamisesta tulee. Kaikki sanat tuntuvat jälkeesi latteilta, mutta toisaalta, myöhemmin ne tuntuisivat siltä entistä enemmän, joten kokeillaanpa nyt kuitenkin tuoreeltaan. Vaikka mitään kovin mullistavaa en kyllä lupaakaan.

Mutta niin. Oli huhtikuu 2016 ja oli Stoner. Oli kirjablogini alkukuukaudet, ja ensimmäisiä rakkautta herättäneitä kirjoja, jonka olin toisten blogeista bonganut ja omaani siirtänyt. Ja oli pimeä syksy, kevätkaipuu ja -katalogit, Bazarin lupaus tuoda helmikuuksi auringon lisäksi myös Williamsin viimeiseksi jäänyt romaani. Ja oli helmikuu kun pyytämäni arvostelukappale kolautteli lähipostin hyllyjä, ja se hetki kun se oli viimein käsissäni. Ja nyt on sitten tämä hetki, kaksi viikkoa myöhemmin, kun suljin kirjan viimeisen, 492. sivun viimein takakannen alle. 

"Mutta minä ymmärsin pikemminkin vaistonvaraisesti kuin tiedon avulla, että jos ihmisen kohtalona on muuttaa maailmaa, hänen täytyy muuttua ensin itse. Jos hän aikoo totella kohtaloaan, hänen on löydettävä sisimmistään tai luotava sinne kova, salainen sopukka, joka suhtautuu välinpitämättömästi häneen ja muihin - ja jopa maailmaan, jonka kohtalo on määrännyt hänet laittamaan uuteen uskoon, ei omien halujensa mukaiseksi vaan sen luonnon mukaiseksi, jonka hän maailmaa uudistaessaan löytää."

Mutta niin, aloitetaanpa alusta. Williams on siis tosiaan kevään uusimmassa suomennoksessaan, jo vuona 1972 Yhdysvalloissa julkaistussa teoksessaan onnistunut viimein siinä, mikä taisi aiempien kohdalla olla vain haave: lyödä läpi myös julkaisuaikanaan. Kun Williamsin aiemmat romaanit, Stoner ja Butcher's Crossing liikkuvat Amerikassa, hyppää hän viimeiseksi jääneessään antiikin Roomaan, aikaan ennen ajanlaskun alkua kun Julius Caesar kohtaa loppunsa salamurhan merkeissä, ja hänen nimellisesti adoptoitu sisarenpoikansa Gaius Octavius nousee Rooman ensimmäiseksi keisariksi. Kirja kulkee kirjeiden ja fiktiivisten aikalaiskirjoitusten muodossa, ja se jakautuu kolmeen osaan, ensimmäinen ja pisin varsin pitkäpiimäisestikin taustoittaa kaikkea sitä, jota kahdessa myöhemmässä päästään viimein tarkemmin tarkastelemaan.

Ensimmäinen osa ei todella ollut mikään ihan helpoin luettava. Kirje- ja aikalaiskirjoitusmuoto kertoi oikeastaan kaiken, paitsi sen mitä oikeasti olisi halunnut tietää. Kaikki varsinaiset tapahtumat, tunteet, teot ja motiivit jäivät yksittäisten näkökulmien taakse, ja maailman, ympäristön ja tapahtumien muodostuminen vei todella aikaa ja keskittymistä. (Kirjojen jumalille tosin kiitos, että takana on luettuina esimerkiksi aika paljonkin samankaltaisina pitämäni Waltarin Sinuhe sekä Valtakunnan salaisuus, en tiedä olisinko ilman noita raskassoutuisia, mutta sitäkin mieleenpainuneimpia lukukokemuksia tätä saanut edes toiseen osaan asti kahlattua.) Kirjoittajat, näkökulmat ja kertojat vaihtuivat niin tiuhaan, että en edes meinannut pysyä perässä kuka kertoo ja mistä. Ja kun itse Octavius Caesar ei ollut edes äänessä, oli kuin olisin kiertänyt kivistä patsasta ja yritännyt sitä kautta ymmärtää oikeaa, tuntevaa ihmistä.

Mutta kärsivällisyys tunnetusti usein palkitsee, ja tämän kirjan kanssa se tapahtui viimeistään toisessa osassa. Ajat, paikat ja kertojat hypähtelivät edelleen hieman miten sattuu, mutta viimein tapahtumien keskiössä onkin myös itsestään kertova henkilö: Octaviuksen tytär Julia. Julia, isänsä Pikku Rooma, ainoa lapsi ja yksi elämän suurista rakkauksista nousee kirjassa sellaisille inhimillisille tasoille, ettei enää edes muista samaa teosta aiemmin pitäneensä hankalana. Ja siitä se sitten todella vetääkin mukaansa, antaa, niin hurjan paljon. Teksti soljuu, yhtäkkiä kaikki kymmenet eri kertojatkin ovat tuttuja, tematiikka tuntuu omassa sydänalassa asti ja iätöntä tarinaa myötäelää niin, ettei kirjaa saa laskettua käsistään. Ja viimein se on juuri sitä Williamsia, johon Stonerissa rakastuin: eleetöntä, hienostelematonta ja silti niin järjettömän elämänmakuista, että kertoi kirjailija kenestä tahansa, hän tekee henkilöstään hengittävän, lämpimän ystävän vierelle. Ja siinä kaiken keskellä antiikinajan Rooma onkin niin ajankohtainen, ettei välttämättä tiedä lukeeko ihmisen ahneudesta, korruptiosta, rakkaudesta ja ystävyydestä tuhansien vuosien takaa, 70-luvulta vai juuri tästä nimenomaisesta päivästä. Ja juuri se tekeekin Williamsista niin suuren kirjailijan, minulle. Antiikin Rooma, sen hallitsijat, myrkyttäjät, salajuonijat ja heikkoudet ovat lähempänä minulle kuin koskaan, ja tämä kaleidoskooppimaisesti ytimeen sukeltava teos on kuin sille parvekkeen alla laulettu ikuinen rakkauslaulu.

Ja ehkä se siitä olosta niin haltioituneen tekikin, se alun tahmaisuus, uutteruus, pieni pakottaminen, sillä kaikessa raskassoutuisuudessaan tämä kirja todellakin palkitsi. Se oli hieman henkinen maraton, ja se oli myös päätös, että minähän pidän tästä ja sillä siisti, mutta toisaalta, mikäpä tunne elämässämme ei loppujen lopuksi päätös olisi. Ja kun tämän kanssa sai uida sen pitkän merimatkan yhtärintaa, ja kun loppua kohti kaikki alkoi käydä eheämmäksi ja helpommaksi, ei lopussa voinut olla kuin ihastunut, ehkäpä jopa hieman rakastunutkin. Kuten tässä varsin usean kirjan kohdalla tänä vuonna, mutta sehän toki kertoo vain valitsemisen kehittyneestä taidosta, kaiketi. Mutta valitkaa muutkin tämä, se kannattaa.

Helmet 2017 -lukuhaaste: 06. Kirjassa on monta kertojaa

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

HELMIKUUN LUETUT


Helmikuussa ostin joka viikko kaksi tulppaanikimppua, vietin talvilomaa ja kävin siskon kanssa Kolilla. Matkustin junalla yhteensä 10 tuntia, joista 7 katselin vain ikkunasta ulos ja kuuntelin musiikkia. Join yhteensä aika monta lasillista skumppaa, kaikkein parhaan niistä ystävän seurassa, appelsiinimehuun sekoitettuna perjantaibrunssilla lomaviikollani tai samaisena iltana (ja sitä seuraavana vähän) siskon sohvalla, vaikka luultiin ensin juovamme valkoviiniä. Maksoin 12 euroa kahvilan ylihintaisesta kauralatesta ja leivästä, ja sen jälkeen olen syönyt noin kolmekymmentä viipaletta ruisleipää hummuksella, avokadolla ja iduilla kotona. Join enemmän kahvia kuin aiemman elämäni aikana yhteensä, ja ostin yhden elektronisen maidonvaahdottimen kotilateille, tosin siskolle lahjaksi. Söin monta kertaa ulkona, parhaiten Kerubin punajuurihampurilaisen äärellä Joensuussa. 

 

Kirjoitin noin kolmekymmentä sivua erilaisia esseitä ja oppimistehtäviä, mutten kuunnellut yhtään kokonaista verkkoluentoa, vaikka noin kymmenen piti. Skippasin yhden tenti, mutta palautin tehtäviä, joita olisi tarvinnut vasta toukokuussa tehdä. Luin yhteensä kahdeksaa eri kirjaa, joista yhden jätin kesken, ja kolmen kanssa olen taiteillut edelliset kaksi viikkoa. Luin parhaimmillaan kirjan yhden päivän aikana, mutta useimpana päivänä loppukuusta en avannut yhtäkään.  Luin kokonaan Paul Austerin Sattumuksia BrooklynissaBea Uusman Naparetki - Minun rakkaustarinani -kirjan sekä Chimamanda Ngozi Adichien Huominen on liian kaukana George Saundersin Joulukuun kymmenes -novellikokoelmat, ja rakastin niitä kaikkia oikeastaan aika huomattavankin paljon, Uusman Naparetken ostin itsellenikin nettidivarista.

 

Kuukauden aikana aaltoilin niin, etten muista muutamasta viikosta mitään, ja muutamat taas ovat lemppareitani pitkään aikaan. Näin enemmän ystäviäni kuin aikoihin, kuukauden sisään oikeastaan kaikkia kaikkein tärkeimpiä kerran. Rapsutin Elviä noin sata kertaa, ja havahduin öisin yhtä monesti siihen rakkauden määrään, joka vieressä poikittain nukkuvasta, itsekseen maiskuttelevasta pikkukoirasta voikaan lähteä. Ja sanoin ehkä tuhat kertaa, että valoa kohti, mutta todella tarkoitin sitä. Oi kevät, sinähän alat olla jo täällä. 

maanantai 20. helmikuuta 2017

ONNEA ON

Koska on maanantai, loma ja sellainen pieni self help -henkinen olo, eikä seuraavaa luettavaa kirjaa ole näillä hieman joka suuntaan jakautuneilla keskittymisillä nyt ihan hetkeen näkyvissä tänne blogiin blogattavaksi (ja ennen kaikkea koska minun pitäisi nyt kirjoittaa kymmensivuista esseetä vuorovaikutuksesta ja autismin kirjosta), ajattelin vanhojen hyvien tapojen mukaan listailla muutamia asioita, jotka tekevät minut onnelliksi, nimenomaan juuri nyt, juuri tässä hetkessä, koska niitä sitä on ainakin itsensä kaikkein haastavin nähdä. Joten oi maanantai, täältä pesee.






♥ No se loma. Ei ehkä tarvitse erikseen perustella, mutta paitsi että se tulee tarpeeksi levon kannalta, se tulee tarpeeseen niin monella muullakin tapaa, etten ehkä edes uskoa voisi. Ja se tulee tarpeeseen myös, koska olen ensimmäistä kertaa vuosiin pimittänyt yhtä kirjaa itselläni niin kauan, että olen siitä jo euroja velkaa kirjastolle. Ja anteeksipyynnön velkaa seuraavalle tunnolliselle opiskelijalle, joka halunnee siitä myös pian esseensä kirjoittaa.

♥ Kahvi. Oi kahvi!! Vannoutunut teenjuoja on kääntänyt tänä vuonna kelkkansa, mutta taistelen edelleen sitä vastaan, että joisin kahvia arkena. Koska ikuinen taipumukseni koukuttua liikaa asioihin, haluan olla edelleen jatkossakin ihminen, joka pääsee töihin ilman kofeiinimyrkytystä.

♥ Tuleva syksy. Ok, se miten se tekee nyt onnelliseksi, on ehkä lähinnä käsitteellistä onnea, tietoa jostain tulevasta muutoksesta, mutta yllättävän hyvin se potkii silti jaksamaan arkea kun tietää, että edessä on ihan jotain muuta. Jotain sellaista, että tätä hetkeäkin saattaa joskus tulla ikävä.

♥ Kolme kirjaa kesken, eikä se edes harmita. Luen yhtä romaania (Augustus!), yhtä tietokirjaa (Sapiens!) ja yhtä runokirjaa (!!!!!) (Nähty. Elämä.), ja koska kaikki on niin erilaisia, ei haittaa syventyä aamubussissa romaaniin, iltaisin tietokirjaan ja kaiken muun välissä yksittäisiin runoihin, joiden seurassa kerrankin en tunne itseäni runotyhmäksi*

♥ Se, että itseasiassa minulla on Goodreadsin mukaan neljä kirjaa kesken, mutta koska kirjoitin yhden niistä tilapäivitykseen, että "tämä on niin huono, että lopettaisin kesken, jos en lukisi Helmet-haastetta varten", päätin lopettaa kesken. Ja se tekee onnelliseksi, koska pinttynyt tapani lukea kaikki kurakin loppuun asti alkaa viimein murtua. En toki halua kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä kirjoista, mutta alan viimein ymmärtää, etten myöskään halua tuhlata aikaani huonojen lukemiseen. Vaikka ne miten maagisesti voisikin "yllättää lopuksi". Harvapa jo ensimetreillä huonolta vaikuttava niin on tehnyt.

♥ Uudehko kirja-instagramtilini, @mitaluimmekerran. Kerrankin saa postata vaikka päivittäin, ilman että  kirjakuvan jälkeen katoaa 2-5 seuraajaa. Kirjakuvat, oman henkilökohtaisen ig-profiilini selfiet. (Okei, ne saa myös aina pienen kadon aikaan, mutta sen ilmiön sentään tunnistan itsessänikin seuraajana.)

♥ Se, että käytin juuri tunnin instagramissa, täällä blogissa ja ihan ruokapöydän tuolilla tätä hetkeä kuvaten ja kuvaillen, enkä tehnyt lainkaan sitä, mitä kuvissani väitin, eli kirjoittanut esseetä. Eikä siitä tullut huono omatunto, koska ehtiihän sitä. 


(*runotyhmä on ihminen, joka on opetettu yläkoulussa ja lukiossa, että jokainen luettu runo pitää ehdottomasti tulkita, koska muuten olet ihan vain huono. Ja se pitää myös tulkita oikein, koska alitulkinta saa sinut näyttämään laiskalta ja ylitulkilta vähän sekapäiseltä. Itse kallistuin aina jälkimmäiseen.)

tiistai 14. helmikuuta 2017

GEORGE SAUNDERS : JOULUKUUN KYMMENES

GEORGE SAUNDERS : JOULUKUUN KYMMENES 
♥ ♥ ♥ ♥ ( ♥ )
230s.
Siltala 2015
Alkuteos: Tenth of December (2013)

Saunders hurmasi minut loppuvuonna vasta käännetyllä esikoisteoksellaan, Sotapuiston perikadolla. Tuo novellikokoelma oli takakantensa perusteella "kuin happopäisen Walt Disneyn maailmasta", ja sitä se olikin, verinen tarantino-henkinen pläjäys irtokäsineen päivineen, niin syvällä mustassa ironiassa, ettei pahimmillaan mitään kovin valoisaa sivuilla näkynyt. Sekapäinen, mutta sitäkin vaikuttavampi. Se oli hyvä, niin hyvä, että nappailin kirjaston varausjonoon heti tämän aiemmin suomennetun, ja nyt viimein oli sen aika päästä lukuvuoroon. 

"Sain eräänlaisen Kuoliniskun, joka hupsuuttani vain entisestään korosti. Sen antoi itse Martha, joka Matkaviestimeeni otti yhteyden ja mulle lausui sulaa tuskaa äänessään mua syvästi satuttaen: Kiitti vaan, Ted. Sikäli jos et satu muistamaan, tämä on aika hemmetin pieni kylä. Voi taivas. Voi taivas!"

Siinä missä Saundersin esikoinen oli rouhean ja kiinnostavan kamala, tarttuu Joulukuun kymmenes aiheisiinsa himpun verran seesteisemmin. Ei se niistä välttämättä rauhallisempia tai miellyttävämpiä tee: kun aiheina on muun muassa itsemurhat, teinitytön sieppaukset, raiskaus ja sotaveteraanin raivoisa arkeenpaluu, on asetelma väkisinkin hieman dystooppinen. Mutta toisin kuin pelkäsin, Joulukuun kymmenes ei jää Sotapuiston varjoon, ei vähääkään. Siinä missä tuon edellisen lukemani kokoelman novellit jopa ahdistivat, näiden näennäinen tasaisuus toi tematiikkaansa huomattavasti lähemmäs. Se tarjoilee aiheensa niin huolella ja harkitusti, että harvojen tarinoiden lukemisesta nauttii näin paljon, näkee kaiken synkkyyden läpi paitsi kaksinaismoralismin, myös inhimillisyyden ja ihmisyyden. Samaistettavuudenkin, vaikkei sodasta koskaan olekaan palannut kotiin vaimon jo vaihdettua uuteen.

Harva teos pystyy tarjoamaan tällaista määrää ajattelunaihetta, mihin Joulukuun kymmenes kykenee. Se ottaa myös vahvasti kantaa, mutta tekee sen taitavasti ja ihan kuin ohimennen: kun nimikkonovellissa syöpää terminaalivaiheessa sairastava mies vaeltaa pakkaseen jäädyttämään itsensä hengiltä, poistumaan tietoisuuden maailmasta, jotta ei päätyisi enää yhtään enempää läheistensä tuskaksi, on yhtäkkiä pysähtynytkin ajattelemaan eutanasiaa, sen moninaisuutta ja suurta harmautta kaiken mustavalkoisen keskellä. Keskeyttäisinkö minä itsemurhan jos voisin? Jos joku muu tekee sen, onko se pettymys vai helpotus? Kuuluuko kuolevana miettiä miltä näyttää muiden silmissä, vai elää vielä niitä viimeisiä onnenpisaroita varten, omaa itseään varten loppuun saakka, olisihan itsekin valmis suomaan sen omille läheisilleen? Ja mistä me oikeasti puhumme, kun puhumme Semplica-päiväkirjat -novellissa köysillä pihaan ripustetuista koristesiirtolaisista, joiden tehtävänä on meitä viihdyttää, jotka muka haluavat viihdyttää, koska kotona on ollut alunperin asiat vieläkin huonommin?

Joulukuun kymmenenen novellit ovat mitä tahansa kahdesta sivusta reiluun kolmeenkymmeneen. Niiden taikaa voi maistella oikeastaan vain yksi kerrallaan, niin paljon pureskeltavaa jokaisesta tarinasta jää. Ja vaikka novellit ovat kauttaaltaan erittäin hienoja ja laadukkaita, toimivat niin yksittäin kuin erikseenkin, on silti kaikkein eniten pakko ihastella Saundersin tapaa käyttää kirjallisuuden tehokeinoja sekä kieltä, niitä ei vain yksinkertaisesti voi olla rakastamatta. Näkökulmat vaihtelevat, kuten kaikessa kunnon 2000-luvun kirjallisuudessa kuuluukin, mutta tuntuu, että tässä kerrankin niillä vaihdoksilla on paikkansa ja tarkoituksensa. Ne eivät vaihtele, jotta samaa purukumia voidaan jauhaa useammassa suussa, ne vaihtelevat, koska ne oikeasti tuovat uutta makua ja vivahteita joka ikiseen pieneen eteen tarjoiltuun yksityiskohtaan. Ja se kieli. Se on hienoa, vivahteikasta, runsaan monipuolista ja silti koko ajan täysin kiinni fokuksessa. Sen rekisterit vaihtuvat viuhuen ja niin taitavasti, että kerrankin jonkun sisäisen puheen tai teinivuodatuksen keskellä ei tunne lähinnä myötähäpeää liiasta yrittämisestä. Se on notkeaa ja jatkuvasti tilanteen tasalla, ja ennen kaikkea se tarjoilee sanomansa niin hienovaraisin metaforin, ettei aina kesken tarinan edes huomaa mistä on lukemassa. Ja kun yksi novelli loppuu, tekee mieli tulevia vielä säästellä, jotta tästä kokoelmasta ei tarvitsisi luopua. 

Jos mahdollista, Joulukuun kymmenes on minulle vielä onnistuneempi kokoelma kuin Sotapuiston perikato. Se on hieno ja moniääninen, ja sen jokaisesta bloginäkyvyydestä ei voi olla kuin onnellinen.  Se on täydellinen todiste siitä, että novellit eivät ole tekstilajina kuolleet, eikä nykykirjallisuudella mene huonosti. Joten jos et ole vielä Saundersiin tutustunut, tee se. Olen aika varma, että et todellakaan tule katumaan.

Helmet-haaste 2017: 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan

perjantai 10. helmikuuta 2017

CHIMAMANDA NGOZI ADICHIE : HUOMINEN ON LIIAN KAUKANA

CHIMAMANDA NGOZI ADICHIE : HUOMINEN ON LIIAN KAUKANA 
♥ ♥ ♥ ♥ ( ♥ )
271s.
Otava 2011
Alkuteos: The Thing Around Your Neck (2009)


Chimamanda Ngozi Adichie on yksi lempikirjailijoitani kautta aikojen. Aloitin lukemisen Puolikkaasta keltaisesta auringosta, ja sen jälkeen kahlailin varsin lyhyellä aikavälillä kaikki muutkin Adichien romaanit läpi. Ja tämän novellikokoelman myös, tammikuussa 2012 olen sen näemmä Goodreadsin mukaan viimeksi loppuun lukenut. Muistan tästä pitäneeni, ja vaikka muistan havahtuneeni vasta muutaman novellin jälkeen siihen, että nämä ovat tosiaan novelleja, ei yksi pitkä, yhteinäinen tarina, en silti muista itse kertomuksista mitään. Mitään muuta kuin siis sen, että jollain alitajuisella tavalla tästä on varsin vahva ja hyvä muistijälki jäänyt, tai ehkä enemminkin jälkimaku, koska nyt näitä lukiessani tuntui kuin olisin lukenut ensimmäistä kertaa. Mutta en kyllä missään nimessä viimeistä.

"Edward pureskeli piippuaan miettiväisenä ennen kuin sanoi, etteivät tämäntyyppiset homotarinat oikeastaan kuvanneet Afrikkaa. 
'Mitä Afrikkaa?' Ujunwalta pääsi.
Musta eteläafrikkalainen vaihtoi asentoa. Edward pureskeli taas piippuaan. Sitten hän katsoi Ujunwaa kuin lasta, joka ei suostu olemaan hiljaa kirkossa, ja sanoi, ettei puhunut Oxfordin koulutettuna Afrikan tutkijana vaan ihmisenä, joka on kiinnostunut oikeasta Afrikasta eikä länsimaisten aihdein sijoittelusta afrikkalaisiin yhteyksiin. Zimbabwelainen, tansanialainen ja valkoinen eteläafrikkalainen alkoivat pudistella päätä hänen puhuessaan.
'Me elämme tietysti vuotta 2000, mutta miten afrikkalaista se on, että nainen kertoo perheelleen homoseksuaalisuudestaan?' Edward kysyi."

Adichie sukeltaa kokoelmansa kahdessatoista novellissa upeasti taas sellaisiin maailmoihin, joiden mukaan ei itse koskaan täysin tule pääsemään. Se avaa nykyaikaa Nigeriassa, Amerikka-haaveita paremman onnen perässä. Se kuvaa yhden perheen tarinaa poliittisen sekasorron aikana, ja sitä toiseuden tunnetta, kun oman kotimaan asioita voi seurata vain pienistä sivu-uutisista maailman toiselta reunalta. Se sukeltaa myös rohkeasti välillä täysin päähenkilönsä nahkoihin ja toisaalta taas niihin menneisiin aikoihin, jotka koko tulevan historian ovat Nigeriassa määritelleet. Ja kuten tavallista, Adichie kirjoittaa värikylläisiä novelleja, herättää sellaisiakin tunteita riviensä välissä eloon, joita ei osaisi kuvitella kirjasta lukemalla tuntevansa. Ja tunteidensa lisäksi nämä ovat myös hurjan tärkeitä tekstejä. Kokoelmassaan Adichien rivien väliin piirtyy hänen TED-puheensa, puhe yhden tarinan vaarasta sekä puhe siitä, miten meidän kaikkien tulisi olla feministejä. (Ja jos ette ole noita puheita kuunnelleet, kuunnelkaa. Nyt. Ne löytyvät täältä.) Hän osaa tuoda sanottavansa esiin niin, että sitä saa ymmärtää ja huomata itse, sitä ei alleviivata eikä sen alle uhriuduta. Adichie osaa kirjoittaa yhtaikaa etäältä ja läheltä, tuoda sellaisen kokemuksen omaksi, josta ei ole ennen kuullutkaan.

Ja kuten arvata saattaa, hehkuttavien kirjapostausteni putki tuntuu sen kuin jatkuvan ja jatkuvan, mutta taas kerran minä rakastin tätä. Haltioiduin muutamasta novellista niin paljon, etten pysty ymmärtämään miten olen voinut unohtaa ne niin tyystin, ja pidin tasaisesti niin paljon kaikista, etten tiedä miksen ole palannut tämän pariin aiemmin. Osa Adichien novelleista jätti ulkopuolikseksi - ja sekin on rohkeutta. Rohkeutta kirjoittaa toiselle samoin kokeneelle, ei sille suurimmalle mahdolliselle yleisölle: geneerisen suvaitsevaiselle, lukevalle valkoiselle naiselle, joka on saanut elämänsä kaiken varsin helposti, koska on yksi etuoikeutetuista. Yksi valkoisista. Vaikka se hieman harmittaa, kun syvin ei aina aukea, on silti samalla vain myönnettävä, että ei kaiken tule ollakaan kirjoitettu meille, meidän näkökulmasta, meidän luoksemme. Kuten Adichie yhdessä novellissaan kirjoittaa: "Afrikasta liian vähän pitävät valkoiset ja liian paljon pitävät valkoiset ovat samanlaisia - alentuvia". Enkä millään haluaisi kuulua siihen joukkoon, kuvitella omien kokemusteni olevan vastaavia, ymmärtävinäni sitä toiseutta, jota meidän elämässämme ei ole tarvinnut tuntea. Ja silti tunnistan pienen vihlauksen: miten me todella näyttäydymmekin täällä välillä niin mustavalkoisina, joko muukalaisvastaisina ja ennakkoluuloisina, tai päälleliimatun ymmärtävinä, kun kyse on kuitenkin toisista ihmisistä, toisista yksilöistä, ei syrjittävistä tai holhottavista massoista? 

Mutta ei Adichie silti maalaa maailmaa, jossa etuoikeutetun valkoisen kuuluu tuntea syyllisyyttä omasta etuoikeudestaan. Se vain tarjoilee sen toisen todellisuuden, josta ihmisen on oltava tietoinen, jotta pystyy pitämään kiinni omasta inhimillisyydestään, jotta pystyy kasvattamaan omaa empatiakykyään. Niin se on oltava, sille ei tule edes tarjota vaihtoehtoja. Adichieta voi lukea ajattelematta (kuten olen tainnut tehdä viisi vuotta sitten) ja rakastaa, ja sitä voi lukea ajatellen ja rakastaa vielä enemmän. Ja sitten sitä täytyy lukea jo pian seuraava kirja lisää.

Helmet-haaste 2017: 01. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

VUOSI KIRJABLOGGAAJANA

 

Tänään (tai siis eilen, koska unohdin julkaista tämän postauksen seitsemäs päivä..) on tullut täyteen vuosi siitä kun kirjoitin tämän postauksen. Blogini ensimmäisen. Sen, josta käytän röyhkeästi tismalleen samat kuvat tämän ensimmäisen synttäripostauksen kuvittamiseen, koska ne on kivat enkä jaksa ottaa uusia. Ja itseni tuntien samat koristaa varmaan vuoden päästä kirjoitettavaakin. Sillä ensimmäistä kertaa ikinä, oikeasti, lähes yhdeksänvuotisen bloggaajaidentiteettielämäni aikana aion kirjoittaa blogia myös vuoden päästä. Se on paljon ihmiselle, jonka pitkäjänteisyys on yhtä pitkää kuin helsinkiläisten taksikuskien pinna liikenneruuhkassa. Eli ei siis kovin. 

Tämä kirjablogi onkin varmaan ollut vastaus siihen kaikkeen, mitä kaipasin jo tuolla elämäntapabloggaajaurani taipaleella: se on paikka, johon purkaa ajatuksia, suoltaa mitä ikinä haluaa silti olematta velkaa yhtään kenellekään. Vaikka siihen hämmentävän monta vuotta menikin ymmärtää, en minä ole koskaan elämääni halunnut jakaa, vaan ajatuksiani, ja niitäkin mieluiten toisten ajatusten kautta heijastellen, oivaltaen siitä hirveän suuresta kirjallisuusmäärästä jotain, jota nykyään itsekin vuosittain kahlaan. 



Ja niin, koska sain myös, öh, joskus, joltain ja jonkinlaisen haasteen, jossa muistaakseni pyydettiin antamaan vinkkejä aloitteleville kirjabloggaajille, kertoisin itse eteenpäin seuraavat: tee rakkaudella, tee itsesinäköistä ja tee sisäisestä motivaatiosta, älä tavoitteellisuudesta, se syö luovuuden, rakkauden ja innon hurjan nopeasti. Kerro mitä ajatuksia kirja sinussa herätti, juuri sinussa, eikä siinä sinussa, jonka ajattelet olevan muiden mielestä mielenkiintoinen. Tee pitkiä postauksia, jossa paneudut antaen kaiken tai tee lyhyitä postauksia, joissa saat tärkeimmän ajatuksen ylös. Tee simppeli ulkonäkö, jos rakastat minimalismia, tee runsas ja rönsyilevä miljoonin sivupalkein, jos se kuvastaa sinua. Älä kuuntele muiden vinkkejä, vaan toteuta itseäsi, koska vain sellaiset blogit erottuvat joukosta. Jätä kilpailu ja kasvamisen halu jonnekin muualle, tuo esiin omaa rakkauttasi lukemiseen, kirjoihin, teatteriin tai vaikkapa salilla juoksemiseen, jos se on se mitä sinä rakastat.

Ja kommentoi, kommentoi ahkerasti, tule mukaan tähän mielettömän hienoon kirjabloggaajayhteisöön, joka ottaa jokaisen uuden tulijan avosylin vastaan ystävänä, ei kilpailijana. Tätä kirjoitetaan ensisijaisesti toisilleen, ei ylhäältä alas lukijoille, ja se näkyy. Tule mukaan ja nauti. Täällä on jo vuoden jälkeen sellainen olo, että olisi ollut mukana aina. 



Ai niin, ja tavoitteitako seuraaville kirjabloggausvuosille? Jatkaa juuri näin. Ja ehkä myös viimein aktivoitua saamaan sen mitaluimmekerran.fi-osoite toimimaan, olenhan hankkinut sen itselleni jo toukokuussa. Mutta se on oman aikansa murhe, ja onhan tuohon hankkimisvuosipäivään vielä pari kuukautta aikaa. Että jos toukokuuhun mennessä, jos vain aikaiseksi saan. Onhan näinkin ihan hyvä.

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

BEA UUSMA : NAPARETKI - MINUN RAKKAUSTARINANI

BEA UUSMA : NAPARETKI - MINUN RAKKAUSTARINANI
♥ ♥ ♥ ♥
290s.
Like 2015
Alkuteos: Expeditionen : Min kärlekhistoria

Vuonna 1897 Salomon Andrée lähtee kolmihenkisen tutkimusryhmänsä kanssa kohti Pohjoisnapaa vetyilmapallolla. Matkaan on yritetty jo edellisvuonna, mutta koska palloa kuljettava tuuli ei suostu kääntymään oikeaan suuntaan, ja napajäätikön talvi on tuloillaan, joutuu seurue lykkäämään lähtöään ensi kesään. Heinäkuussa 1897 kuitenkin lykästää, tuuli kääntyy etelästä kohti pohjoista, ja valtavalla silkkikankaalla verhoiltu vetyilmapallo täytetään, köydet irroitetaan ja matka kohti pohjoista voi alkaa. Ihan putkeenhan se tosin ei mennyt, laskelmat olivat kiltisti kutsuttuna hieman ylioptimistiset, kukaan ei muistanut huomioida laahausköysien irtoamismahdollisuutta, ja 30 päivän odotettu, hallittu ilmalento 150 metrin korkeudessa muuttui yhtäkkiä paikoillaan leijailuksi 700 metrissä ja lopulta täysin hallitsemattomaksi etenemiseksi vuotavalla vetyilmapallolla ahtojäiden yli. Varsin pian kunnianhimoisesta tutkimushankkeesta jäikin jäljelle tarina vain siitä, kuinka kaikki meni kerralla, no, vituiksi.

"Jää ei ole itseasiassa lainkaan valkoista. Matkallamme pohjoiseen jään väri muuttuu valon mukana jokaisella ohittamallamme leveysasteella. Joka aamu, kun katson ulos hyttini ikkunasta, päätän mikä saa olla päivän väri. Minä valitsen värinäytteen, joka sopii mahdollisimman tarkasti jään väriin, ja tulostan sen tulostimellani. -- Tapetoin seinät kaikilla värinäytteilläni päivä toisensa jälkeen. Minä vaihdan ja parantelen. Minä pidän kiinni päältä katsoen merkityksettömistä yksityiskohdista. Tavattoman pikkutarkkaa tutkimusta. Tosissaan, ja kuitenkin leikillään."

Bea Uusma on ruotsalainen lääkäri, kirjailija ja kuvittaja, joka otti sattumoisin tylsissä juhlissa käteensä Andrée-tutkimusmatkasta kertovan kirjan, ja lievästi sanottuna hurahti. Hän omisti elämästään 15 vuotta lähes pakkomielteiselle tutkimukselle, selvitykselle siitä, miksi kaikki meni niin kuin meni, miten noinkin kunnianhimoisesti alkanut suunnitelma kääntyi siihen pisteeseen, että viikkokausia jäälautoilla tarponeen kolmihenkisen tutkimusryhmän tarina päättyi Valkosaarelle, viimein löytyneelle kiinteälle maalle. Päiväkirjamerkinnät loppuivat lähes samantien saaren löydyttyä, ja pian, tavalla tai toisella kaikki kolme kuolivat. Yksi löytyi haudattuna kallionkolosta, toisen luut istuivat kallionkielekkeellä, kolmas vaipui syvään uneen makuupusissaan. Tai niin on ainakin arvailtu. 

Uusma nappaa lukijansa mukaan omaan maailmaansa aivan ensimetreiltä asti. Kirjaan tarttuessa tuntuu melkein uskomattomalta, miten yhtäkkiä asia, josta ei ole etukäteen tiennyt mitään, saati millään tasolla ollut siitä edes oikeastaan kiinnostunut, vetää Uusman palossa mukaansa, saa yhtäkkiä janoamaan vastauksia, kehittelemään omia skenaarioita, täyttämään niitä aukkoja, jota tutkimusryhmän päiväkirjat, edellisten tutkijoiden teoriat ja ruumiinavaustiedot väleihinsä jättävät. Kirja on visuaalisesti kaunis, se on kirjoitettu niin mielenkiintoisesti, että omaakin mieltä piinaa kolmen ruotsalaismiehen arvoituksellinen kohtalo. Se on leikkaus paitsi epäonniseen tutkimusmatkaan, se on myös tutkielma jäästä, aikavyöhykerajoilla leikkimistä Pohjoisnavalla, matkasta oman itsensä sisälle. Mutta ennen kaikkea on se on kertomus niin suuresta intohimosta,  sellaisesta, joka saa ihmisen vaihtamaan ammattia ymmärtääkseen enemmän, hyppäämään viikkokausiksi jäänmurtajalle, käyttämään satoja tunteja omasta elämästään selvittääkseen jotain, mihin kukaan ei ole voinut antaa varmaa vastausta. Se on tarina pakkomielteestä, jonka ehkä jo paikoin aavistelee olevan hieman epätervekin, mutta silti se on kaunis ja lempeä, muistutus siitä, että ne, keillä on jollain tapaa hieman erilainen tapa katsoa ja tutkia maailmaa kuin meillä keskiverroilla, on myös pakkomielteisyytensä lisäksi taipumus synnyttää uutta. Luoda tarinoita, kirjoja, taidetta, tutkimusta. Ja juuri sitä meidän maailmamme tarvitsee saadakseen itselleen kauniit raamit.

Ihan täysin en tämän kirjan matkassa kuitenkaan hurahtanut, en rakastanut sitä sillä palolla, jollaisesta monesta muusta kirjablogista saa lukea. Hurjan mielenkiintoisen se oli, jopa niin, että se täytynee omaksi hankkia, mutta siinäkin puhutteli silti eniten se kirjan visuaalisuus, paperin tuntu sormissa. Mutta lukea tämä ihan ehdottomasti kannattaa. Etenkin jos naparetket eivät voisi vähempää kiinnostaa.

Helmet-haaste 2017: 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja