perjantai 11. marraskuuta 2016

JOHANNA SINISALO : ENKELTEN VERTA



JOHANNA SINISALO : ENKELTEN VERTA 
♥ ♥ ♥ ♥
 275s.
Teos 2011
Äänikirja

Sinisalo on kiinnostanut kauan. Siis aivan hurjan kauan, vuosia, ehkä toista kymmentäkin jo. Ennen päivän laskua ei voi oli useamman vuoden hyllyssäkin, mutta taisi lähteä tässä viimeisimmässä muutossa kierrätyskeskukseen lukemattomana. Enkelten verta kiinnosti, mutta kansi oli jotenkin luotaantyöntävä. Sankarit pyöri pitkään käsissäni kesällä kun puntaroin Suomalaisen kolmen pokkarin tarjouksen kanssa, mutta jäi sitten kuitenkin muiden tieltä. Mutta nyt, kun aivan muista syistä ja kokeilumielessä sain kirjabloggaajana maksuttoman testijakson BookBeatiin, halusin kokeilla elämäni ensimmäistä äänikirjaa, ja Sinisalo pääsi testiin. Ajattelin ensimmäisen työmatkan jälkeen, että kesken jää, sekä tarina että äänikirjakokemus, mutta tässä sitä ollaan, kolme päivää myöhemmin, kaikki aamulenkitkin Sinisaloa kuunnelleena, kirja loppuun asti luetettuna itselleni.

"Veren läpitunkevan kuparinhajun. Valkoiset roiskeiset seinälaatat, ruosteenväriseksi patinoituneen betonilattian, altaat, joissa lotkahteli limaisia sisäelimiä kuin groteskeja syvänmeren elämänmuotoja. Luusahojen parkaisut. Koukuissa riveissä riippuvat ruhot, rintaonteloitaan revittelevät, selkärankaan asti aukaistut, kulkemassa liukuhihnan välinpitämättömyydellä kohti ovea, jnka takana alkaa - äänekkäästi - päättäväinen rusahteleva pirstonta.

Katsoin Eeroa, ja Eeron suun ympärillä oli se pieni kireä piirre, jonka olin niin hyvin oppinut tuntemaan, ja hänen silmänsä väistivät omiani. Hänen kätensä oli Arin kädessä kuin siihen unohtunut löysä naru."

Sinisalon teos etenee kahden vuorottelevan osuuden väleillä, se kulkee pääsääntöisesti mehiläistenhoitoa harrastavan Orvon tuvassa 2010-luvun lopulla, päivästä 0 alkaen. Vuoroluvuin se taas poikkeaa Orvon pojan Eeron eläinoikeusteemaisessa blogissa, internetin virtuaalimaailmassa, jossa ajatuksia vaihdetaan postauksin ja kommentein. Kun Orvo löytää ensimmäisen mehiläispesänsä tyhjentyneenä sekä oman poikansa ekoterroristina internetistä, alkaa maailmalta pudota se pohja, jota ihminen niin sinisilmäisesti kuvittelee itsestään selvyytenä ikuisesti ylläpitävänsä, hallitsevansa alempiensa kustannuksella.

Sanotaan (muun muassa tämän romaanin takakannessa) Albert Einsteinin todenneen, että jos mehiläiset katoavat maapallolta, on ihmislajilla nelisen vuotta elinaikaa jäljellä. Ja koska pesäkadot ovat olleet todellisuutta jo meidän aikanamme, tarjoaa Enkelten verta melko voimakkaan spekulatiivisen ja aika dystooppisenkin kuvan tulevaisuudestamme maapallolla, jossa pölyttäjiä ei enää kaikilla mantereilla ole. Vaikka aika ei ole kaukana siitä hetkestä, jota nyt elämme, voisi tämä rinnakkaistodellisuus olla täysin totta. Ihmisen ahneus, oman edun tavoittelu, kaiken tieltään polkeminen ei voi johtaa mihinkään kovin hyvään, ja jos joku muu laji ei meitä huitaise tieltään, onnistumme takuuvarmasti tekemään sen aivan hyvin itsekin.

Tässä kirjassa oli hurjasti aspekteja, jotka kiinnosti. Oli suorantoiminnan eläinsuojelua, joka kärjistyy ekoterrorismiksi, koska keski-ikäisen heteromiehen oikeutta jokapäiväiseen pihviinsä ei saa loukata. Oli kuin pieni hipaus maagista realismia, vaihtoehtotodellisuutta, paikkoja, jonne maailmasta voisi kadota mehiläisemojen avulla. Romahtaneita talouksia, koska ruuasta on huutava pula. Hiljentäviä ajatuksia, että "no, kai sitä ilman hunajaakin pärjäisi", kun toinen huolestuu mehiläisten pesäkadosta. Niitä varsin vakavaksikin vetäviä hetkiä, kun oikeasti ymmärtää, mitä tarkoittaa jos maailmasta katoaa pölyttäjät, vielä se yksi eläinlaji, jonka ihminen on alistanut omien toimiensa orjiksi, muunnellut niin pitkälle, ettei sen ole edes mahdollista enää kestää sitä, minkä varaan olemme kaikkemme maapallolla laskeneet. 

Olen nyt hieman sattumaltakin lukenut lyhyehkön aikavälin sisällä kaksikin mehiläisten asemasta kertovaa teosta. Ja siinä mikä jäi totaalisesti puuttumaan ennakkohehkutetun Maja Lunden Mehiläisten historiasta, tarjosi tämä kotimainen sen vakuuttavuuden jo ensimetreiltä saakka. Sinisalo onnistuu luomaan voimakkaan ja rohkean maailman, vakuuttavankin, sellaisen, jossa mehiläisten katoamisen syyt ja seuraukset tulevat oikeasti iholle, ei hömppäviihteen lailla vain mukatärkeäksi taustahälinäksi kuin aiemmin viitatussa norjalaisteoksessa. Se laittaa aidosti teemansa vaakakuppiin, lukijansa varsin suuren palan eteen. Se haastaa ajattelemaan, tarjoaa näkökulmia niitä kuitenkaan tyrkyttämättä. Ja se onnistuu siinä missä eniten petyin aiemman mehiläisteokseni kanssa. Tämän kirjan soisi keikkuvan niillä myyntilistojen kärjillä, joita Mehiläisten historian uhottiin kotimaassaan hallinneen. Koska tämä, niin pelottavaa kuin se pahimmillaan onkin, saattaa oikeasti olla se aito mehiläisten historia. Meidän itse tieltään ajamana.

9 kommenttia :

  1. Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi teki muhun ihan hurjan suuren vaikutuksen vuosia sitten. Sen sijaan Lasisilmä jäi minulta kesken, kirja ei vain uponnut sillä hetkellä ainakaan. Se oli niin erilainen verraten Ennen päivänlasku ei voi -kirjaan... Jotenkin Sinisalo on jäänyt kummittelemaan, ja tahdon kyllä antaa sen muille kirjoille mahdollisuuden.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä kyllä ainakin ehdottomasti suosittelisin. :) Tuo Ennen päivän laskua ei voi löytyikin onneksi äitini kirjapinosta, olinkin laittanut sen kirjan kohti Varkauden kierrätyspisteitä vanhempieni matkassa, ja sain vielä pelastettua sitten kuitenkin itselleni! Pitää lukea vaikkapa joululomalla, sen verran koukkuun tähän Sinisalon tyyliin jäin.

      Poista
  2. Laura, muistatko, kun kerroin ostaneeni Tua Harnon Ne jotka jäävät? Sain sen eilen luettua. Vaikka teoksesta jäi jotain minulle puuttumaan, pidin siitä valtavasti. Oli hetkiä, jolloin en vain voinut lopettaa lukemista! Loppuratkaisu oli hauras, mutta kaunis. Mielenkiintoisinta on se, että teos oli Harnon esikoinen, mutta voitti heti ilmestymisvuotenaan (2012) Pentti Saarikoski -palkinnon! Jos saat jostain tämän kirjan käsiisi, suosittelen ehdottomasti lukemaan! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sehän kuulosti onnistuneelta lukukokemukselta, kiitos vinkkauksestasi. :) Pitää pitää silmät auki kirjan varalta!

      Poista
  3. Onnistuit herättämään kiinnostukseni tähän, vaikka Ennen päivänlaskua ei voi ei ollut mieleeni ja sen jälkeen Sinisalon teokset ovat jääneet lukematta. Mehiläisten historia odottelee yöpöydällä, mutta ehkä luenkin tämän ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanoisin melkein, että jos tekee mieli lukea mehiläisten historiaa, kannattaa skipata Mehiläisten historia ja hypätä tämän kelkkaan. :D Tämä vastaa kaikkeen siihen, mitä tuossa Lunden kirjassa kaipaamaan jäin, ehkä välillä vähän alleviivaavankin paljon, mutta silti niin vakuuttavasti ja taitavasti!

      Poista
  4. Kiitän lämpimästi paneutuneesta, analyyttisestä palautteestasi. Sellainen on nykypäivänä harvinaista. Olen myös hyvin otettu siitä, että havaitsit eroja Maja Lundenin kirjaan. Sitähän markkinoitiin vähän niin kuin kukaan ei ikinä olisi kirjoittanut mehiläiskadosta :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi upeasta kirjasta, se oli todella vaikuttava lukukokemus. :) Aiheeseen paneutuneisuus näkyi kauas, ja juuri nimenomaan ne skenaariot, jotka mehiläistenkatoaminen on aiheuttanut olivat hienoja. :)

      Poista
  5. Laura, kiitän!

    VastaaPoista