torstai 29. syyskuuta 2016

JUKKA VIIKILÄ : AKVARELLEJA ENGELIN KAUPUNGISTA


JUKKA VIIKILÄ : AKVARELLEJA ENGELIN KAUPUNGISTA
 ♥ ♥ ♥ ( ♥ )
215s.
Gummerus 2016


Kaksi runokirjaa aiemmin julkaisseen Viikilän esikoisromaani jatkaa syksyn uutuusputkeani, vaikka itse kirja jo reippaasti aiemmin tänä vuonna onkin kirjoitettu. Itse en Viikilän aiempaan tuotantoon ole koskaan tutustunut, mutta kun tämä sai vallan suosiollisen blogivastaanoton ja kuulosti noin Helsingin historiankin kannalta mielenkiintoiselta, oli lukupäätös varsin helppo tehdä.

"Olen aina ahdistunut ihmisistä, joilla on vahvoja mielipiteitä tai jopa ideologia, sellainen tarkoittaa aina kyvyttömyyttä ajatteluun tai ajattelun tietoista lopettamista useimmiten seuraelämän helpottamiseksi. Tunteet ja ajatukset on tarkoitettu vain käväisemään ihmisessä. Tämän kiistäminen on terveydelle vaarallista, sillä seisovassa vedessä syntyvät kulkutaudit. Parhaat ystäväni muuttavat nauraen mielipiteitään"

Akvarelleja Engelin kaupungista sukeltaa 1800-luvun alkuun, keskeneräiseen ja takapajuiseen Helsinkiin, johon Venäjän keisari on palkannut saksalaisen Engelin pystyttämään loistoa ja kimallusta. Se on Engelin fiktiivinen päiväkirja, aidontuntuinen historiankuvaus taiteilijanvapauksilla, pikkusievä ja silti vahvasti tunteva. Kirjaa lukee yhtaikaa hetkessä ja silti huomattavan kauan, se on näennäisen helppo, mutta syvempi kuin antaa aluksi ymmärtää.

Viikilän runoilijataustan huomaa kaikessa. Herkänoloinen proosa vie mukanaan, se on melkein jopa vähän liian kaunista ja päälleliimattua, mutta vain melkein. Sen lukeminen on yllättävän haastavaa, päiväkirjamuotoon kirjoitettu romaani on niin tiukasti kiinni pienissä hetkissä ja yksittäisissä ajatuksissa, että omansa on vaikea pitää mukana. Kun luen kuvausta tuulesta, huomaan tuijottaneeni sen jälkeen viisi minuuttia bussissa ulos, ensin ajatusta makustellen ja seuraavaksi pohtien muistinko ottaa työavaimet mukaan. Kun luen lapsen sairaudesta, tulee mieleen särkylääkereseptin viimeinen noutamispäivä tai lopulta huomion vain vie yli lentävä kurkiaura. Teksti on sievää ja jouhevaa, mutta se on myös irrallista ja rikkinäistä. Merkintöjen välillä voi olla kuukausia, mikä toki tekee teoksesta aidonmanoloisen (terveisin ihminen, joka kirjoittaa päiväkirjaa kerran kahdessa vuodessa), mutta se rikkoo asioiden merkityksiä, kuolemia, jäämisiä, lähtemättä jättämisiä. Akvarellit on kuin pitkä runo, joka yhtaikaa selitettiin liian alleviivaavasti ja jätettiin avaamatta kenellekään. 

Mutta ei se huono ole. Toisena hetkenä, keskittyneempänä, omalta mieleltäni levollisempana olisin pitänyt tästä varmaan kovinkin paljon. Nytkin pidin, erityisesti Helsingin kuvauksesta, samaistuin ulkopuolisuudentunteeseen, rakastuin yksittäisiin historiahetkiin, arkkitehtuuriin, ajatukseen siitä, miten rakastamallani yliopiston päärakennuksellakin on tarinansa. Hieman  tuo aidon historiallisen henkilön fiktiiviseksi päähenkilöksi ottaminen toi pieniä uskottavuuspulmia, toki Engelin näkökulma oli erityisen hieno ja mahtava, se loi sellaista perspektiiviä, jollaista täysin keksityllä hahmolla ei olisi aikaan saanut, mutta vähän minua häiritsi silti se oikealle ihmiselle, joskus näitä kanssani samoja katuja kävelleelle ja jopa suunnitelleelle keksityn äänen antaminen. Se ei ehkä antanut ihan kaikkein parasta kunniaa kaupunkiarkkitehtiämme kohtaan.

Mutta niin. Pisteet ehdottomasti kauniille ja tarkalle historiantuntemukselle, pienille ajatuksille, sieville lauseille ja omanlaiselleen rakenteelle, joka rohkeasti on kirjailijansa näköinen. Pienille faktoille kadunnimistä, vanhoista rakennuksista, Bulevardin ensimmäisille puutarhoille. Lisää niitä olisi saanut vielä pienestä yhteenhiomisesta, tiivistämisestä ja vahvistamisesta, mutta hyvin se pärjäsi näinkin. Kaunis, pieni lukukokemus, jota mielellään suosittelee aiheesta kiinnostuneille eteenkin päin.

perjantai 16. syyskuuta 2016

KULTTUURIA KIRJOJEN LISÄKSI

Sain Cats, books & me -blogin Kirsiltä kirjablogien kulttuurihaasteen, joka ei ehkä niinkään ole haaste, vaan ennemminkin mahtava postausidea siitä kaikesta muusta(kin) kulttuurista kuin kirjallisuudesta, josta tässäkin blogissa tulee eniten nautittua. Teatterissa käyn harvakseltaan, en niin paljoa, että voisin itseäni suureksi kävijäksi tunnustaa, elokuvatkin ovat vuosien saatossa jääneet vähemmämmälle ja vähemmämmälle, mutta musiikkia ja tv-sarjoja tulee kulutettua sitäkin enemmän. Eikä aina ihan niitä kaikkein laadukkaimpia, mutta salaiset paheensa kullakin. (En siis aio kertoa tässä postauksessa, että saatoin vahingossa katsoa MTV:n Are You The One? -sarjan nelostuotantokauden kokonaan tai ilahtuvani, jos avaan vahingossa musiikkikanavan kun sieltä tulee The Catfish....) Mutta kuten Kirsikin, kerron teille kolme edellistä kulttuurielämystä lajissaan sekä vielä ikilempparit siihen päälle. 


ELOKUVAT

01. Tarzanin legenda (The Legend of Tarzan, 2016). Kimmo pyysi elokuviin, suostuin, koska kyseessä oli oma synttäriyllätykseni, haha. Tuollaiseksi ison budjetin kaupalliseksi elokuvaksi Tarzan oli ihan yllättävänkin viihdyttävä ja hyvä, ja siinä oli yrityksensä tuoda sitä tärkeää sanomaakin kaiken visuaalisen paukuttelun sisältä läpi. Nautin ihan elokuvakokemuksesta, itse leffa saisi ehkä 2,5/5 tähteä.

02. Koskemattomat (Intouchables, 2011). Ah, tämä menisi ehkä lempileffakategoriaankin, olen nähnyt sen ainakin neljästi. Viimeksi katsoin ollessani itsekseni kotona, kaipasin jotain tuttua, mutta sitäkin koskettavampaa. Tämä on ihana, katsokaa tämä, jos ette vielä ole nähneet. 5/5! 

03. Lahjakas herra Ripley (The Talented Mr. Ripley, 1999). Netlfix ja vanhemmat klassikkoleffat, tämä yhdistelmä toimii. Kyseinen elokuva oli roikkunut katsottavien listalla vaikka kuinka kauan, kunnes viimein motivoiduin sen katsomaan. Kannatti. 4/5

Ikilempparit: The Eternal Sunshine of the Spotless Mind (2004), Pianisti (2002), Inglorious Basterds (2009) & American History X (1998). Hömpemmistä sitten ehkäpä (500) Days of Summer (2009) ja ehdoton guilty pleasure, Love Actually (2003). Haha, tuon viimeisen katson noin kerran vuodessa uudelleen. 

TEATTERI

01. Nummisuutarit, Kansallisteatteri. Varsinainen suuren näyttämön teatteriklassikko, ja kaikessa kaoottisuudessaankin aika mieleenpainuva elämys. Pidin, ihan, vaikka välillä menikin viuhuen vähän ohi. En kuitenkaan pisteytä näitä teatterikäyntejäni, koska olen käynyt elämäni aikana alle kymmenen kertaa teatterissa, kyllä. Ja sille pohjalle ei ihan vielä hirveästi vertausmaailmaa löydy. Mutta tulossa on, lisää, varmasti, kyllä minä teatterista ehdottomasti nautin, elokuviakin enemmän. Kynnys lähtemiselle on vain suurempi!

02. Lainavaimo, Helsingin kaupungin teatteri. Tämä oli hauska, toimiva ja lämmin komedia, tykkäsin hurjasti! Viime vuonna käytiin se katsomassa, ja sen suurin anti oli muistutus siitä, että teatteri tosiaan on myös helpostilähestyttävää kulttuuria, jota pitäisi harrastaa enemmän.

03. Kiviä taskussa, Helsingin kaupungin teatteri. Teatteriklassikkoon tuli etsittyä lippuja vaikka kuinka kauan, ja viime vuonnahankohan se oli myös kun tämän kanssa onnisti. Suuren yleisön tavoin en tosin itse tälle juurikaan lämmennyt, mutta seuralaiseni Kimmo rakasti täysin. 

Ikilempparit: Metsäjätti, Kansallisteatteri, näin teatterin ennen kirjan lukemista, ja tämä on ehdottomasti paras teatteriesitys, jossa olen käynyt. Tuntui vahvalta ja omakohtaiselta, tämän olisin halunnut käydä katsomassa uudelleenkin & Liisa ihmemaassa, Suomenlinnan kesäteatteri.


TV-SARJAT

01. True Detective. Napattiin sarja HBO:lta seurantaan, ja ensimmäinen tuotantokausi on ollut kieltämättä hyvä. Itselleni se kulminoituu lähinnä Matthew McConaugheyn roolisuoritukseen (ja yleiseen habitukseen sarjassa, mmmm), enkä tiedä jaksanko enää seuraavasta tuotantokaudesta kiinnostua. Mutta ehdottomasti tämä ensimmäinen ainakin tulee katsottua kokonaan.

02. Orange Is the New Black. OITNB menisi myös ikilempparisarjaan, tämä on hyvä. Pidin eniten ensimmäisestä tuotantokaudesta, kunnes katsoin viimeisimmän. Synkempään sävyyn muuttuva lopetus oli vakuuttava, ja noiden cliffhangereiden jälkeen seuraavaa tuotantokautta on aika vaikea odottaa.

03. The Big Bang Theory. Tätä katsoin lentokoneessa kolmisen jaksoa, enkä edes muista miksi sen seuraaminen joskus aikoinaan loppui! Olen kai katsonut neljä ensimmäistä tuotantokautta kokonaan, ja tätä olisi hauska jatkaakin. Jos se siis löytyisi jostain! Tv-sarjoja en ole enää vuosiin TV'sta seurannut, eikä tämä ole missään palvelussa, jota me tilaamme, harmi. Tästä huumorista pidän.

Ikilempparit: Frendit, aina ja ikuisesti. Sitä vastoin How I Met Your Mother oli mielestäni yksi huonoimpia TV-sarjoja, jonka olen kokonaan katsonut, olenkohan ihan yksin mielipiteeni kanssa? 


MUSIIKKI / KEIKAT

01. Eput Ratinalla. Sain liput Kimmolta joululahjaksi, ja Eppu Normaalia jo varhaislapsuudesta asti kotona kuulleena oli tämä aika mieletön keikka. 30000 muuta ihmistä ja neljä tuntia musiikkia, aika toimiva konsepti suomi-musiikin jättiläiseltä. 

02. Pariisin kevät Kerubissa. Vaikka puolet viimesyksyisestä keikasta meni takapenkillä istuen, koska meinasin pyörtyä kesken keikan, en ehkä innosta tosin vaan huonosta syömisestä todennäköisemmin, oli keikka hyvä. Ja vielä parempi oli edellinen vastaava, Kerubissa sekin niin ikään.

03. Kakkmaddafakka Tavastialla. Kakkmaddafakka, tuo norjalainen indie-bändi vei sydämeni joskus Drø Sø -biisillään ja vaikkei se Tavastialla viime vuonna soinutkaan, vitsi että oli ehkä yksi parhaista keikoista, joilla olen koskaan ollut! Ihana fiilis, mahtava lavakarisma ja ihan täydellisen ihanaa ja hyväntuulista musiikkia. 

Ikilempparit: Ylläoleva Kakkmaddafakka (joka tottelee ilmeisesti nykyään nimeä KMF), The National Jäähallilla, The Sounds Tavastialla, Sigur Rós Ilosaaressa, PMMP:n kaikkien aikojen viimeinen Ilosaaren keikka, Ruudolf ja Karri Koira niin ikään Ilorockissa. Ja kaikkiko nuo ehkä oli samana vuonna, 2013? The XX, Ilosaaressa sekin, aiemmin tosin. Ehkä 2010? 


BÄNDIT & ARTISTIT

Olen kesän kunniaksi kuunnellut ehkä kaikkein eniten Tropical housea & muuta elektronista musiikkia lähiaikoina, omia lemppareita on ehkäpä olleet eniten yksittäiset biisit kuten Foulds'in Give Me, Lost Frequenciesin viimekesäinen Meksiko-biisini Are You With Me, Max Elton Citylights, Jawsterin A Land So Far (ft. Julien H) sekä The Chainsmokersin Roses. Kuuntelen myös paljon kappaleradioita ja satunnaisia Spotify-soittolistoja, mutta jospa nyt varsinaiseen listaan lisäisin ne, joita yksittäisinä bändeinä/artisteina olen lähiaikoina eniten kuunnellut.

01.  Mumford & Sons, nyt kun kesä alkaa olla virallisesti ohi, nousee tuo ikilempparini takaisin soittoon. Niin hassua kuin se onkin, minulle Mumford & Sons on aina jostain syystä syys- ja etenkin talvimusiikkia, eikä sitä tule kesäisin kuunneltua lainkaan. Ensimmäiset kaksi levyä on lemppareita, mutta uudempaa on nyt tullut kuunneltua myös paljon.

02. José Gonzáles, varsinkin vanhempi tuotanto, mutta alan myös ihastua uusimpaan Vestiges & Claws -levyyn hyvää vauhtia. Rauhallista, kaunista, aikaa kestävää.

03. Regina, vaikka kesä loppuukin ja kesämusan tilalle vaihtuu talvimusa, on Regina silti soitossa edelleen. Jos Mumford & Sons profiloituu minulle viileämpien ja pimeämpien vuodenaikojen musiikiksi, on Regina normaalisti sitä kevyttä kesämusiikkia. Kaunista ja heleää, toimii vielä hetken ennen kuin jää vuosittaiselle talvitauolleen soittolistoillani.

Ikilempparit: Sigur Rós, Pariisin kevät (kolme ensimmäistä levyä, en ole uusimpien fani), José Gonzáles, Eppu Normaali (vanhin tuotanto), U2Scandinavian Music Group,  The XX, Ellie Goulding & The Sounds.

KIRJAT 

Vaikka yleensä en lue kuin yhtä kirjaa kerrallaan, on tällä hetkellä kesken poikkeuksellisesti kolme. Joten ehkä vähän niistäkin, vaikka niistä nyt aika paljon täällä blogissa jo onkin. Ihan vain jos ette ole sattuneet huomaamaan.

01. Elisa Aaltola : Eläimet yhteiskunnassa (2015). Tämä artikkeli- ja esseekokoelmateos on alkumetreillään kesken ollut jo heinäkuusta. Tärkeä aihe, olen vain siitä nyt lähiaikoina lukenut sen verran paljon, että alku on aikalailla tutun kertausta itselleni. Aion tämän vielä jossain välissä kyllä ehdottomasti loppuun lukea, odotan, että pääsisin tuolta ruokateollisuudesta hieman pidemmällekin, ehkä jopa ihan uusiin näkökulmiin ja vesiin ihan itsellenikin!

02. Svetlana Aleksijevitš : Tšernobylista nousee rukous (2015) on taas ollut kesken elokuusta, mökkilaiturilta, raskaiden lukuhetkien kaipuusta. Raskas tämä onkin ollut, näkökulmat vaihtuvat ja toivottomuus leimaa kerrontaa, mutta laadukasta ja tärkeää kirjallisuutta silti. Luen tätä lähinnä pieninä pätkinä muun kirjallisuuden välissä, ja tavoitteena olisi saada tämä ehkä vuoden loppuun mennessä kokonaan luettua. Isommat putket alkavat ahdistaa tarinan syvyyden vuoksi, joten tällainen osissa lukeminen toimii kirjan kanssa yllättävänkin hyvin.

03. Jukka Viikkilä : Akvarelleja Engelin kaupungista (2016) tarttui lukujonoon Lauran blogista, ja maanantaina oli kirjaston varausjonosta viimein vuoroni se itselleni hakea. Kauniinoloinen kirja Engelistä ja Helsingistä, sellainen, jota lukiessa tekee mieli kuunnella Sibeliusta ja keskittyä tarinaan sataprosenttisesti. Mutta tästä varmaan lisää jo aika piankin, ihan jo täällä bloginkin puolella.

Ikilempparit on listattu kerran jos toisenkin tässä blogissa, mutta lähiaikoijen toimivimmat ovat ehdottomasti olleet Inkeri Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa, Hemingwayn Vanhus ja Meri, Alice Munron Hyvän naisen rakkaus sekä Tove Janssonin Kunniallinen petkuttaja.

Ah, sellaisia. Löytyikö yhteisiä lemppareita? Tapojeni mukaan en nyt haasta varsinaisesti ketään, mutta tästä saa ottaa kopin, jos on aina tämän halunnut tehdä, muttei haastetta vielä saanut. Olkaa hyvät!

tiistai 13. syyskuuta 2016

ERNEST HEMINGWAY : VANHUS JA MERI


ERNEST HEMINGWAY : VANHUS JA MERI 
♥ ♥ ♥ ♥ ♥
133s. 
Tammi 2007
Alkuteos: The Old Man and the Sea (1952)

Täysin normaaleja syitä, miksi en ole koskaan aiemmin saanut tartuttua näihin amerikkalaisiin klassikkoteoksiin: pelkään, etten saa niistä mitään irti. Pelkään, että en ymmärrä niitä. Pelkään, että ne ovat tylsiä ja yliarvostettuja. Pelkään, että ne ovat jotain ylikirjallisuutta, eikä pääni riitä niille. Pelkään, että en saa edes 133-sivuista teosta loppuun, koska teksti on niin jäyhää tai vaikeaa. Pelkään, etten saa edes aloitettua. Pelkään, että kaikki muut ovat pitäneet, mutta minä en. Pelkään siis, että olen niille täysin normaalisti ja yksinkertaisesti ihan vain liian vajaaälyinen, ja joudun tunnustamaan sen kaikille tällaisen kirjan luettuani. Perushyvä lukijaitsetunto, selkeästi.

"Se on iso kala ja minun on saatava se uskomaan itseeni, hän tuumi. En saa missään tapauksessa antaa sen oppia tuntemaan voimaansa enkä myöskään, mitä se voisi saada aikaan, jos lähtisi ryntäämään. Jos olisin sen tilalla, pinnistäisin nyt kaiken voimani ja painuisin eteenpäin, kunnes jokin pettäisi. Mutta Jumalan kiitos kalat eivät ole yhtä älykkäitä kuin me, jotka niitä tapamme. Vaikka ylväämpiä ja väkevämpiä ne kyllä ovat."

Vanhus ja meri on siis tosiaan ensimmäinen Hemingway, johon olen koskaan saanut tartuttua. Vaikka ns. viihdekirjallisuudesta en koskaan oikein olekaan osannut välittää, olen silti kokenut lukevani ehkä eniten sellaista kevyttä keskiraskasta kirjallisuutta. En vaikeimpia, en haastavampia, mutta silti älyllistä ja jouhevaa. En ole opiskellut koskaan kirjallisuutta, ja tämä on ollut minulle aina puhdas harrastus, mutta lähivuosina olen pikkuhiljaa uskaltanut myös vähän raskaampana pitämäni kirjallisuuden pariin, ihan jo oman kiinnostuksen puitteissa. Suomalaisista aloitin Waltarista, ulkomaisista klassikoista nyt muka Hemingwaykö on vasta ensimmäinen, johon tartun? 

Ja oi kyllä, minä rakastin tätä kirjaa.

Vaikka tästä onkin ehkä aikojen saatossa kaikki sanottu, sanon silti, että rakastin. Rakastin yksinkertaisuutta, koruttomuutta, hiljaisia lauseita, joiden sisällä on paljon. Rakastin miehen ja kalan, kalastajan ja saaliin, ihmisen ja luonnon suhteen kuvausta. Rakastin eleettömyyttä, joka on yhtäkkiä ihan hurjan paljon. Ja ennen kaikkea rakastin sitä, että koko 133 sivua, koko pienoisromaanin verran jaksettiin pysyä yhdessä ja samassa. Samassa tapahtumassa, samassa aiheessa, samassa maailmassa. Kun välillä tuntuu, että nykykirjallisuus on ajankuvansa mukaan täynnä kaikkea: hälyä, melua, vaihtuvia hahmoja, teemoja ja näkökulmia niin että yksiin kansiin mahtuu koko levoton pienoismaailma, niin näihin kuusikymmentä vuotta vanhoihin klassikoihin syventyessä sitä yhtäkkiä huomaakin löytäneensä pitkästä aikaa sen rauhan ja levollisuuden, jota välillä ympärilleen kaipaa niin hurjan kipeästi. Sen löytää mereltä, turkooseista vesistä, Kuuban rannikoilta, joihin voi täysin samaistua olleensa itse veneretkellä Karibianmerelle vuosi sitten. Vanhuksen ja meren suhde oli kaunis ja hiljainen ja se tuli minulle täysin oikeaan väliin. Eli on tästä minun päästä sitten kuitenkin johonkin, vaikkei sitä aina ihan itse uskokaan. (Ja toim.huom, tässä kirjassa ei lopulta kyllä edes ollut yhtään mitään vaikeaa, että olisi se sopinut myös vähän pehmeäpäisempään hetkeenkin. Ja hyvä niin.)

lauantai 10. syyskuuta 2016

HARUKI MURAKAMI : MIEHIÄ ILMAN NAISIA


HARUKI MURAKAMI : MIEHIÄ ILMAN NAISIA
♥ ♥ ♥ ♥ ( ♥ )
276s.
Tammi 2016
Alkuteos: 女のいない男たち [Onna no inai otokotachi] (2014)
Arvostelukappale

Ensimmäistä kertaa minua jännitti tarttua Murakamin kirjaan. Eikä siksi, että olisin pelännyt ettei se olekaan hyvä, mahtuuhan muidenkin lempikirjailijoideni tuotantoihin teoksia, joista pitää vähemmän kuin muista. Eikä edes siksi, että ylipäätään odottaisin tältä jotain. Vaan ihan yhtäkkiä jännittää siksi, että tästä pitää blogata.

Ennen kirjablogia luin kirjan, ja jos se oli hyvä, pidin siitä. Jos se oli huono, en pitänyt, ja sillä siisti. Kuten aiemminkin olen maininnut, olen pyrkinyt pidempään jo etsimään vahvoja perusteita sille, miksi en jostain pidä, ja pidän ihan tärkeänä blogata myös flopeista, koska tuntuu epäreilulta kertoa vain niistä joista pidän. Luen minä huonoakin, ja haluan kertoa myös muille mikä niissä teoksissa tökki, eihän blogit saa täyttyä vain hehkutuksista ilman vastapainoa. Mutta jos kirja on ollut hyvä, olen ihan vain varauksettomasti pitänyt siitä, sen kummemmin perustelematta, rakastanut vain menemään. Mutta nyt, yhtäkkiä, kirjablogin kanssa, sillekin pitäisi olla perustelu. Ja mikäs siinä, jos pitää kirjasta, josta kaikki pitää, mutta huomattavasti vaikeampaa on perustella, miksi pitää kirjasta, joka jakaa hyvinkin vahvasti mielipiteitä. Tai kirjailijasta, tässä tapauksessa. Mutta yritetään.

"Miehiin ilman naisia on helppo liittyä. Riittää, että rakastaa syvästi jotakuta naista ja että nainen lähtee pois. Useimmissa tapauksissa (kuten tiedät) kavalat merimiehet vievät hänet pois. He houkuttelevat hänet matkaansa petollisilla sanoillaan ja vievät hänet sukkelasti Marseilleen tai Norsunluurannikolle. Meillä ei ole mitään keinoa estää sitä. Voi myös olla, että nainen päättää oman elämänsä merimiehistä riippumattomista syistä. Sillekään me emme mahda juuri mitään. Eivätkä mahda edes merimiehet."

Murakamin Miehiä ilman naisia on novellikokoelma, pari vuotta sitten Japanissa ilmestynyt ja nyt onneksi jo sarjassamme niitä, jotka on suoraan alkuperäiskielestä suomeksi käännetty, eikä aina sen englannin kautta. Kun muut lukemani Murakamit (kaikki viisi vuoden sisällä, ai miten niin on tullut kahmittua?) ovat olleet pitkiin tarinoihin ja maagiseen realismiin nojaavia paksukaisia, joissa yhteen hahmoon ja hänen maailmaansa (toki aika maneeriseen ja stereotypiseen, vai voiko joku väittää, etteikö Murakamin mieshahmot, ne ei-komeimmat vaan keskinkertaiset herkät pojat, jotka aina vain oudosti huomaavat harrastavansa seksiä jonkun naisen kanssa, joka ei kuitenkaan korostetusti koskaan ole se kaikkein kaunein ja viehättävin) sukelletaan pitkiksikin ajoiksi, oli varsin mielenkiintoista lukea häneltä novellikokoelma. Lyhyitä, tiivistettyjä novelleja, miehistä ilman naisia. 

Ja mitäkö pidin? Aika kovastikin. Murakamin novellit kuulostavat The Beatlesilta, jazzilta ja hissimusiikilta. Ne ovat tarkkanäköisiä, kauniita ja jopa yllättävänkin realistisia. Ne ovat kyllä juu taas vaihteeksi yksipuolisen miesnäkökulmaisia ja heteronormatiivisia, mutta verraten muuhun tuotantoon, ne ovat niin täynnä tunnetta, menetystä, kipua ja kaipuuta, että maneerisuuden ja omanapaisuuden antaa anteeksi, jälleen kerran. Jos unohtaa sukupuolisuuden ja ohittaa sen jokakertaisen (oudonseksuaalisuuden korostamisen, jää tämän teoksen novelleista jäljelle vahva tunnekirjo, sellainen herkkyys, jota harvoin näin kauniisti ja osuvasti kuvataan. Miehet ovat menettäneet naisensa eri tavoin, toiset raa'imman kautta, toisen saamatta sitä itselleen lainkaan, ja yhtäkkiä heidän kaikki tunteensa ovat täysin iholla. Murakami kirjoittaa vahvaa ja omaleimaista tyyliään, mutta tuntuu, että ensimmäistä kertaa hän antaa oikeasti enemmän kuin koskaan aiemmin. Päästää syvemmälle, näyttää laajemmalta, ei tyydy pelkkään ylimalkaiseen kuvailuun vaan kerrankin paneutuu pinnan alle. Ja se tuntuu jokseenkin hauskan ristiriitaiselta, kun kyseessä on kuitenkin seitsemän irrallisa novellia, ei yhteen hahmogalleriaan paneutuva romaani.

Oli tämän kokoelman joukossa muutama keskinkertainenkin novelli, ja yksi varmaan vaatisi muutamankin lisälukukerran, jotta voisin sanoa ymmärtäneeni sen. Mutta esimerkiksi Yesterday'ta rakastin, Itsenäinen elin oli myös ihana. Mutta mikään ei voita viimeisintä, nimikkonovellinakin toiminutta Miehiä ilman naisia. Se oli kaikessa haikeudessaan niin kaunis ja koskettava, että se teki mieli lukea heti perään uudelleen. Se oli haikea, tiivistetty ja kipeä, vertauskuvallinen ja koskettava. Se jo yksin olisi saanut tämän kokoelman sydämet nousemaan varsin korkealle. 

Että kyllä minä vaan Murakamista pidän. Pidän paljon, löydän kaunista, en löydä mielenpahoitussovinismia, vaikka tunnistankin aihelmat, jotka niinkin voi tulkita. Murakami on minun kirjailijani, ja häen maailmaansa rakastan. Rakastaisin vaikka muut eivät voisi sietääkään, koska mitäpä niillä muilla, kun itseäni vartenhan minä luen. Ja se kai se pääasia onkin.

maanantai 5. syyskuuta 2016

MAJA LUNDE : MEHILÄISTEN HISTORIA



MAJA LUNDE : MEHILÄISTEN HISTORIA 
♥ ( ♥ )
431s.
Tammi 2016
Alkuteos: Bienes historie (2015)
Arvostelukappale, kiitos kustantajalle

Syksyn uutuusputkesta ei vieläkään päästy, mutta tällä kertaa hypättiin kuitenkin sentään jo käännöskirjallisuuden puoleen, norjalaisen Maja Lunden vasta käännetyn, kotimaassaan palkintoja voittaneen romaanin pariin. Lunden teos, kuten monet muutkin lähiaikoina lukemani, kiinnostivat jo keväällä syyskatalogeja selaillessa, ja tästä sainkin itselleni ihan oman arvostelukappaleen viime viikolla käsiini, kiitos siitä Tammelle.

Mahtipontisesti nimetty Mehiläisten historia on romaani, joka kulkee kolmessa aikatasossa, menneisyyden, vuoden 1857 Englannissa, jossa suurperheen isä etsii itselleen kadonnutta intohimoa mehiläispesien parissa, nykypäivän, vuoden 2007 Ohiossa mehiläistarhaaja-Georgen saappaissa keskellä surua kun perijä ei osoitakaan kiinnostusta mehiläistarhaamiseen sekä tulevaisuuden, vuoden 2098 Kiinassa, jossa Tao, hänen miehensä ja tuhannet muut pölyttävät hedelmäpuita käsin mehiläisten kadottua vuosikymmeniä sitten maapallolta. Elokuvamaisesti etenevä romaani antaa tarinoiden kulkea omia ratojaan, kunnes, kas kummaa, ne toki lopulta löytävät toisensa, sitovat lankansa yhteen ja mehiläisensä surisemaan samoihin pesiin.

Siihen nähden miten paljon Mehiläisten historiaa odotin, oli se minulle oikeastaan aika iso pettymys. Alkumetrit veivät mennessään ihan huomaamattaan, mutta kun olin lukenut yli kolmesataa sivua, ja kirjassa oli tapahtunut lähinnä takakansiliepeessä kuvaillut perustapahtumat ja sarja aivan epärelevantteja yksityiskohtia, alkoi tämä puuduttaa. Mutta koska kirjojahan ei voi kesken jättää, taistelin sen loppuun, toivoin, että loppu tulee ja pelastaa minut useilta tuhlatuilta tunneilta, joita ei koskaan takaisin saa.

Ja pelasti se, mutta vain ihan vähän. Nosti kaksi tähteä kahdeksi ja puoleksi, sai taas hetkellisesti kiinnostumaan ennen kuin lässähti lopullisesti. Loppuratkaisun yhden käänteen lukijana keksi jo ensi metreillä (tai no ensi ja ensi, kun kyseisen käänteen alustukseen meni jo lähes sata sivua), loppujen yhteennivoutuminen taas tuntui pakolliselta päälleliimaamiselta, kun tämän kaiken nyt vain piti jotenkin liittyä yhteen. Henkilöhahmot olivat jotenkin erityisen etäisiä, osittain jopa erityisen ärsyttäviä nahjuksia, heistä ei saanut otetta eikä heidän kohtaloistaan jaksanut suuremmin kiinnostua. Sivumääränsä ja tapahtumien ja käänteiden vähäisyyteen nähden myös miljöötä, yksityiskohtia ja tunnelmakuvausta oli yllättävän vähän, ja ehkä toki voi olla myös tottumuskysymys kun on kuukauden putkeen lukenut hyvin kuvailevaa kotimaista kaunokirjallisuutta, mutta tällaisenaan tapahtumapaikat ja -maisemat tuntuivat lähinnä tylsiltä ja värittömiltä. Historiankuvausta en oikein pitänyt uskottavana, siinä oli harppailtu paljonkin helpoimman kautta ja parempaakin dystopiaa olen kyllä jo ehtinyt lukea. 

Yleisfiilis kirjasta olisi ehkä lyhyesti ja todella hienoin kirjallisuustermein kuvattuna lähinnä "blaablaa". Se ei antanut mitään uutta, vaikka yritystä oli, se ei syventynyt sanomaansa vaikka tilaa sillekin olisi löytynyt. En tätä kokonaan teilata halua, ei tämä kirjana huono sanan varsinaisessa merkityksessä ole, mutta minun kirjani se ei ollut. Ei, vaikka siihen sillä aiheensa puolesta olisi varsin paljon ollut potentiaaliakin. Mutta jos 431 sivusta 4 käsittelee mehiläiskatoa ja ihmisen mahdollisia vaikutuksia siihen ympäristö- ja maatalousongelmineen, ei se ihan riitä täyttämään nimensämukaisia saappaita.