keskiviikko 31. elokuuta 2016

ELOKUUN LUETUT


Jälleen vierähti kuukausi pelkän kotimaisen kirjallisuuden parissa. Ja paperilla niin kovin samankaltaisten teostenkin, vuoden sisällä ilmestyneitä, nuorehkojen suomalaisten naisten kirjoittamia kirjoja, ihmissuhteista ja rakkaudesta, enemmän tai vähemmän. Vaan kovin oli omanlaisiaan jokainen, ei enää kansien välissä samanlaisia tai yhtä kaavaa toistavia. Ehkä rakastan kotimaista kirjallisuutta niin paljon, koska rakastan suomen kieltäkin - kun kirjallisuutta lukee omalla äidinkielellään, suoraan kirjailijalta lukijalle, ilman sitä kääntäjää välissä, saa siitä ne pienimmätkit nyanssit ja rivien välit irti. Niistä saa suoraan sen, miten kirjoittaja ajatteli, ja niistä saa ne kauneimmat sanayhdistelmät, lauserakenteet, kielikuvat ja sanomattomuudet ihan täysin omin tulkinnoin. Sitä lukee mielellään, siitä ei menetä mitään.


Ja tässäpä vielä ne kuukauden kirjat postauslinkkeineen:


Jälleen kuusi kirjaa, 1715 sivua ja siihen vielä risat kesken olevaa päälle. Kuukauden ehdottomiksi lempikirjoiksi nousi Lempi sekä Kaksi ihmistä minuutissa, ne tulevat todennäköisesti olemaan aika korkealla kumpikin ihan jo noin koko vuodenkin mittakaavassa. Lempissä rakastin kieltä ja rohkeutta, Kahdessa ihmisessä minuutissa erilaisuutta ja kykyä ottaa kantaa alleviivaamatta. Varsinaisia floppeja tai pettymyksiä kuukauteen ei mahtunut, hyvin voi kyllä tämä meidän nykykirjallisuutemme Suomessa.


Muuten elokuu onkin ollut varsin hektistä, ehkä siksikin tähän rauhalliseen ja kauniin maailevaan kielimaisemaan on ollut niin ihana upota. Olen aloittanut taas työt pitkän loman jälkeen, saanut uuden työtiimin, uuden esikouluryhmän, ollut kolme viikkoa väistötiloissa, pienessä kopperossa ja nyt viime päivät puurtanut tunteja työpäivän päälle uusissa tiloissa, että saataisiin pian jo siellä valmista. Olen myös ilmoittautunut avoimen ylipiston etäverkko-opintoihin ja läsnäolevaksi Itä-Suomen yliopistoon. Olen tsempannut itseni uutta varten, järjestänyt niin, että olen vielä yhden vuoden töissä ja sitten opiskelen täysipainoisesti. Ihan toisella puolella Suomea, mutta onneksi ajatukseen ehtii tottua tässä vajaassa vuodessa. Ja toisaalta täytyy taas todeta, että on se ihmismieli kaikkein omituisin. Suurin unelmani kun lukiossa oli muuttaa Helsinkiin, asua, opiskella ja työskennellä täällä. Täällä asuessani viime vuodet olen taas kaivannut ihan hurjan paljon takaisin Itä-Suomeen, kotimaisemiin, pienille paikkakunnille. Ja nyt kun kappas vain, sinne opiskelemaan pääsin, tuntuu, että haluaisinkin vain asua Helsingissä. Joopa joo, koitapa siinä sitten tehdä päätöksiä, kun mikään ei koskaan onnistu ilman jahkailua ja jossittelua. Mutta, kyllä tämä tästä. Onpahan testattu, sittenhän sen näkee, aina pääsee takaisin ja niin edes päin. Kootut kliseet, mutta ei ehkä ihan turhaan. Nyt nautin syksystä, syyskuusta, kirpeistä aamusta ja ruskasta. Ja ehkä myös hieman enemmän siitä käännöskirjallisuudesta. 

sunnuntai 28. elokuuta 2016

HELMI KEKKONEN : VIERAAT



HELMI KEKKONEN : VIERAAT 
♥ ♥ ♥
192s.
Siltala 2016

Vielä yksi kotimainen tämän syksyn taikka vuoden uutuuskirja, sen jälkeen lupaan lukea välillä jotain vähän muutakin. Ehkä käännettyä proosaa, vanhoja klassikoita tai vaikka jonkun lempikirjan uudelleen. Katsotaan minkälainen olo on, kun seuraavaa kirjaa alan tuosta alati kasvavasta pinostani valita. Mutta vielä kerran, kaunista ja uunituoretta kotimaista kaunokirjallisuutta, olkaa hyvät.

"Mutta ei se johdu vain matkasta. Täällä vesi on ääretön, tuuli tarttuu lintuihin ja hiuksiin, lavea maailma on täysin hiljaa mutta äänistä täysi. Kaupungissa ilma hautoo rakennusten välissä, pölyisistä ikkunoista näkyy vain toisia taloja.

Enkä minä edes halua lähteä."

Senja järjestää lauantai-iltana juhlat, kauniit ja pienet illanistujaiset kaikkein lähimmille. Ilma hautoo elokuisena iltana, viini kuplii laseissa, Senjan mies Lauri lähtee hakemaan vielä valkoisia ruusuja viime hetkellä. Ja kun ovikello viimein soi, se soi useasti perätysten, se tuo kauniiseen asuntoon vuorotellen ihmisiä, odotettuja ja odottamattomia, ja pikkuhiljaa aina näkökulmaa vaihdellen vieraskatraan kokonaisuus alkaa hahmottua, tarinat osoittavat eri suuntiin, mutta nivoutuvat pikkuhiljaa yhteen, palaavat laajentuneesta kaaresta kohti alun esittelemää keskipistettä ja tuovat hetket ja tunnelmat siihen samaan iltaan, josta koko tarina alkaa.

Helmi Kekkosen episodiromaani on kaunista ja herkkää luettavaa. Kirjan kieli on ihanaa, siitä nauttii, vaikka mitään ei tapahtuisikaan. Lauseet ovat hiottuja, muttei liian, itsetarkoituksellisuus tästä kirjasta puuttuu kaikkein vahviten, ja se on ihana asia. Pidin myös paljon ajatuksesta tarinan takana, todellisuuden kohdanneista haaveista, siitä kuvaelmasta, miten oikeassa elämässä mikään ei koskaan ole ihan niinkuin ajatuksissa toivoisi olevan. Että onnellisuus ei ole jotain, mikä saapuu sitten kun, sitten kun on lapsi tai kaksi, sitten kun on mies ja asunto, sitten kun on kasvattanut ja päästänyt irti. Että oikeastaan kaikki on ihan vain tässä ja nyt, nykyhetki on lopulta se ainoa, jossa me koskaan elämme ja vain sen onnistumisella on merkitystä, katseltiin asiaa menneestä tai tulevasta. Ja kauniisti sen Kekkonen tässä tarjoilikin, toi esille hienovaraisin lausein, esitteli hurjan katraan ihmisiä ja kohtaloita, vaikka kirjassa oli vain parisensataa sivua. Se oli taitavaa ja vaivatonta, ja siitä minä tässä pidin.

Ja silti. Silti oli jotain, mikä esti minua pitämästä tästä ihan täysin. Sain tämän kirjan ihan juuri äsken päätökseen, ja ehkä pitäisi vielä hetki tai toinenkin sulatella, että varmemmaksi tietäisi, mutta sanonpa sen silti nyt jo tuoreeltaan: tässä kirjassa oli jotain joko liikaa tai liian vähän, mutta en saa täysin otetta kummasta oli kyse. Tarinat, kohtalot, teemat ja miljööt olivat taitaen luotuja, ja vaikka niitä oli paljon, se ei jostain syystä hirveästi häirinnyt. Ja silti toivoin, että oltaisiin mielummin keskitytty yhteen tai kahteen paremmin. Tarina eteni vahvasti tunnelmien, odotusten ja psykologian ympärillä, ja se tuntui tämän kanssa kaikkein tärkeimmältä, ja silti petyin siihen, miten tapahtumat ja pieni juonikuvio taustalla kliseisesti ja ennalta-arvaten päättyi. Tässä oli paljon kaunista, herkkää ja ihanaa, ja silti tässä oli myös melkein yhtä paljon hetkiä ja säikeitä, joille en oikeastaan juurikaan lämmennyt. Luettava, nautittavakin, muttei silti sykähdyttänyt henkilökohtaisella tasolla niin paljon kuin olisin toivonut. Hassua, enkä tätä ristiriitaisuutta tämän paremmin osaa selittää, mutta ehkä ei aina tarvitsekaan. Kyllä tämä muidenkin lukea kannattaa, muodostaa tästä ihan oma mielipiteensä. Koska ehkä se ennenkaikkea tässä minulla olikin se, joka hieman tökki, nimittäin oma mielipide kyseisestä kirjasta. Ja se nyt ei kerro vielä muiden kohdalla yhtään mitään.

lauantai 27. elokuuta 2016

PUOLI VUOTTA KIRJABLOGGAAJANA

Puoli vuotta, se on ehkä lyhyt aika koko bloggaajaurallani, mutta pitkä aika se tuntuu tämän nimenomaisen blogin seurassa olevan. Se tuntuu pitkältä, koska kirjojen parissa teen todella jotain mistä nautin, ja se tuntuu pitkältä, koska tähän väliin on mahtunut jo 71 postausta ja nelisenkymmentä luettua kirjaa. Eli enemmän kuin jonain aikaisimpina aikoina kahtena vuonna yhteensä. Mutta koska mikäpä sen parempaa kuin blogien pienimuotoiset merkkipäivät, kirjoittelin hieman ylös asioita, jotka lukemiseni kannalta ovat muuttuneet, kiitos kirjabloggaamisen.



Luen hurjasti enemmän ja se näkyy. Vuosina '14 ja '15 luin kumpaisenakin 31 kirjaa, nyt ollaan menossa jo 50. parissa. Tekee mieli lukea, kun sille oikeasti on aikaa, mutta tekee mieli lukea, koska luetusta kirjasta seuraa myös keskustelua, ajatustenvaihtoa ja oman lukemisensa jäsentelyä.

Luettavien pino on kasvanut loputtomaksi. Tämä tuntuu välillä ihan mahdottomalta, mutta kaukana on ajat, jolloin haahuilin kirjastohyllyjen välissä miettien mitähä ihmettä lukisin seuraavaksi. Kirjablogeista bongaa jatkuvasti uusia lukusuosituksia, kirjoja, joihin tekee mieli tarttua ihan heti. Samalla sitä huomaa löytäneensä itselleenkin myös ne uudet lempikirjailijat, ja jos ei muuta keksi, voi aina tarttua Alice Munroon tai Tove Janssoniin, ja lukujumitkin ennaltaehkäistyy kun tietää yhden luettuaan pääsevänsä pian jo seuraavan hyvän pariin.

Luen enemmän tuoretta kirjallisuutta. Muistan alkuvuodesta silmäilleeni Helmet-kirjastojen lukuhaastetta ja pohtineeni mistä ihmeestä saan tietoa muka tänä vuonna julkaistusta kirjallisuudesta. Ja yhtäkkiä huomaan että luen jo kahdeksatta tänä vuonna ilmestynyttä teosta. Ilman kirjablogeja uutuudet menivät ehkä enemmän ohi, mutta nyt huomaan hurjalla innolla selailevani kustantajien katalogeja, etsiväni tietoa uusista, odottavani esikoisteoksia ja vanhojen lemppareiden uutuuskirjoja.

Luen parempia kirjoja kuin ennen. Ehkä olen tutustunut paremmin omaan kirjamakuuni, mutta olen vuoden mittaan tarttunut varsin hyvin hyvien kirjojen selkämyksiin ja siirtänyt ne kirjanmerkkeineen kangaskassiini, joka kulkee mukanani töiden ja kodin väliä. Muiden bloggauksista, niin kehuvista kuin kriittisistäkin saa myös hurjan hyvää esimakua siitä tykkääköhän jostan yhtään vai ei, toisaalta taas syksyn uutuuksien kanssakin on käynyt hyvä tuuri, olen enemmän tai vähemmän tainnut rakastaa niitä kaikkia. Tiedän paremmin mikä minulle toimii, ja jätinpä tässä kuussa oikeasti jo yhden kirjan keskenkin, kun ei vain alkumetreillään napannut. Ja se on varsin historiallista, se oli nimittäin ensimmäinen kirja viiteen vuoteen, jota en jatkanut alkua pidemmälle. Ja ehkä ensimmäinen ikinä, jonka tietoisesti keskeytin, muut ovat vain yrityksistä huolimatta unohtuneet, jääneet muiden jalkoihin.


Luen jostain syystä enemmän kotimaista kuin koskaan aikaisemmin. Tänä vuonna viidestäkymmenestä luetusta tai luettavasta kirjasta 29 on ollut kotimaisia, ja vaikka luulin aina lukeneeni paljon suomalaista kirjallisuutta, pieni kurkistus Goodreads-tilastoihin näytti täysin muuta. Olen sitä toki aina lukenut, mutta reilusti enemmän silti käännöskirjallisuus on ollut hyllyssäni edustettuna. Nyt kotimaiseen on kuitenkin hurahtanut, olen rakastunut siihen, että luen kielellä, jolla kirja on kirjoitettu. Sen kauneus, sanojen käyttö ja lauseiden rakenne tuntuu ihan toiselta, kun välissä ei ole kirjailijan ja lukijan välillä ketään, ajatus tulee suoraan sellaisena kuin se on eteeni rakennettu. Käännöskirjallisuuden kanssa tulee eteen myös jostain syystä enemmän huteja, mutta mistä se johtuu, en ole aivan varma. Kuvittelisi, että käännettäviksi ei ne suurimmat flopit pääse, mutta sitten taas toisaalta taidan tuntea genreni ulkomaisen kirjallisuuden parissa huonommin, tartun herkemmin vahingossa liian viihtellisiin tai kliseisiin kirjoihin. Ja luota liikaa Goodreads-tähtiin, ne kurjat kun esimerkiksi veivät minut Kaiken sen valon jota emme näe pariin, ja noitakaan tunteja elämästäni en enää koskaan takaisin saa, hah.

Kulutan kirjastopalveluita varsin hurjaan tahtiin. Tällä hetkellä varausjonossa on 12 kirjaa, tänä vuonna ehdottomasti suurin osa luetuista on kirjastosta. Opettelin viime syksynä lainaamaan vain yhden, maksimissaan kaksi kirjaa kerrallaan ja opin eroon ikuisista myöhästymismaksukierteistä. Ja suuri kiitos Helmet-kirjastojen maksuttomalle varauspalvelulle, ilman sitä uutta  ja puhuttavaa kirjallisuutta tulisi luettua huomattavasti vähemmän.

Olen tarttunut useammin myös tietokirjoihin. Ihmettelin vielä vuosi sitten Meksikossa siskoni poikaystävän lukuvuorossa ollutta talouspoliittista kirjaa ja mietin kuka ihme lukee tietokirjallisuutta vapaaehtoisesti, ja vielä matkalukemisenaan. Minä, vuoden päästä tuosta hetkestä.

Saatan lukea uudelleen jo aiemmin lukemani kirjan. Kun lukee paljon, ei tunne enää niin vahvasti, että kaikki jo kertaalleen luettuihin käytetty aika olisi uudelta pois. Haluaisin lukea vanhoja lempikirjoja vielä enemmänkin uudelleen, ehkä sitten kun tämä syksyn uutuuskirjojen kirjastopino pienenee ja voin syventyä enemmän taas oman hyllyn teoksiin. Ehkä luen viimein Täällä Pohjantähden alla -trilogian loppuvuonna uudelleen, siitä olen haaveillut kuitenkin vasta viimeiset viisi vuotta.


Keskustelen kirjoista enemmän, luonnollisestikin. Mutta sen lisäksi, että keskustelen silloin tällöin omassa kommenttiboksissa ja sitä hieman useammin muiden, tulee kirjoista puhuttua myös enemmän vapaa-ajalla ja internetin ulkopuolella. Kyllä, varsin erikoista sinäänsä, jos käyttää kuussa keskimäärin kolmevuorokautta lukemiseen, että siitä vielä sitten puhuukin. Jännä.

Luen kriittisemmin. Vaikka yritän edelleen pitää vahvasti kiinni siitä, ettei lukeminen ole minulle tavoitteellista toimintaa, vaan rakas harrastus, huomaan pohtivani jo lukiessa enemmän mitä tästä haluan sanoa blogissani. Jos jostain kirjasta ei pidä, on tärkeää tiedostaa miksei, mutta lähiaikoina olen yrittänyt löytää myös hyvistä kirjoista enemmän syitä miksi niitä rakastan. Enää ei riitä, että tuntuu vain siltä, piti tai ei, haluan osata perustella myös miksi. Silloin myöskään toisten mielipiteet ei mene niin tunteisiin, huomaan nimittäin vieläkin, että jos perusteetta vain lyttää jonkun toisen lempparin, saa se aikaan varsinaisen kuohahduksen, haha.

Bloggaaminen tuntuu hurjan mukavalta. Kirjablogikulttuuri on noin tuhannesti enemmän minun juttuni kuin muut blogit, tämä puuha tuntuu yhteisöllisemmältä, kotoisammalta, kaukana siitä naistenlehtimäisestä editorial-kulttuurista, joka elämäntapablogit on viime vuosina valloittanut. Niilläkin on yleisönsä, enkä niitä kritisoida halua, mutta tämä kotoisuus, maanläheisyys ja yhteisöllisyys tuntuu vain hurjan omalta.

Tulee vain lähinnä mieleen, että miksi en tajunnut tehdä tätä jo aikaisemmin?

tiistai 23. elokuuta 2016

TERHI RANNELA : FRAU



TERHI RANNELA : FRAU 
♥ ♥ ♥
323s.
Karisto 2016

Törmäsin Rannelaan ihan satunnaisesti, kirpputorilla kun kansien perusteella kiinnostavalta näyttänyt Punaisten kyynelten talo päätyi kassalle asti. Terhi Rannelan ensimmäisestä aikuisille suunnatusta romaanista pidin, ja sen myötä sain myös tämän blogeissa täysin ohittaneeni Fraun lukulistalle. Ilman Punaisten kyynelten taloa tämä olisi lukematta varmaan jäänytkin, niinkin järkisyistä kuin siitä, että tämän kansi vaikuttaa juuri siltä, ettei minua voisi kirjakaan vähempää kiinnostaa. En sitä kovin visuaalisesti viehättävänä pidä, ja lisäksi se antaa ymmärtää sisältävänsä jotain Remes-tyylistä dekkaria, eikä sellainen varsinaisesti omaan lukuvalikoimaani oikein kuulu. Onneksi kuitenkin osasin ohittaa tuon aika lopulta merkityksettömänkin ulkoisen puolen, sillä tämä romaani on lopulta paljon kansiaan enemmän. Luonnollisestikin.

"Reinhardin kasvojen alla samanmieliset miehet ja naiset olivat kokoontuneet sodan jälkeen puhumaan  ja muistelemaan menneitä aikoja. He olivat pitäneet kansallissosialismin liekkiä elossa, ja kun aika heistä jättäisi, he siirtäisivät soihdun tuleville sukupolville. 

Vihalla ja rakkaudella oli jotakin yhteistä, se oli sammumaton."

Kuten edellisessä romaanissaankin, Rannela hyppää rohkeasti pois kotimaan historiasta. Kun hän viimeksi antoi äänensä täällä Suomessa muuten niin vieraaksi jääneelle Demokraattisen Kamputsean kommunistiselle vallankumoukselle, ollaan tällä kertaa tutumman ääressä, toisessa maailmansodassa ja holokaustin ytimessä. Näkökulma on toki "raikkaan erilainen", niin kuin nykyhenkeen toista maailmansotaa käsitellessä kaunokirjallisuudessa tuntuu olevan, se kun hyppää natsipyöveli Reinhard Heydrichin vaimon Linan tarinaan, osuuteen raivoisana aatteen kannattajana sekä jyrkkään uskoon omaan asiaansa. Heydrichin salamurhan jälkeen SS-kenraalin leski kun seisoo miehensä rinnalla vielä vuosikymmeniä tämän kuoleman jälkeenkin, ja on ainoita eloon jääneitä leskiä, joka ei piiloudu nöyryyden taakse tai naiivisti vetoa ymmärtämättömyyteensä holokaustin aikana. Hän tiesi mitä teki, ja uskoo edelleen toimineensa täysin oikein.

Itse teoksesta odotukset olivat puoli korkealla, ehkä eniten siksi, koska pidin edellisestäkin kirjasta. Tätä tosin sai lukea lähes kolme neljäsosaa odotellen, että se alkaisi tuntua hyvältä, siinä oli ehkä ihan vähän liikaa kaikkea mukana, liian monta kerää ja näkökulmaa, joiden yhteen kierittäminen lopussa vei vähän liikaa puhtia tarinalta. Toisaalta se oli myös tarinan rikkaus, se ei uponnut liikaa yhteen ja samaan, vaan se kieritti tarinaa koukuttavasti yhden ja saman tapahtuman ja siitä seuranneen tapahtumaketjun ympärille, mutta hieman vähemmälläkin sanoma olisi ehkä tullut selväksi. Loppua kohti kerronta sai kuitenkin skarpattua itsensä kunnolla kasaan, ja ratkaisun ollessa käsillä sitä ei enää malttanut käsistään päästää. Hienoa taustoitusta ja fiktion sekoitusta oikeisiin historiallisiin tapahtumiin, ja vaikka tästä en henkilökohtaisesti ihan hirveästi uutta itse irti saanut, oli tarina silti hieno ja laadukas, tätä kirjaa suosittelisin kyllä kaikille aiheesta kiinnostuneille. Rannela osaa kyllä asiansa ja aiheensa, kun hän johonkin päättää mukaan sukeltaa.

Ja vaikka tarina itsessään ihan himpun verran minut jätti kylmäksi, on sen tematiikka silti pelottavankin ajatuksia herättävä sekä ajankohtainen. Lina Manninen, aiemmin Heydrich, on niin vahvasti aatteeseensa uskova nainen, periksiantamaton ja mielestään ollut jatkuvasti oikealla asialla, että tekee oikeasti pahaa törmätä edelleen nykymediassa vastaaviin hahmoihin. Vaikka rouva Heydrichin rooli toki maailmanhistoriassa on huomattavasti merkittävämpi kuin tavallisen rivikansanedustajan Suomessa, on kaiken kaikkiaan hyvin huolestuttavaa huomata, miten sokeasti ihminen voikin uskoa vihaan ja pahaan hamaan loppuunsa saakka, kuvitella toimivansa oikean asian puolesta unohtaen kaiken inhimillisyyden ympärillään. Ylentää itsensä tärkeimmäksi, tavoitella ainoastaan omaa etuaan pakolaisjoukkojen päällä hyppien.

Kirjassa tuli myös vahvasti iholle se tekopyhyys ja sokeus kaikelle muulle paitsi oman navan ympärillä tapahtuvalle, se kaiken kattava kostonhimo ja raakuus mikä saa vallan kun ihmiseltä viedään se tärkein, ja silti se täydellinen sokeus kaikelle sille ihmismäärälle, jolta on itse ilman minkäänlaisia omatunnontuskia vienyt rakkaita kymmenkertaisia määriä, yhdellä ainoalla määräyksellä. Ihminen on eläinlajina varsin pelottava, koska se ei tunnu koskaan oppivan virheistään. Tämä maailma kun tuntuu aika monellakin tapaa kiertävän varsin yksinäistä kehää ilman alku- tai loppupistettä. Se on varsin synkkä sanoma, ja vaikka tämä kirja ei siihen synkkyyteensä ehkä niin uppoakaan, herättää se silti ajattelemaan vahvasti myös nykypäivää. Ja ehkä ihan aiheestakin.

perjantai 19. elokuuta 2016

INKERI MARKKULA : KAKSI IHMISTÄ MINUUTISSA


INKERI MARKKULA : KAKSI IHMISTÄ MINUUTISSA 
♥ ♥ ♥ ♥
388s.
Gummerus 2016

Uutuuskirjaputki jatkuu, kerrankin nappailin ajoissa nämä elokuun julkaisut varauslistalle kirjastoon, kun ne suurin piirtein ensimmäisten joukossa myös kotiin sain. Paperilla nämä edelliset kolme kirjaa näyttävät jopa hieman huvittavankin samankaltaisilta, kotimaisia esikoiskirjoja 70-luvulla syntyneiltä naisilta, enemmän tai vähemmän ihmissuhteisiin syventyen. Mutta toisaalta, mikäpä kirjallisuus ei syventyisi. Kahdesta edellisestä poiketen tällä kertaa tarina ei kulkenut kuitenkaan koti-Suomessa, sotien välissä, konfliktit supistuivat maiden tai toisten naisten välisistä pienten loiseläinten taisteluun malariamoskiitoista ihmisen elimistöön. Inkeri Markkulan esikoinen, Kaksi ihmistä minuutissa vie lukijansa kuumankosteaan viidakkomaisemaan, keskelle pohjoisthaimaalaista sademetsää, raja-alueelle ja eristyksissä elävien metsäkansojen lähelle maahan, jossa käytännössä vuodenaikoja on kolme: kuuma, kuumempi ja monsuunisateinen. 

"Sä huomaat aina kaikki pienetkin jutut", 
Sella sanoi ja kurkisteli ruohon joukkoon. "Miksi?"
"En tiedä. Huomaan vain."

Tiesin minä, mutta en tahtonut kertoa hänelle todellista syytä. Että yksityiskohtiin katsominen auttaa unohtamaan ympäröivän, että se auttaa jaksamaan yli öiden, joina makaan valveilla ja lasken ajankulukseni maailmankaikkeuden komponentteja."

Alina ja Astrid ovat yliopistotutkijoita, jotka hahmottavat maailmaa kurottumalla pieniin yksityiskohtiin ja kuljettavat tiedettä mukanaan läpi arkensa ja parisuhteensa. Maailma päättää kuitenkin toisin, kun Astrid kuolee auto-onnettomuudessa, ja niin päättävät myös Astridin vanhemmat, kun hakevat Alinan ja Astridin yhteisen lapsen Sellan huoltajuuden itselleen. Kymmenen vuotta myöhemmin Alina pitää esitelmää malariakonferenssissa, ja hänen elämänsä risteää thaimaalaisen sademetsän reunalla työskentelevän saksalaislääkäri Loten kanssa. Malaria tappaa vuosittain miljoonia ihmisiä, mutta mitä lääketiede sille voi tehdä?

"Ei maailman rajaaminen vaikeaa ole. Se on vähintään yhtä helppoa kuin maailman asettaminen mittakaavatasoille ja todellisuustasoille, joiden lomaan voi sukeltaa silloin kun oma maailma törmää betoniseinään, kun luut rutisevat hajoavan maailman painon alla."

Ja vaikka siinä samalla paperilla, jolle nämä lähiaikoina luetut kirjat olisi voinut listata, tämä ehkä aiheeltaan olisi tuntunut kaukaisimmalta, tähän ehkä kuitenkin kokonaisuudessaan rakastuin melkein eniten. Ja se on aika paljon jo, kun on hehkuttanut aika vahvasti kaksi edellistä lukemaansa, eri syistä toki.

Inkeri Markkula on itsekin biologi, kuten päähahmonsa Alinakin. Ja sen kirjassa huomaa, sillä Markkula ei herätä henkiin pelkästään kahden elämää kolhineen naisen tarinaa, vaan se tuo sademetsän lähelle, ihan viereen niin, että tätä kirjaa lukiessa tuntuu kuin omissakin jaloissa vilisisi kaikkea karhukaisista hyppyhäntäisiin, ja ikkunan takaa kuuluisi liikenteenmelun sijaan gekkojen naksutus ja viidakon tasainen sirinä. Tarinan miljööseen uppoaakin jo ensi askeleilla, se on kaunis, todentuntuinen, kuumankostea ja ehjä. 

Toinen asia, mitä tässä kirjassa rakastin, oli sen rohkeus olla selittämättä liikaa, kertoa ja asettaa tarjolle, mutta olla päällystämättä oranssilla korostustussilla. Näillä teemoilla, naisten välisillä suhteilla, toisen naisen oikeuksilla yhteisiin lapsiin, lääketieteen kehityksellä ja määrärahojen suuntautumisella länsimaisten hyvinvointisairauksien pariin olisi mahdollisuus painottaa enemmänkin, mutta kaiken vahvan sanomansa keskellä se antaa faktojen puhua puolestaan, ihan kuin Alina itse konferenssiluennollaan. Markkula luottaa lukijaansa, tuo esiin niin monia ajatuksia herättäviä aspekteja ja aiheita, mutta ei pureskele niitä puhki, vaan antaa oivaltaa ja käsittää ihan itse. Hän tekee sen niin taitavasti, että tekee melkein pahaa itse kirjoittaa kirjan tematiikkaa ääneen ylös, tuntuu, että rikkoisi sen taian, joka koko tämän kirjan verran piti lukijansa mukanaan. Jos kerran minuun lukijana näin paljon luotetaan, tahtoisi olla sen arvoinen, tahtoisi kertoa kirjasta korostamatta itsekään liikaa. Sen tälle kirjalle tuntuu olevan jollain tavalla velkaa.

Kaiken yllättävyytensä ja raikkautensa keskellä Kaksi ihmistä minuutissa oli siis erityisen ihana kirja. Se oli eheä, kaunis ja haikea, ehkä jollain tapaa jopa traaginenkin, mutta siinä oli voimaa olla uppoamatta maailman surkeuksiin. Se on kaunis ja herkkä, ja sitä tekee mieli suositella ihan kaikille. Ihan jo vain siksi, jos jostakusta muustakin tuntuu, ettei se muka aiheensa mukaan olisi se kaikkein kiinnostavin teos. Joskus kun juuri ne sitten lopulta onkin, ja yhtäkkiä samalla saakin taas tietää ja ajatella ihan hurjasti lisää. Ja sepä onkin yksi parhaita asioita, mihin kaunokirjallisuus laadukkaimmillaan pystyy. Ja tämä siihen pystyi, ja tälle toivonkin näkyvyyttä ja menestystä. Esikoisteoksena tämä on sen erityisesti ansainnut.

maanantai 15. elokuuta 2016

MINNA RYTISALO : LEMPI

 MINNA RYTISALO : LEMPI 
♥ ♥ ♥  ( ♥ )
234s.
Gummerus 2016

"On parempi ajatella niitä hetkiä, kun kaikki maailman lämpö säteili sinusta, hiustesi tunnusta, ja pääskyt syöksähtelivät läheltä nurmea, se tiesi sadetta. Minä olin siinä ja sinä, eikä maailmassa ketään muita."

Minna Rytisalon Lempi on varmaan blogimaailman yksi hehkutetuimpia syksyn (tai loppukesää tämä vielä on, onhan?) uutuuskirjoja. Se on otettu vastaan suurin sanoin, monelle se on ollut kaiken lisäksi ilmeisestikin ystävän kirjoittama. Itse tutustuin tähän kauempaa, toki jo keväällä sattumalta sen yhdeksi kiinnostavammaksi tulevan kauden julkaisuksi listanneena, mutta silti ihan vain lukijana, aiheesta ja teemoista kiinnostuneena. Etukäteiskehut jopa hieman hirvittivät, voiko tällaisia odotuksia ylittääkään?

Lempi on tarina, jossa kolme eri näkökulmaa värittävät eloon kokonaisen kuvan Lempistä, nuoresta hurmaavasta kauppiaantyttärestä, joka lähtee viettämään odotusten vastaista elämää talonpojan matkaan maatilalle, lehmien ja järvimaisemien keskelle. Lempi ei vieraile ajatuksenkaan vertaa itse kirjassa, ja silti hänestä tulee kokonainen, hengittävä ja vahva hahmo, joka mullistaa niin miehensä Viljamin, aputyttönsä Ellin kuin siskonsa Siskonkin elämän. Lempi on päähahmo, ja silti tuntematon, hän on niin voimallisesti poissa, että hänen poissaolostaan tulee lähelläolevien läsnäolo. Ja miten sellaisen kanssa voikaan elää?

Alkuun rakastin tätä hurjasti. Kieltä, sitä mitä kauneimmin soljuvaa. Kielikuvia, tunteen vahvuutta, Viljamia, joka oli menetyksestän niin rikki, että tuntui kuin itsekin olisi menettänyt jonkun. Lopulta, surun voimallisen toiston tunnelmissa teki kuitenkin jo mieli ensimmäisen 60 sivun jälkeen ravistella Viljamia, käskeä kokoamaan itseään, ottamaan niskasta kiinni ja muistuttaa ettei maailma ole sinä. Vähän jo ärsyttikin, ja pohdin jo mielessäni, että olen sitten varmaan ensimmäinen, joka tästä esikoisteoksesta ei oikeasti pidä.

Ja Ellin osa se vasta ärsyttikin, ärsytti, koska hahmo oli varsin taitaen tehty. Se oli tosin vähän häiritsevänkin yksipuolinen, tylsämielisen pakkomielteinen, vähän kuin toisinto Katja Ketun Kätilön päähenkilöstä, mutta aina silti vain se kopio, ei ihan alkuperäisen veroinen. Mutta se osa sai silti minut takaisin mukaan, odottamaan suurempaa, antamaan taas mahdollisuuden. Kolmannessa osassa siirryttiin Siskon näkökulmaan, kudottiin tarina yhteen ja täytettiin aukot, jotka kahden ensimmäisen tunteenviemän osan väliin jäi. Viimeinen osa ei ollut ehkä niin väkevä ja ihon alle tunkeutuva, mutta laadukas ja taitava se oli. Se tuli ahmittua päivässä, se herätti koko tarinan oikeasti eloon. 

Lempi ärsytti minua, mutta pidin siitä silti. Lukiessa ajattelin sitä kahden, kolmen tähden kirjaksi ja se sai lopulta melkein viisi. En rakastanut sitä lukiessani, mutta loputtua siitä tuli niin voimakas, että uskon sen nousevan tämän vuoden vahvimpien teosten seuraan. Ja jos mikä on varsin paljon esikoisteokselta. Nyt todella tiedän viimein, mistä muut puhuivat kun puhuivat rakkaudesta Lempiin. Siinä missä muutkin, minäkin rakastuin. Aika paljonkin. 

(Niin, ja muuten tässä on ehkä yhdet kauneimmista kansistakin, jotka olen hetkeen nähnyt. Voiko niistä antaa puolet yhdestä sydämestä lisää?)

lauantai 13. elokuuta 2016

LIEBSTER AWARD X 2

Sain jo hyvä tovi sitten tämän blogeissa kiertävän Liebster Award -tunnustuksen sekä Elmchildeltä että Katrilta, ja koska parempi myöhään kuin ei milloinkaan, ajattelin näihin kysymyksiin viimein vastata. Olen huono haasteihminen, en kertaa sääntöjä, keksi uusia kysymyksiä saati haasta muita (vaikka hauska näitä aina on tehdäkin!), mutta jos joku haluaa, saa toki tämän tällaisenaankin täältä itselleen kopioida. Ja kuvituksena parin vuoden takaisia kuvia vanhasta blogistani, harvinaisen samoin kaikki elämässä nyt kuin elo-syyskuussa kaksituhattaneljätoistakin. Paitsi asunto. Minulla on ikävä meidän vanhaa asuntoa.


1. Mikä on ensimmäinen uni, jonka muistat nähneesi? En todella tiedä onko tämä mahdollista, koska olen ollut päiväkodissa kaksi ja puolivuotiaana. Mutta no, sinne tuli TV-kuvaajat tekemään juttua Suomen pienimmästä päiväkodista, ja kun meille kerrottiin, että päästään televisioon, muistan nähneeni unta (vai luulleeni oikeasti?) itsestäni kiipeämässä konkreettisesti television sisälle esiintymään. Tämä on ollut hyvin vahva muisto aina, toisaalta olen saattanut nähdä kyseisen unen vaikka kymmenvuotiaanakin, mistä sitä nyt varmaksi tietää, mutta sen muistan kyllä edelleen ja vahvasti, tunnelmineen kaikkineen. Muistan noilta päiväkotiajoilta muutakin, se on välillä ihan hyvä heräte itsellenikin töissä lasten kanssa. Sillä on väliä mitä ja miten sanoo, vaikkei pienten kanssa aina uskoisi.

2. Missä satu-/fantasiamaailmassa asuisit mieluiten? (Keski-Maa, Muumilaakso, Westeros, mitä näitä nyt on) Enköhän minä Muumilaaksossa asuisi, Mamman seurana Muumitalossa hilloja keitellen.

3. Mikä on unelma-ammattisi? Aiotko saavuttaa sen (tai oletko saavuttanut jo), vai saako se jäädäkin unelmaksi? Realistisesti ajatellen todennäköisesti olen jo alalla, ja nytpä pääsin yliopistolle vielä lukemaan aiheesta lisääkin. Olen siis (varhais-)kasvatustieteiden kandi, ja nyt neljättä vuotta eskariopettajana, jatkossa ehkä jotain lisää erityispedagogiigan parissa.

4. Mikä on mielestäsi kaikkein inhottavin väri? Ruskea.

5. Milloin opit lukemaan? Koulussa, ekaluokalla todennäköisesti. En ollut kovin motivoinut opettelemaan tuota uutta taitoa, ehkäpä juurikin siksi, etten oppinut ensimmäisellä yrityksellä. Hauskaa, että samat toimintamallit seuravaat omassa elämässä vielä 22 vuotta myöhemminkin.




6. Minne suunnittelet matkaavasi seuraavaksi? Jos et ole tehnyt matkasuunnitelmia, niin missä kävit viimeksi? Harvinaista kyllä, tällä hetkellä ei juuri suunnitelmia ole, tosin se johtuu paljon siitä, että on ylipäätään epävarmaa millä paikkakunnalla asun milloinkin. Viimeksi oltiin heinäkuussa reilu viikko New Yorkissa, sitä ennen huhtikuussa Barcelonassa ja pääsiäinen Kööpenhaminassa. Jonnekin Aasiaan kovasti tekisi taas joulun aikaan mieli lähteä.

7. Mikä musiikkikappaleen nimi kuvaa elämääsi tiivistettynä niin hyvin, että se voisi olla elämänkertasi otsikko? SMG:n Onnellinen nainen

8. Mikä on pitkäaikaisin harrastuksesi? No varmaan tämä bloggaaminen muodossa tai toisessa. Aloitin ensimmäisen kahdeksan vuotta sitten, ja näiden vuosien aikana olen ollut vain 1,5 vuotta kirjoittamatta minnekään.

9. Kuinka pitkään olet pisimmillään valvonut yhdellä kertaa? Noin 36 tuntia taisi tulla täyteen kymmenisen vuotta sitten kun olin ystäväni luona Lontoossa. Ei vaivauduttu nukkumaan kun mentiin illalla kentälle vastaan toista Lontooseen tullutta ystävää ja oma lentoni takaisin silloiseen kotikaupunkiini Osloon taas lähti seuraavana aamuna. Valvottiin koko yö lentokentällä, Oslossa odotti aamulla työpäivä ja illalla kielikurssi, josta tosin lintsasin ja menin yksille ystäväni kanssa. 19-vuotiaana jaksoi, nyt nukahdan jo 16 tunnin valvomisen jälkeen maailman uupuneimpana.

10. Jos pystyisit muuttumaan joksikin satuhahmoksi tai taruolennoksi, miksi muuttuisit ja mitä tekisit muututtuasi? Voisin olla muumien Piisamirotta, asua sillan alla ja todeta kaiken olevan turhaa. Ja syödä silti ihan vähän kakkua kuitenkin.

11. Mikä on paras syksyyn liittyvä muistosi? Kirpeät syysaamut kun uusi reppu selässä käveltiin kouluun kaverin kanssa samaa matka, aina niinä päivinä kun ei oltu riidoissa ja kävelty peräkkäin. Vihasin ennen syksyjä yli kaiken, sain jonkun kamalan syysmasennuksen ja olin riidoissa kaikkien kanssa, erosin poikaystävistä ja inhosin villapaitoja. Nyt onneksi elämä on hieman tasoittunut, ja syksyt, ainakin marraskuuhun asti ovat yllättävän kivoja ja lempeitä uusia alkuja, monellakin tapaa. (ai mutta ehkä tähän muuten kuuluu sittenkin vastata, että omat häät. Haha, miten unohdinkin!)

+



1. Onko sinut lajiteltu Pottermoressa tupaan, ja jos on, mihin tupaan kuulut? Jos ei, mihin tupaan arvelet kuuluvasi? Rakastan Pottereita, ne jaksaa lukea aina vain uudelleen ja uudelleen. Mutta siihen se sitten jääkin, ne on minulle kirjoja, rakkaita toki, mutta kansien ulkopuolella en hurjasti Potter-juttuja harrasta. Toki erilaiset HP-aiheiset meemit sun muut naurattavat, mutta suurin urotekoni on seurata yhtä Potter-aiheista Instagram-tiliä, ja sekin on välillä liikaa kun muistuttelee fiktiivisten hahmojen syntymäpäivistä ynnä muuta.

2. Jos voisit elää yhden päivän uudelleen, minkä päivän eläisit ja miksi? Ehkäpä se olisi meidän hääpäivämme, voisin seurata sivusta maailman ihanimpia ja lämpimämpiä juhlia. En olisi ikinä etukäteen uskonut, että yhdet pippalot voi olla noin mielettömän onnistuneet ja ikimuistoiset, mutta niihin ehkä olikin hyvä päättää omien juhlien juhliminen. Päätin tuolloin, että nuo saa jäädä viimeisiksi, enää ei ole tulossa juhlia, joiden päätähtenä haluaisin olla. 

3. Jos kirjoittaisit kirjan, mistä se kertoisi ja mihin genreen se kuuluisi? Ah, varmaan aika kliseisesti se olisi jonkinlainen sukupolvitarina keskellä kauneinta suomalaista maalaismaisemaa. Kuinka kekseliästä!

4. Mikä on lempiruokasi ja -juomasi? Ylipäätään sanoisin, että nepalilainen, sen lisäksi vegesushi sekä Lähi-Idän keittiö ovat olleet lähiajan lemppareita myös. Juomista ihan ehdottomasti tuore kookoshedelmän mehu (/vesi?).

5. Pelaatko PokémonGo:ta? Jos pelaat, mikä on mielestäsi hienoin Pokémon, jonka olet saanut? Olin jo Pokémonin ensimmäisellä kierroksella hieman liian vanha koko puuhaan, eikä nytkään ole ollut tarvetta aloitella alusta. 

6. Onko sinulla lempinimiä ja kuka niitä käyttää? Ei, en ole koskaan pitänyt suuremmin siitä, että nimeäni väännellään. Ja silti keksin aina kaikille muille lempinimet, niin töissä kuin kotonakin. 



7. Milloin viimeksi koit olevasi onnekas? Koen kyllä aika tasaisesti olevani onnellinen ja onnekas, olen tehnyt ihan onnistuneita valintoja elämässäni. Eniten ehkä hetkinä, jolloin nukun K'n kainalossa pieni koira jaloissani, ehkäpä vielä mökillä. Silloin on kaikkein paras olla.

8. Kirja, jota haluaisit suositella juuri nyt? Minna Rytisalon Lempi teki yllättävänkin suuren vaikutuksen! Sulattelen vielä hetken, että saan siitä postauksen blogiin asti.

9. Mitkä ovat irtokarkkipussisi top 3 karkit? Pätkikset, sienikarkit ja ne kirpeät pienet kiinalaismiehet. 

10. Millainen on unelmiesi talo/asunto? Kuopiossa vanhat puiset rivitalot vuosisadan vaihteesta, 1800-luvun maatilat mökkimme lähellä, korkeahuoneiset kivitaloasunnot Helsingin kantakaupungissa. Ennen kaikkea sellaiset, joilla on historiaa ja tarinaa, jokaisella lattian narahduksella oma menneisyytensä ja ikkunalaudoilla jäljet useiden sukupolvien ajoilta.

11. Kummallisin kysymys, jota sinulta on koskaan kysytty? Ei se kummallisin ole, mutta yläasteella oli jatkuvasti hämmentävää vastata kieltävästi kysymykseen onko minulla isosisko. En tiedä vieläkään kuka oli se, ketä aina siskokseni kuviteltiin, olisi ollut hurjan mielenkiintoista nähdä joku niin samanoloinen, että perheenjäsenekseni luultiin! 

torstai 11. elokuuta 2016

TIINA LIFLÄNDER : KOLME SYYTÄ ELÄÄ


TIINA LIFLÄNDER : KOLME SYYTÄ ELÄÄ
♥ ♥ ♥ ( ♥ )
343s.
Atena 2016 
Arvostelukappale kustantajalta

"Katselin järveä ja vastarannan siniseen taittuvaa metsää 
ja kuvittelin järven toiselle rannalle junaradan 
ja junan kaukaisen kolkkeen ja kohinan. 
Kuvittelin Porin junan ja vain vedenkantaman erottamaan minua 
ja junaa. Kuvittelin Kertun ikkunapaikalle ajattelemaan 
Lauria samalla kun juna vei häntä poispäin Laurista 
ja minut seisomaan siihen missä seisoin ja Laurin loittonemaan 
koko ajan minusta ja lähenemään Kerttua, joka istui junassa 
ja ajatteli häntä ja matkusti pois."

Helmiä ja Kerttua yhdistää yksi asia: Helmin mies Lauri. Lauri ei yhdistä heitä vain nuoruudessa, 1950-luvulla, aikana, jolloin ollaan nuoria ja rakastuneita, suuntaan jos toiseenkin. Toisen kanssa naimisissa, toisen enemmän salaa. Kun Helmi ja Kerttu kohtaavat sattumalta vuosikymmeniä myöhemmin, 2000-luvun alussa, kahvilassa kun toinen juo teetä ja toinen kahvia, he huomaavat olevansa edelleen sidoksissa toisiinsa. Välillä häilyy kysymys, joka jo kirjan takakannessa tulee esiin, voiko antaa anteeksi, jos anteeksi ei ole pyydetty?

Lifländerin juuri ilmestynyt esikoisteos kiinnitti huomioni jo keväällä, kun selailin tästä kirjablogista innostuneena hieman aikaisella aikataululla syksyn uutuuskirjakatalogeja. Kirjan kaunis ulkomuoto ihastuttaa, ja tämä olikin teos, johon tartuin samantien kun sen käsiini sain. Ilman kummempia ennakko-odotuksiakaan, eihän tätä vielä hurjan moni muu olekaan tainnut ehtiä lukea. Kerrankin minulla on jotain käsissä heti, ensimmäisten joukossa.

Tämän esikoisen kieli on kaunista kuin koru, auringonpaiste aamulla ikkunasta, kun verhot ovat jääneet yöksi auki, kuin mustarastaan ensimmäinen lauluhetki kevättalvella. Aluksi se hieman etäännytti, vaati aikaa ennen kuin kieleen tottui. Taisin kirjoitella jo ylöskin alkuvaiheessa, että kielessä on häiritsevää riikkapulkkismaisuutta, itsetarkoituksellisuutta, pientä päälleliimauksen makua. Ajan myötä ja sivujen käännyttyä sadan suuremmalle puolelle tunne karisi, kieleen tottui, siihen rakastui ja hetkistä tuli tarkan ja taianomaisen kuvailun ansiosta todellisia, sellaisia, että itseäkin itketti kun Helmiäkin. Tätä kieltä minä rakastin, vaikka tiedän jo nyt, että se todennäköisesti tulee mielipiteitä jakamaan.

Mutta itse tarina, siltä olisin toivonut lisää, jos toiselta tällaista toivoa saattaa. Helmin, Laurin ja Kertun kolmiodraama oli yhtaikaa hieman ärsyttävänkin viaton, ja silti samalla tuli tunne, että se oli painavampi kuin muistettiin kertoa. Rakenne, joka hypähteli nykyajasta menneisyyteen, menneisyyden yksittäisiin hetkiin, takaisin tähän päivään ja vähän naapuriinkin häiritse sekin ensin, mutta lopulta palat kokoontuivat ihan näppäräksi kokonaisuudeksi, luvut löysivät tarinassa paikkansa vaikka osiltaan olivatkin turhan irrallisia. Tarina pullisteli isoksi jääden kuitenkin esimakuaan pienemmäksi, ja vaikka sen pienuus, arkipäiväisyys ja sukellus tunnesimulaattoriin toimikin, olisin silti toivonut hieman vahvempaa lopputulosta.  Helmin, Laurin ja Kertun tarina oli värikäs ja täyteläinen, mutta silti lattea. Ja ne syrjähypyt pienen sivuroolin saaneeseen alakerran naapuriin Tomiin olisivat puolestani saaneet jäädä kokonaan pois, niiden virka kokonaisuuden kannalta jäi turhahkoksi, se ei täydentänyt aukkoja ja sivuhenkilö vei liikaa tilaa olennaiselta. Ja lisää Helmiä, Kerttua, Lauria, syvemmältä, vahvemmin, voimallisemmin, niin, että tällainenkin joka ei todella voinut ymmärtää Helmin ratkaisuja ja tunteita, samaistuisi niihin, samaistuisi huomaamaan, että tällainenkin puoli ihmisessä on, vaikka minussa ei ehkä olekaan. Sitä minä olisin halunnut ymmärtää enemmän, kurottua jopa kokemaan kirjan sivujen välityksellä.

Vaikka kieli, tunteet, tunnelmat ja miljöö olivat kauniita, toimivia ja jollain tapaa jopa pitkästä aikaa rakkaitakin, oli itse tarina hieman keskeneräinen ja hiomaton. Potentiaalinen, mutta jäi raa'ahkoksi vaikka tilasin kypsänä. Syvempää, tiiviimpää ja keskittyvämpää, sitä tältä toivoisi. Onneksi siinä on mahdollisuutensa, ja toivonkin Lifländerille pitkää ja runsasta uraa kirjailijana, jos esikoisteos on tällä tasolla, en malta odottaa mitä seuraava toisi tullessaan. Sitä ehkä odotellessa, oli se realistista tai ei. Samaa kirjaa kun voi näemmä yhtaikaa rakastaa ja kohdata kovinkin kriittisesti.

tiistai 9. elokuuta 2016

SELJA AHAVA : TAIVAALTA TIPPUVAT ASIAT

 
SELJA AHAVA : TAIVAALTA TIPPUVAT ASIAT 
♥ ♥ ♥ ♥
222s.
Gummerus 2015

Selja Ahava valloitti sydämeni reilu kuukausi takaperin kun luin hänen esikoisteoksensa Eksyneen muistikirjan. Olin napannut tuon aiemman kierrätyskeskukselta ostoskoriini, ostanut, koska tämä uudempi Taivaalta tippuvat asiat kiinnosti, tätä taas jonottelin kirjastolta useammankin kuukauden luokseni. (Eläköön Helmet-kirjastoiden maksuton varaus, ties kuinka monta kirjaa minulta olisi jäänyt lukematta, jos jokaisesta pitäisi erikseen maksaa!) Ja kun edellinen Ahavan teos nousi yhdeksi kesän lempikirjoistani, ei varmaankaan tarvitse erikseen mainita, että myös tältä odotin kovin paljon.

"Elokuvassa muistot näytetään aina mustavalkoisina. 
Kuollut ihminen jätetään seisomaan tienvarteen, auto ajaa pois, ja takaikkunasta katsotaan kuinka ihminen pienenee ja katoaa lopulta kokonaan. 
Sillälailla elokuvissa kuollaan. 

Mutta ei se oikeasti näytä siltä. Ei aika pienennä äitiä eivätkä värit haalistu. Äiti vain räjähtää palasiksi, ja palaset jäävät ilmaan roikkumaan. Kaikki palaset ovat kirkkaita - tukka, sormet, hörähdys, ihon vaot ja nenän reiät, naksuvat polvet, vatsan kurina - mutta itse äiti puuttuu."

On tyttö, jonka äiti jää taivaalta tippuneen jäälohkareen alle, Annu-täti, joka voittaa lotossa jättipotin kahdesti. On mies, jota salama iskee viisi kertaa ja on se huumaava epäreiluuden tunne, joka herää, kun taivaalta tippuvat asiat muuttavat elämän kertaviillolla täysin toisenlaisiksi. Harva pystyy laittamaan kalenteriinsa selvän merkinnän päivälle, jolloin kaikki muuttui, mutta kun sellaisen pystyy yhtäkkiä tekemään, on sen muutoksen kanssa vaikea löytää elämälleen enää tarkoitusta.

Taivaalta tippuvat asiat etenee hieman novellimaisesti, jakautuu neljään osaan, jossa kuljetaan aina hieman eri ihmisten näkökulmissa ja ihon alla. Näennäisesti melko yhteneväinen tarinan kaari yhdistää roikkuvat langat toisiinsa, mutta kuten elämässä ehkä ihan oikeastikin, harvoin kaikki on kovinkaan loogista tai tapahtumat seuraisivat toisiaan järin johdonmukaisesti. Se mikä vaikuttaa yhteen, ei hetkauta toista tai yhtaikaa kaksi aivan erilaista asiaa saattaakin yhdistää maailmanlaidoilta kaksi hyvinkin epätodennäköistä ihmistä samaksi.

Ahavan kieli on jälleen kaunista, ei liian, vaan sellaista, joka silti kulkee jouhevasti eteenpäin. Yleisesti ottaen en juurikaan innostu lapsikertojista, ehkäpä siksikin, että lasten kanssa päivittäin työskentelen. Eikä edes sillä, ettenkö heidän näkökulmaansa jaksaisi enää iltaisin, vaan ennemminkin koska kirjallisuuden lapset ovat aina aikuisen toiveajattelua lapsista, aina vähän aliarvioituja tai omiin agendoihin valjastettuja aikuisajatuslapsia. Kun työskentelee intensiivisestikin kuusivuotiaiden kanssa, on kirjan välissä olevat kuusivuotiaat harvoin kovinkaan uskottavia. Ne ovat aina liian joko yksinkertaisia tai mukasyvällisiä, ne eivät ole sitä, mitä lapsi aidosti on. Ja silti, vaikka se osittain häiritsi myös tässä, nousi silti kirjan ensimmäinen osa, juuri se lapsikertojan ympärillä pyörivä teoksen lempiosakseni. Se oli kaunis, todentuntuinen ja koskettava, siinä ei ollut mitään liikaa.

Toinen ja kolmas osa vaihtoivat taas uusiin aikuisnäkökulmiin, keskenään erilaisiin mutta samaa tarinaa eteenpäin kuljettaviin. Jos en ole ihan se suurin lapsikertojafani, häiriinnyn myös hieman saman kirjan sisällä olevalle tyylilajivaihtelulle, eikä se ihan tässäkään toiminut niin hyvin kuin olisin toivonut. Ehkä, jos oltaisiin keskitytty yhteen, mutta hieman taas syyllistyttiin kaiken haalimiseen saman tarinan alle, ja se teki säröjä kokonaisuuteen, yhtenäisyyteen. Mutta lopulta, Saaran, sen jo ensimmäisen osan lapsikertojan näkökulmaan palatessa hellyin taas, annoin tarinan vetää mukanaan ja tykkäsin, oikeastaan aika paljonkin. 

Tämä ei noussut mielestäni ihan tuolle esikoisteoksen tasolle, mutta silti se oli ihana. Lempeä, ymmärtävä, lohdullinen, hiljainen ja syvällinen olematta olevinaan. Moni asia tässä hieman särähteli, mutta silti kokonaisuus toimi. Ei se ehkä mieleenpainuvan upea ole, sellainen, jota muistelen vielä vuosienkin päästä, mutta taitavaa kotimaista kaunokirjallisuutta kuitenkin. Ei tämä turhaan Finlandia-ehdokkuuttaan ole saanut. Ahavalta odottaa mielellään lisääkin kirjallisuutta luettavaksi.

sunnuntai 7. elokuuta 2016

5 X LEMPIRAVINTOLA NEW YORKISSA

Koska ruoka on ihanaa ja New York vielä ihanampi, ajattelin vinkata muutaman oman lempiravintolani kyseisestä kaupungista, ihan vain sattumalta, jos joku on sinne joskus menossa. Aitoja fiiliksiä ja makuja kaiken kaoottisuuden, jättimäisten mättökokojen ja turistikulttuurin ehkä himpusti ulkopuolelta. Tässä olisi, olkaa hyvä. 

Barrio Chino
253 Broome St., Orchard Streetin & Ludlow Streetin välissä

Tämä pieni ravintola East Villagesta vei sydämen jo ensimmäisellä NYCin matkalla joulukuussa 2014. Tässä välissä olen ehtinyt käydä ihan oikeassakin Meksikossa, ja pakko sanoa, että vaikka usein sen kaikkein autenttisimmassa ympäristössä syödyn paikallisruoan jälkeen aika moni kotimaassa oleva vastaavan maan ravintola menee ikuisesti pilalle (Suomen kiinalaiset, thaimaalaiset & meksikolaiset nyt ainakin alkuun mainitakseni), ei sitä pelkoa onneksi tän mestan suhteen ollut, ollaanhan oikeasti New Yorkissa. Aitoja makuja, herkullista ruokaa, mitä mainioimpia drinkkejä. Jaettiin alkupalatacot tuoreen quacamolen kanssa, viimeksi herkuteltiin superhyvällä cevichellä. Aika kohtuuhintainen paikka tämä on, suosittelen ehdottomasti meksilolaisen ystäville ja siihen aitoon ruokaan tutustua haluaville. Kiinalaiset astiat ja koristeet tuo lisäsymppispisteitä.


 
SIMPLE cafe & restaurant
346 Bedford Ave, Brooklyn, S 3rd Streetin & S 4th Streetin välissä

Algerialais-ranskalaisen parin luomupainotteinen ravintola Brooklynissa, Williamsburgin sillan pohjoispuolen alkupäässä. Päädyttiin tänne hurjan kuumana hellepäivänä kun oltiin vähän neuvottu toisiamme ristiin, ja huomattiin kävelleemme väärältä metropysäkiltä kolmisen kilometriä läpi juutalaisalueen päästäksemme Williamsburgin oikeisiin osiin. Hurja nälkä vei lounaalle, poistuttuamme kumpikin taisi olla onnellisin hetkeen. Itsetehty sitruunalimonadi ja kvinoasalaatti fetalla piristi kieltämättä erityisen kovasti hellefiiliksiä, täällä voisin syödä toistekin. Miljööstä jälleen kerran lisäpisteitä, Kimmo sanoikin että taidan valita näitä ravintoloita lähinnä oman sisustussilmän perässä. Myönnetään. Ja raflan kulmasta löytyy muuten mainio pieni sisustus- ja mattoputiikki, sekin ehdottomasti käymisen arvoinen!


Emporio
231 Mott St., Prince Streetin & Spring Streetin välissä

Emporio löytyi Mondon matkaoppaan perusteella (joka on muuten kaikista matkaopaskirjasarjoista ehdottomasti eniten omaan makuuni, suosittelen, niitäkin!), ja tänne italialaiseen päästiin vasta toisella yrittämällä. Paikka oli varsin täynnä, mutta saatiin pöytä viehättävältä takatilalta, sisäpihalle kattoikkunoin rakennetusta tunnelmallisesta osasta ravintolaa. Alkupalaksi vedettiin yhdessä jaettu annos grillattua mustekalaa, joka oli ehkä parasta i-ki-nä (varsinainen kasvis kyllä juu...), ja pääruoaksi söin päivän erikoisista aivan huikean raviolipastan. Ja ne drinkit, ah! Kimmo-raukka tosin tilasi paremman tiedon puutteessa yksin kokonaisen pitsan, joten ihan vinkkinä mahdollisesti Emporioon eksyville: siitä pitsasta riittää jakaa kahdelle. Etenkin jos ensin on syönyt jo alkupalaakin.

 
Little Rascal
163 Elizabeth St., Spring Streetin & Kenmare Streetin välissä

Pieni turkkilaisravintolaksi itseään tituleeraava paikka löytyi loppureissusta, kun tajuttiin jo, että kaikki parhaat ruokapaikat ovat Nolitassa. Tunnelmallinen ja visuaalisesti ihana mesta tarjoili välimerellistä ruokaa, ja uskaltaisin ehkä väittää että täällä syötiin koko viime reissun ehdottomasti paras illallinen. Annokset eivät olleet mitään järin suuria, joten kummankin oma alkuruoka-annos osoittautui oikein onnistuneeksi valinnaksi, mutta missään nimessä tästä ei nälkä päässyt jäämään. Plussaa lempparivalkkarini löytymisestä viinilistalta sekä ihanan rennosta ja boheemista henkilökunnasta, tänne mennään ihan ehdottomasti uudelleen seuraavallakin kerralla.

PUBLIC
210 Elizabeth St., Prince Streetin & Spring Streetin välissä

85 dollarin lauantaibrunssi kahdelle, miten olisi? Haha, enpä ole koskaan laittanut ihan näin paljon rahaa aamiaiseen, mutta täm todella kannatti. Löydettiin Public jo edellisiltana, sinä samaisena, jona päädyttiin samalla kadulla sijaitsevaan Little Rascaliin, mutta Michelin-tähtien suosittelema ravintola oli "hieman" tyyriin oloinen illalliskukkarolle. Lueskelin kuitenkin paikasta vielä hotellilla lisää, ja koska sen brunssia kehuttiin sekä taivalliseksi että illallismenuta huokeamman hintaiseksi, testattiin tämä lauantaina. Ja onneksi testattin. Ok, noin kahdeksankymppiä kahdelta on varsin hurja hinta. Mutta kun K sai pitkään haudutettua lammaspataa uppomunilla ja minä täysin vegaanisen pannarin pikkelsöidyillä päärynöillä, siirapilla, kookoskermalla, karamellisoiduilla siemenillä sekä täysin normaalisti pikkukukilla, voisin sanoa rahojen menneen ihan oikeaan osoitteeseen. On sitä elämänsä aikana sen verran suurilla summilla yhteensä joskus täyttä höttöäkin tullut syötyä, että kerrankos sitä, vähän paremmin. Ja maksaahan joku Suomessakin omasta brunssistaan joskus 35 euroa, että ei tämä nyt ihan hirveästi sen yli edes mennyt.


Ah. Nyt tuli niin kova nälkä, että tekisi mieli jo varata uudet matkat NYC'iin. Jos ensimmäisellä matkalla opimme, ettei Yhdysvalloissa koskaan kannata ottaa omia alkuruokia, ja pääruokaakin on mahdoton jaksaa yksin, tällä reissulla opimme, että olemme syöneet ensimmäisellä kerralla täysin väärissä ravintoloissa. Kun löytää jostain paikasta sen kaikkein omannäköisimmän alueen, joka on vielä täynnä omannäköisimpiä ravintoloita, ei voi oikeastaan olla kuin onnellinen. Ei mättöä, ei rasvaa, ei mahdollisimman suuria annoksia ja pikaisia ruokakokemuksia. Vaan sitä autenttisuutta, lähiruokaa ja luomua, se se maistuu reissussakin kaikkein parhaimmalta.

torstai 4. elokuuta 2016

KYUNG-SOOK SHIN : PIDÄ HUOLTA ÄIDISTÄ


KYUNG-SOOK SHIN : PIDÄ HUOLTA ÄIDISTÄ 
♥ ♥ ♥
320s. 
Into 2015 
Alkuteos: 엄마를 부탁해 (Ommarul putakhae) 2008 

Lähtökohtaisesti rakastan varsin kovin aasialaista kirjallisuutta. Lemppareitani olenkin listannut blogissani jo aikaisemmin muun muassa tähän postaukseen, ja aina kun törmään uuteen, jossain suositeltuun aasialaiskirjailijan kirjaan, nappaan sen varsin pian lukulistalleni. Niin kävi myös tämän Shinin teoksen kanssa, sen kun ensi kertaa bongasin jossain kirjablogissa.

Pidä huolta äidistä lähtee liikkeelle kun 69-vuotias Park So-nyo katoaa Soulin metroasemalla. Hän on ollut matkalla miehensä kanssa lapsensa luo, mutta kun mies kiireen vilkkaa astuu metroon, ei vaimo enää seuraakaan perässä. Kannet lupailevat aikansa merkkiteosta, bestselleriä aikuisten lasten suhteista vanhempiinsa, unohtumatonta lukukokemusta. Ja sellaisen sitä ehkä sainkin, tavalla tai toisella.

Ja lupaavasti kirja lähteekin liikkeelle. Teos on jaettu neljään osaan ja lisäksi siinä on vielä epilogi. Ensimmäinen osa kulkee Park So-nyon kolmannen lapsen, vanhimman tyttären näkökulmasta, juuri sen herkimmän, kehen äidin katoaminen vahviten vaikuttaa. Seuraavassa siirrytään esikoispojan saappaisiin ja hänen ja äitinsä suhteeseen jaksaakin vielä uppoutua, näitä kahta ensimmäistä osaa lukee kahmien, näkökulmia itseensä imien ja vahvasti liikuttuenkin. 

Mutta kun kolmas osa siirtyy Park So-nyon miehen näkökulmaan, katoaa tarinasta särmä. Oikeastaan mitään uutta ei enää tapahdu, selviä tai tule ilmi, ne asiat, joita kahdessa ensimmäisessä osassa kauniisti annettu ymmärtää rivien välistä, alleviivataan turhan paksulla yliviivaustussilla jättämättä enää juurikaan mitään lukijan oman oivalluksen varaan. Kolmas osa kuitenkin vielä ihan menee, mutta noin neljäsosa loppua vesittääkin koko lupaavan alun. Se tallaa ne samat tarinat uudelleen, ehkä hieman eri näkökulmasta, ottaa mukaan muutaman todella irrallisen säikeen, jotka kaiketi täsmentävät perheen äidin elämän salattuja puolia, mutta kaikki tuo jää kuitenkin lopulta niin irralliseksi, ettei niiden mukaanottaminen tunnu milläänlailla itse tarinaa kannattelevalta. 

Mutta niin. Onhan tässä kaunis teema, se sellainen, jota ei ihan aina tule ajatelleeksi. Äiti on lapselle ikuisesti äiti, kunnes häntä ei enää olekaan. Lapsi kuvittelee tuntevansa äitinsä läpikotaisin, mutta toisen kadottua huomaakin, ettei tiennyt kasvattajastaan juuri mitään, on kohdellut häntä aina niin itsestäänselvänä ja ikuisesti olemassa olevana asiana, ettei ole tullut edes ajatelleeksi millainen persoona, tarina ja elämä tuon mahdollisesti  voimakkaankin elämänsä hahmon taakse piiloutuu. Menettäminen nostaa esiin myös hurjan suuren määrän syyllisyyttä, niitä hetkiä kuin olisi pitänyt kuunnella, auttaa tai toimia toisin, asioita, jotka korjaamalla olisi näyttänyt välittämisen olevan syvempää. Kaikkea tätä tämä teos kauniisti käsitteli, mutta kun se tehtiin lopulta jotenkin kahteen kertaan, hioi se tarinan parhaan särmän pois. Kolme sydäntä kuitenkin, koska alku oli niin kaunis. Harmi kun loppu oli pienoinen pettymys.

Nopeasti tämän kirjan kuitenkin luin, ja jäinkin kaipaamaan vielä enemmän taas hetkiä aasialaisen kirjallisuuden parissa. Japanilaista on käännetty lähiaikoina paljon, kiinalaisia klassikoita pikkuhiljaa myös, mutta ainakin itselleni niin Kaakkois-Aasia kuin tämä Etelä-Koreakin ovat jääneet kirjallisuuden saralla vieraammiksi. Harmi, uusiin maailmoihin ja kulttuureihin on ihana sukeltaa, ja tämän kanssa ennenkaikkea siihen tuttuuteen, universaalisuuteen ja suureen yhteisyyden tunteeseen, siihen, että vaikka kirjan kirjoitti eteläkorealainen, tämä kaikki olisi voinut tapahtua tässä, Suomessa, nyt. Tunteet, ihmissuhteet ja perhesiteet tuntuvat niin inhimillisen samanlaisilta, luki niiden tarinoista mistä päin maailmaa tahansa, ja ehkä juuri se tekeekin tietyllä tavalla niin surulliseksi, kun tätä ei kaikki tälläkään hetkellä näe. On vain me ja ne muut, oikea tapa ja se ihan väärä, tuttu ja uhkaavan tuntematon. Vaikka lopulta, mikä ihmisen sisällä lopulta muuttuu, kasvoi hän sitten Soulissa tai Hirvensalmella? Hämmentävän vähän. Sen kuin useampikin meistä näkisi.

maanantai 1. elokuuta 2016

MITÄ OLEN OPPINUT 29 VUODESSA


Tässä pienen elämäni aikana, aikalailla tuntien tarkkuudella 29 vuoden sisällä, olen elämästä oppinut muun muassa sen, että elämä on aina vähän parempaa, kun lähellä on vettä. Jos valita saa, mieluiten pieni lampi tai järvi, joki on myös ihan kelvollinen, valtameri menee mainiosti. Itämeren kanssa suhde meillä on vielä kesken, mutta ehkä joskus järvisuomentyttönä vielä kelpuutan senkin.

Olen oppinut, ettei koskaan oikeastaan kannata vannoa. Ei kannata, vaikka luulee kymmenen vuotta nuorempana, että en ikinä enää tahdo pienelle paikkakunnalle, eikä silloinkaan, kun vannoen nauraa ettei varmasti koskaan tee samoin kuin vanhemmat sukupolvet. Ei myöskään kannata vannoa, ettei enää koskaan kirjoita blogia, koska edelliskerran se vannominen kesti puoli vuotta, nyt vuoden ja täällä sitä taas mennään. Eikä ennen kaikkea kannata vannoa, että minä en koskaan, koska siitä eikoskaasta tulee muutaman vuoden sisällä ihan takuuvarma toteutuja, itseni tuntien sen varmempi mitä vastaan vannomampi.

Olen myös oppinut, että ihan oikeasti välillä lähimmäksi on vaikein nähdä, ja sen, että onni tulee niistä pienistä arjen asioista, ei siitä, että haluaa aina vain suurempaa ja enemmän. Olen myös oppinnut, että ihmissuhteissa petyn 90 %:sti omien odotusteni varaan rakentamiin harhoihin, enkä siihen miten toinen oikeasti käyttäytyy, ja jos olisin oivaltanut tämän jo aiemmin, minulla olisi myös niitä vanhoja ystävyyssuhteita enemmän jäljellä, niitä joita kohtaan en osannut silloin aikoinaan olla tarpeeksi armollinen.

Olen oppinut, että maailma ei ole aina ihan niin vakava ja mustavalkoinen miltä se näyttää, mutta olen myös oppinut, että itselleen tärkeiden asioiden äärellä kannattaa pitää ääntä ettei se tärkeänä pitämä hyvä jaa kiihkoilun ja epäinhimillisen ajattelun jalkoihin. Olen oppinut, että minulle tärkeintä on olla itselleni ja läheisemmilleni hyvä, ei hyvä niin, että minusta kiinnostuu mahdollisimman moni. Olen oppinut, ettei elämäntapabloggaaminen, sosiaalinen media, twitter tai snapchat ole minun juttuni, koska rakastan ja arvostan yksityisyyttäni niin paljon, etten sitä halua tuntemattomien kanssa jakaa. Olen myös oppinut, että minun kannattaisi jakaa silti ajatuksiani enemmän, koska se auttaa läheisiäni ymmärtämään paremmin toimintaani ja reaktioitani.

Ja lopulta, ennen kaikkea myös olen oppinut sen, mitä äitini on minulle 29 vuotta hokenut, sen, että asioilla on tapana järjestyä. Tavalla tai toisella. 

Ja onneksi minulla on vielä tasan vuosi aikaa harjoitella näitä kaikkia ylläolevia, niin olen sitten varsinainen oman elämäni maisteri siinä vaiheessa kun vuosikellot raksauttavat luvun 30 täyteen. Mutta se on sitten ensi vuoden elokuun ensimmäisenä, ei minun ehkä siihen mennessä vielä valmis tarvitse olla, senkin olen oppinut, että sitä tuskin koskaan tulen olemaankaan.