tiistai 31. toukokuuta 2016

TOUKOKUUN LUETUT

Voi toukokuu, minkälainen oletkaan ollut! Olen laittanut näemmä kuukauden ensimmäiseen instagram-kuvaani vienon toiveen, että olisitpa hyvä, toukokuu. Ja on se ollutkin. Yksi esikouluvuosi on taas ihan muutamaa päivää vaille taputeltu, aivan mahtavat kevätjuhlat lasten itsesuunnittelemalla näytelmällä pidetty ja on tuo ulkona täyttä häkää pyörivä kesäkin vallan mainio asia. Hirveästi ei myöskään iloa vähennä kymmenen päivän päässä sijaitseva sekä loman ensimmäinen päivä että minun ja K'n 9-vuotisvuosipäivä saatikka heinäkuulle varattu New Yorkin matka. Oi kesä, kiitos kun olet! 


Ja tulihan sitä toukokuussa luettuakin, puoleen väliin mennessä enemmän kuin monena muuna kuuna yhteensä. Seitsemän kirjaa kahteenkymmeneen päivään, se lienee joku oma henkilökohtainen lukuennätykseni, huh! Ja tässäpä vielä kertauksen vuoksi ne luetut postauslinkkeineen:


Sivuja kertyi 2116 + risat vielä kesken olevasta, onpa totisesti tullut tarvottua luku jos toinenkin läpi. Näistä Janssonin kirja ampaisikin suoraan elämäni kirjaksi, Rannelan romaani sekä Hämeen-Anttilan tietoteos taas olivat muuten kovin onnistuneita lukukokemuksia. Muuten loput luetut ovatkin olleet joko sitä ihan keskitasoa (Karkkipäivä, Sinä et hävinnyt) tai jopa ihan oikeasti heikkolaatuisia (Kaikki se maailman tylsin valo sekä Sopimus). Ja sillä tuo hieman tiiviimpi lukutahti osin selittyykin, huonojen tai keskivertojen kanssa kun saatan hieman syyllistyä kahlaamiseen, äkkiä loppuunlukemiseen, jotta aikaa ei tuhraantuisi kehnoon ihan liian kanssa. 

Ja toisaalta taas tuntuu, että olen alkuvuonna lukenut hieman liikaa muutenkin, jopa ne keskivertoa paremmatkin kirjat menevät nopeasti päässä ihan sekaiseksi sumuksi, jos kirjoja harppoo läpi yli kirja viikossa -tahtiin. Tapahtumat, teokset ja hahmot menevät sekaisin, ja tuntuu, että esimerkiksi huhtikuussa hehkuttamani Murakami ei vakuuta näin reilu kuukausi myöhemmin enää yhtään niin paljon kuin tuoreeltaan, ihan vain koska en muista mikä siitä niin maagisen nyt sitten tekikään. Toki tuo kertoo varmasti myös joskus enemmän kirjasta kuin lukijasta, mutta silti mietityttää onko tällainen tahti kirjoja minulle yksinkertaisesti vain liikaa. En halua olla mikään kirjaliukuhihna, haluan edelleen rakastaa tätä lukemista, uppoutua siihen ihan todenteolla. 


No, lukutahtia lienee helppo hieman himmailla, ja nytkin kesken oleva uusintalukukierros Westön Leijoista Helsingin yllä vain paranee, mitä harkitsevammin ja säästelevämmin sitä lukee. Ei täällä kiire onneksi ole mihinkään, ei elämässä eikä kirjojen kanssa. Ja kesä jos mikä on ehkä maailman paras aika muistaa se. Nyt kun vain osaisi taas yhden työvuoden jälkeen oikeasti rauhoittua paikalleen, nauttia siitä mitä juuri nyt on, eikä haahuilla niitä sitten kun -hetkiä. Saisi vähän lisää onnea ja tasapainoa tähänkin arkeen.

Mitä te luitte toukokuussa? Mikä oli tämän kuun kirjoistasi ehdottomasti paras?

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

12 ELÄMÄNI TÄRKEINTÄ KIRJAA


On olemassa lempikirjalistoja kirjoista, jotka ovat olleet oman lukuhistorian kaikkein parhaita, laadukkaimpia ja suurimpia teoksia. Ne ovat jo asultaakin täyteläisiä ja ihan ehdottomasti hyviä kirjoja, ja niiden meriitit ovat teemoissa, rakenteissa ja ilmiömäisen upeissa kirjoitustavoissa. Mutta sitten on myös lista niistä lempikirjoista, jotka eivät täytä välttämättä todella laadukkaan kirjallisuuden kriteereitä, mutta syystä tai toisesta ne ovat iskeneet tunnetasolla niin vahvasti, ettei niistä osaa enää päästää irti. Ja niitä, minulle ehdottomasti tärkeimpiä kirjoja ajattelin nyt jakaa myös teidän kanssa. Löytyykö yhtään yhteisiä, mitkä ovat teidän tärkeimpiä kirjojanne? 

01. Kjell Westö : Missä kuljimme kerran
Luin ensimmäisen Westööni jo kymmenen vuotta sitten, rakastan näitä kaikkia. Mutta Missä kuljimme kerran on ehdottomasti se vahvin ja tärkein, sen historia osuu juuri niihin kohtiin, jotka koskettavat minua eniten, se tuo Suomen ja Helsingin historian lähelle, ja on jotenkin niin suuri ja täyteläinen, että sen taika on mielessä vielä seitsemän vuotta lukukokemuksen jälkeenkin. Westö on ehdottomasti minulle suomalaisista nykykirjailijoista se kaikkein rakkain, ja tämä hänen teoksistaan läheisin.

02. Väinö Linna : Täällä Pohjantähden alla -trilogia
Ja Suomen historiassa pysyäkseni muodostui myös kahdeksan vuotta sitten luettu klassikkotrilogia hieman elämää suuremmaksi. Olin juuri löytänyt muutaman vuoden tauon jälkeen lukemisinnon uudelleen, ja uhkarohkeasti nappasin hölmöjen hömppäkirjojen perään Linnan paksukaisen. Olin aiemmin lukenut Tuntemattoman sotilaan jopa kahteen kertaan, joten ihan vierailla vesillä ei kuljettu, mutta tästä tuli silti hieman yllättäenkin jotenkin niin suuri kokemus, että sanoisin tätä jopa ehkä kaikkein tärkeimmäksi koskaan lukemistani kirjoista. Olen haaveillut nyt jo useamman vuoden tämän uudelleen lukemisesta, ehkä lähiaikoina on sen vuoro.

03. J.K. Rowlingin Harry Potterit
Potterit eivät juuri esittelyä kaipaa, mutta ovat ehdottomasti suuri rakkauteni kohde jo alunperin ainakin viidentoista vuoden takaa. Luin Harryt hieman muita myöhemmin, aloitin muistaakseni siinä kohti kun ensimmäinen elokuva oli tullut. Luin näitä ripotellen sieltä täältä, suomeksi ja englanniksi, ja ensimmäistä kertaa luin ne uudelleen kokonaan putkeen joulun alla 2014. Ikuinen rakkauteni, jonka erityisesti haluaisin jakaa eteenpäin seuraavillekin sukupolville.

04. Astrid Lindgren : Veljeni Leijonamieli
Tässä voisi olla lapsuuden rakkaista kirjoista myös Muumit, Lindgrenin Pepit, Kureniemen Putti-kirjat, mutta Leijonamieli on silti se kaikkein vahvin ja rakkain. Nangijalan maisemat, tapahtumat ja veljesten seikkailut koskettavat jo sieltä omasta lapsuudesta, mutta olen tätä nyt myös töissä lukenut kahdelle eri eskariryhmälleni, ja ilahdun joka kerta yhtä paljon siitä, miten tästä tulee heidänkin lempikirjansa. Lindgren onnistuu koskettamaan saduillaan lapsia, oli aika mikä tahansa, ja on taianomaista, miten tämän teemat säilyvät tärkeinä sukupolvesta toiseen.

05. Chimamanda Ngozi Adichie : Puolikas keltaista aurinkoa
Adichien suuri romaani 1960-luvun Nigeriasta ja Biafran sodasta oli jotenkin käänteentekevä. Rakastin sen monitahoisuutta, laajuutta, tunnelmaa, taitoa tuoda tänne pohjoiseenkin Nigerian historia niin lähelle, että siitä luulee tietävänsä enemmänkin yhden ainoan kaunokirjallisen teoksen perusteella. Luin tämän jo neljä vuotta sitten, ja rakastan sitä edelleen, hurjan paljon.

06. Susan Abulhawa : Jeninin aamut
Onkin esitelty tässä blogissa jo aiemmin Lähi-Idän suosikkeja listatessani, mutta kuuluu se myös tälle listalle. Herättävä, täysin uutta näkökulmaa itselleni antanut kaunokirjallinen teos, jonka toivoisin olevan osana huomattavasti suuremmankin yleisön yleistietämystä. Kaunis ja raju kirja, joka jättää vahvan tunteen jälkeensä.

07. Riikka Pulkkinen : Totta
Pulkkisen Totta-kirjasta tuli hieman yllättäenkin todella tärkeä, sen tunnelma vei kerralla mennessään. Se kuuluu meneillään olevan vuoden luettuihin kirjoihin, ja vaikka Pulkkinen tuntuukin jakavan huomattavasti mielipiteitä, minuun tämä iski ja lujaa. Se oli omalla inhimillisellä tavallaan suuri, ja sen teemat ja kieli veivät jalat altani, siitä tuli hyvinkin nopeasti tunnetasolla todella tärkeä kirja. Tämän luen varmasti vielä uudelleenkin.

08. Katja Kettu : Kätilö
Ketun Kätilö oli kesälukemisenani pari vuotta sitten, makoilin varpaat mökkilammen vedessä ja vaikutuin aivan täysin. Tässä kirjassa oli kohdallaan kieli, aihe ja rakenne, se oli voimakas ja rujo ja se pääsi yllättämään täysin puskista. Olen kirjoittanut tästä Goodreadsiin, että hyvän kirjan tunnistaa siitä, että sitä jää loputtuaan ikävä. Ja tätä todella jäi.

09.  Jeffrey Eugenides : Middlesex
Middlesex on Pulitzerillakin palkittu vahva ja eheä tarina, joka vei kerralla jalat alta. Sen suuri tarina erään geenin matkasta intersukupuolisen nuoren elämään on vaikuttava ja monitahoinen, ja vaikken tähän vuoden 2009 jälkeen olekaan palannut, ei sen asemaa lempikirjojen joukossa ole tullut kertaakaan kyseenalaistettua. Tämän haluaisin vielä joskus löytää omaan hyllyyni, muiden tärkeiden joukkoon.

10. Mika Waltari : Feliks onnellinen
Waltari vei mennessään, kun luin Valtakunnan salaisuuden kaksi vuotta sitten. Vaikka ehkä paras Waltareista on tokikin klassikkoasemansa ansainnut Sinuhe egyptiläinen, on tähän astisista lukemistani kirjailijan kirjoista tunnetasolla kuitenkin tärkeimmäksi muodostunut muutama kuukausi sitten luettu Feliks onnellinen. On kirjoja, jotka vievät mennessään heti, toiset tuntuvat suurilta juuri lukemisen jälkeen, mutta haalistuvat ajan mittaan. Ja sitten on Feliks onnellisen kaltaisia teoksia, jotka vain vahvistuvat mitä enemmän aikaa kuluu, ja niiden teemat pyörivät päässä vielä pitkänkin ajan jälkeen. Tämän tunnelma vei mukanaan, ja se on kaunis ja iästään huolimatta hyvin ajankohtainen teos.

11.  Haruki Murakami : Norwegian Wood
Murakamin teoksia on tullut viime kesänä löydetyn Norwegian Woodin jälkeen luettua useitakin läpi, mutta silti vahviten mielessä on pysynyt tämä, johon ensimmäiseksi kyseiseltä kirjailijalta tartuin. Kuten Feliks onnellinen Waltarilta, ei tämäkään ole kirjailijansa suurin ja ehkä omilla mittakaavoillaan eniten saavuttanut teos, mutta kuten aiempikin, on tähän minulla silti vahvin tunneside. Sen taianomainen tunne vei mennessään, jätti jäljen ja lämpimän tunteen vielä vuodenkin päähän.

12. Tove Jansson : Reilua peliä
On uusin tärkein kirjani, ja se kipaisikin kirjojeni kärkeen hyvin nopeasti. Rauhallinen, taianomaisen arkinen pienoisromaani/novellikokoelma on niin tovemainen, etten meinannut onneani uskoa tämän parissa. Se on kaunis, äärimmäisen samaistuttava ja arjen kauneudesta vahvuutensa ammentava, uskon sen pysyvän kärkipaikoilla pitkään. Tämän myötä haluan lukea jo pian Toven muutkin aikuisille suunnatut teokset, mutta Reilun pelin lämpö säilynee mielessä vielä kauan.

perjantai 20. toukokuuta 2016

JAAKKO HÄMEEN-ANTTILA : ISLAMIN KÄSIKIRJA




JAAKKO HÄMEEN-ANTTILA : ISLAMIN KÄSIKIRJA
♥ ♥ ♥ ♥
256s.
Otava 2004


Yksi lempiaineistani koko kouluhistoriani ajan on ollut uskonto. Ei niinkään se oppi Jeesuksen eri vaiheista, vaan nimenomaan uskontotieto, se sellainen oppiaine, jonka henkilökohtaisesti toivoisin kauttaaltaan syrjäyttävän sen oma uskonto vastaan elämänkatsomustieto -opetuksen peruskouluissa. Omalla tavallaan lempiuskontojani on ollut aina buddhalaisuus sekä ikivanhat muinaisuskonnot, mutta lähiaikoina olen ollut koko ajan vain enemmän kiinnostunut myös islamilaisuudesta, ja juurikin nimenomaan siitä kiihkottomasta mystiikasta, joka kaiken länsimaisen mediamyllytyksen taakse täysin piiloon jää. Ja kun bongasin Eniten minua kiinnostaa tie -blogin tietohaasteen ja sitä kautta sain muistutuksen tästä Hämeen-Anttilan Islamin käsikirjasta, nappasinkin sen heti seuraavalla kirjastoreissulla kotiin luettavakseni.

"Euroopan 1900-luvun alkupuoli lienee kiistatta maailmanhistorian verisin aikakausi, eikä 1800-lukukaan tarjoudu hyväksi malliksi maailmanrauhalle. Tästä ei silti yleisesti tehdä johtopäätöstä, että Euroopan syvimmässä olemuksessa on sisäänrakennettu ylitsepääsemätön verisyys, saati sitten, että tuo aikakausi riittää todistamaan kristinuskon poikkeuksellisen raa'an ja sivilisoimattoman luonteen. Silti vastaavat johtopäätökset hyväksytään vastalauseitta Lähi-Idän huomattavasti vähemmän veristen vuosikymmenien perusteella."

Jaakko Hämeen-Anttila ei ole mikään aivan turha heppu. Tuo Helsingin ylipiston arabian kielen ja islamin tutkimuksen professori on kirjoittanut aiheesta yhden jos toisenkin teoksen, ja sen lisäksi kääntänyt suomeksi myös niinkin kevyet teokset kuin Tuhannen ja yhden yön tarinat sekä Koraanin. Ajattelin ottaa tämän teoksen sellaiseksi useamman viikon välikirjaksi, välipalaksi, jota luetaan luku silloin ja toinen tällöin, mutta yhtäkkiä huomaankin ahmineeni siitä alle viikossa kolme neljäsosaa, ja viimeiset sivut putkeen puistonpenkillä auringossa istuen. Kirja onkin varsin hiirenkorvilla (anteeksi kirjasto), ja monien kohtien, seuraava mukaanlukien, kohdalla en meinannut malttaa olla alleviivaamatta tekstiä: "Keskustelussa huntupakon oikeudenmukaisuudesta on hyvä välttää sitä erehdystä, että hunnuttamisella ja naisen asemalla katsottaisiin olevan ehdoton yhteys. --- Hiukset peittävä mutta kasvot paljaaksi jättävä hunnuttaminen ei eristä naista yhteiskunnasta sen enempää kuin suomalainen talvipipokaan. Mikäli nainen on eristetty tai heikommassa asemassa kuin mies, syitä tähän on etsittävä yhteiskunnan rakenteista, ei pukeutumismalleista." Ihan kun jo suvaitsevaisissakin tarkoituksissa keskustelu lähtee usein niin kauhistelevalle tai länkkäriläisittäin maailmaa hyväksyvälle linjalle, jossa kaikki erilainen on jotenkin väärää, sortavaa tai muuten omaa maailmankuvaa tuhoavaa. Ei se niin mene, mutta jos ymmärrys tavoista ja taustoista puuttuu, tulee hyvääkin tarkoittavista aikeista vain itsensä vastaisia kun yhtäkkiä se hunnun käyttäminen onkin kaiken sorron symboli.

Vaikka tämä kirja on jo yli kymmenen vuotta sitten kirjoitettu, se on edelleen äärimmäisen avartava, ajankohtainen ja täydellisen kaivattu vastapaino nykyisen klikkihuorausmedian yksipuoliselle islam-kuvalle. Se on rauhallinen ja kiihkoton islaminuskon perusteos, joka kolmessa pääosassaan paneutuu niin islamin uskon historiaan, islamin oppiin kuin nykytilaankin. Se on eheä, sivistävä ja ennen kaikkea äärimmäisen kiinnostava. Se kansantajuistaa, saa oivaltamaan ja pitää yllä sitä vastakeskustelua, jota tällä hetkellä ihan jo täällä Suomessakin erityisen paljon kaivataan. Kun Suomessa ja Euroopassa ylipäätään vallitsee tällä hetkellä raivostuttava me vastaan te -asetelma ja rasistinen vihapuhe ja käyttäytyminen on sallitumpaa kuin koskaan pienen olemassa oloni aikana, tarvitaan teoksia ja keskusteluita, jotka paneutuvat oikeasti uskonnon historiaan ja ilmiöihin niiden takana. Kuten Hämeen-Anttila myöhemmässä Islamin miekka -teoksessaan toteaa "On älyllistä epärehellisyyttä poimia omasta viiteryhmästään vain parhaat ja kauneimmat piirteet ja verrata niitä vastapuolen varjokohtiin." Ja siihen hän vastaa vahvasti jo tässä kirjassaan. Hyvä ja ajatuksia herättävä teos, jonka pitäisi olla jollain tapaa pakollinen peruskoulun uskontotiedon opetuksessa. Lukekaa tämä, jos sitä ette vielä ole tehneet. Ei minä vastaan muut, vaan me ihan täällä yhdessä, samalla maapallolla. 

maanantai 16. toukokuuta 2016

AUDREY MAGEE : SOPIMUS


AUDREY MAGEE : SOPIMUS 
♥ (♥)
332s.
Atena 2015
Alkuteos: The Undertaking (2014)

Luettuani Kaiken sen valon jota emme näe lueskelin kyseiseen kirjaan liittyviä keskusteluita, kommentteja ja arviointeja netistä, ja törmäsin jossain suosituksiin irlantilaisen Audrey Mageen kirjasta. Vaikka toisesta maailmansodasta on maailmalla kirjoitettu yhtä paljon kuin suomalaiset suoltavat sukupolviromaaneja omista sodistaan, sai jokin tämän kirjan kuvauksessa kiinnostumaan erityisesti. Ehkä se, että siitä mainittiin rankkuus ja vähempi viihteellisyys kuin Doerr'n teoksessa, ehkä kirjan oma takakansiteksi, se kun tämä on kirjoitettu pitkästä aikaa sodasta saksalaisesta näkökulmasta. Ja ehkä myös se, että tämä osoittautui googlettelun perusteella aika monen kirjabloggaajan suursuosikiksi.

Sopimus lähtee liikkeelle kun sotamies Peter Faber ja berliiniläinen Katharina Spinell menevät naimisiin toisiaan tuntematta. Faberia motivoi vihkiloma, Katharinaa leskeneläke, jos Peter kaatuu. Ja yllättäen (tai oikeastaan "yllättäen") he kuitenkin rakastuvat kuherruskuukautensa aikana, ja tästä alkaakin aika erossa, kaukana toisesta, itärintamalla ja berliiniläisissä huviloissa, jotka juutalaisilta on ryöstetty. Kuinka riipivää. 

Nimittäin riipivän huonoa. 

Huoh. Kirja lähtee ihan lupaavasti liikkelle, se on suurimmalta osaltaan hyvin dialogipainotteista tekstiä, ja oikeastaan kaikki siinä välissä on vain lakonista kuvausta meneillä olevasta hetkestä tai paikasta A siirtymistä paikkaan B. Helppoa se oli kuitenkin lukea, ja koska aihe tuntui alkuun varsin svengaavalta (voiko näin edes sanoa uuden appiukkonsa natsiaivopesemästä sotamiehestä joka harrastuksenaan käy ampumassa juutalaisia koteihinsa tai naiivista tyttösestä, joka toki rakastuu heti kun häneen kohti vähän katsotaan), mutta osoittautui varsin nopeasti suoraansanottuna ihan vain huonoksi. Tarina polki paikallaan yhdeksänkymmentä prosenttia ajasta tai sitten se hyppeli eteenpäin  useita kuukausia. Henkilöhahmot olivat paperinohuita ja todella epäloogisia, ja kun heistä ei kuvattu mitään muuta kuin keskusteluita, jäi heidän taustalla olevat "suuremmat teemat" hyvin heppoisiksi. Ainoa onnistunut puoli tässä kirjassa oli inhorealismi, kirjailijan selvästi laaja ja onnistunut taustatutkimustyö rintamalla olevista sotilaista ja heidän kammottavasta arjestaan. Kuvaukset nälästä, pelosta ja oman katsontakannan muuttumisista olivat puhuttelevia ja hyvinkin aidon oloisia, mutta eivät nekään sentään kokonaista romaania saaneet kannateltua hyvien kirjoihin.

Tarinan jonkinlainen punainen lanka, ajatus siitä, miten väkivalta raastaa jo kantajastaankin kaiken ihmisyyden pois tai berliiniläinen hienostopuoli syö Führerin suklaakakkuja suurimmankin nälänhädän keskellä voivotellen miestensä vatsasta liian kireiksi käyneitä univormuja, tulee vaivoin esille, mutta tarina ei sitä edes itse kannattele, vaan sekin tuntuu melkein oman mielikuvituksen toiveajattelulta saada tästä irti edes jotain. Teemana se on toki hurjan mielenkiintoinen, ja olikin ainakin omassa piirissäni tapetilla muun muuassa edellisten eläinaktivistien videokuvausiskun jälkeen, kun uutisissa näytettiin miten teurastamoissa todella kohdellaan eläimiä. Kun ihmistä ympäröi vain karmea julmuus, kääntyy siellä psykologiassa joku niin pahasti kallelleen, että pahasta ja julmasta tuleekin ihan normaalia, moraalikäsitykset vääntyvät ja itsensä nostetaan todella taitaen niin korkealle jalustalle, että kaikki alapuolella oleva on vain eläimellistä, kuvottavaa sontaa saappaan pohjassa. Propaganda toimii ja mielet murtuvat. Mutta niinpä niin, eipä tämäkään ajatus tästä kirjasta edes lähtenyt, vaan kaikesta muusta lukemastani ja näkemästäni.

Ehkä toinen maailmansota on alettu kaluta loppuun. Kun on itkenyt Zusakin Kirjavarkaan parissa, elänyt Anne Frankin kanssa juutalaiskauhut, lukenut kirjoja keskitysleireistä, ei ihan hevillä enää vaikutu. Saksalaisnäkökulma oli hurjan mielenkiintoinen, ja siksi onkin hurjan kurjaa, ettei siitä irronnut tämän vaikuttavampaa romaania. Doerr'n teoksella, joka minut tämänkin pariin toi, sentään oli viihdearvonsa, tällä lähinnä tunne hukkaanheitetyistä lukutunneista, jotka johonkin parempaankin olisi voinut käyttää. Etenkin kun oli lukenut kirjan viimeisen luvun, joka meni ehkä kevyesti Top 5 surkeimpien loppujen sarjaan. Heittämällä.

Oi kirjavalintani, osu seuraavaksi johonkin hieman parempaan, puuduttaisi jo aivan liikaa lukea viides heikko tai keskilaatuinen kirja saman kuukauden aikana!

lauantai 14. toukokuuta 2016

NY TIMES BY THE BOOK -KIRJAHAASTE

Blogeja on jonkin aikaa kierrellyt nyt ahkerasti New York Times by the Book -kirjatagi, ja koska nämä kysymykset olivat mielenkiintoisia, ajattelin vietellä hetken niiden parissa itsekin. Ja hei, samalla myös kuvaa siitä toivotusta kirjahyllyjärjestyksestäni (josta viimein sain myös ylähyllyn kuosiin, se ei ollutkaan kuin kuukauden suunnittelua vaativa tehtävä haha)!

01. Mikä kirja on tällä hetkellä yöpöydälläsi? Tällä hetkellä kesken on Audrey Mageen Sopimus sekä Jaakko Hämeen-Anttilan Islamin käsikirja. Lähtökohtaisesti luen aina vain yhtä kirjaa kerrallaan, useampi kesken oleva ei minulla toimi, ei ainakaan kaunokirjallisuuden parissa. Mutta joskus kun tekee mieli ottaa tietokirjoja luettavaksi, nappaan ne vähän kuin sivukirjoiksi, ja luen kun on vähän keskittyneempi fiilis. Romaaneja sitten työmatkoilla ja juuri ennen nukkumaanmenoa.

02. Mikä on viimeisin todella upea kirja jonka luit? Ehkä Ollikaisen Nälkävuosi. Se osui juuri sellaiseen hetkeen, että aihe syveni päässäni aivan hurjasti, ja olihan se teoksenakin voimakas ja vahva. Niin ja Toven Reilua peliä, siitä tuli heti yksi tärkeimmistä kirjoistani.

03. Jos voisit tavata kenet tahansa kirjailijan – elävän tai kuolleen – kuka se olisi? Mitä haluaisit kysyä häneltä? Tove Janssonin. Tove on ollut jotenkin aivan hurjan inspiroivan oloinen ihminen, vahvasti sen takana mitä hän on, ei sen perässä mitä hänen odotetaan olevan. Herkkä ja monin tavoin lahjakas taiteilija, joka on ainakin minulle kirjailijoista jotenkin se kaikkein rakkain henkilö. Muuten en yleensä ehkä niinkään heistä ole kiinnostunut, ihailen enemmän kirjoja kuin tekijöitään, mutta Tove on tässä suhteessa ehdoton poikkeus. Ja ehkä vähän myös Kjell Westö. Ja Väinö Linna. Ja Mika Waltari. Ja Chimamanda Ngozi Adichie. Haha.

04. Mistä hyllystäsi löytyvistä kirjoista muut olisivat yllättyneitä? Björn Walhroosin joku epämiellyttävä talouskirja, tosin sekin on ihan tarkoituksella piilossa muiden takana. Mutta jos noita Kimmon sinne tuomia dekkareita sekä talous- ja urheiluaiheisia kirjoja ei lasketa, niin en kyllä osaa sanoa! Hyllyni kuvastaa aika vahvasti minua ja omaa makuani, ja jos siellä jotain ylimääräistä on, se päätyy nopeasti kiertoon. Enkä edes koe, että minulla juurikaan olisi mitään kirjallisia luurankoja kaapissa, tykkään ihan avoimesti noista omistamistani, ei minulla mitään suurempia guilty pleasure -kirjoja taida olla (ne on sit enemmän tuolla Netflixin ja tv'n puolella).


05. Miten olet järjestänyt henkilökohtaisen kirjastosi? No siis tuossa isommassa hyllyssähän ne ovat värijärjestyksessä, vaikka sainkin kuulla, ettei todelliset kirjallisuusihmiset niitä niin järjestä. Onneksi tuolla ei juurikaan ole minulle väliä, visuaalisesti tuo selkeys hyllyssä on ainakin tällä hetkellä itselleni tärkeämpi asia. En pysty olemaan, jos kirjat ovat hujan hajan! Toisessa hyllyssä on lähinnä kirjat sarjoittain: Muumit, Lindgrenin lastenkirjat, Potterit, venäläiset klassikot ja kasa eriparisia lastenkirjoja. Lisäksi kotoa löytyy pari kirjapinoa, makuuhuoneessa ylimääräisellä tuolilla on pinossa kirjaston kirjat, olohuoneen penkillä on satunnainen pino kirjoja, jossa on kolme Waltaria ja Damaskoksen rakastavaiset, ne on siinä myöskin lähinnä visuaalisuuden vuoksi, enemmän sisustusta kuin kirjoja ajatellen. 

06. Minkä kirjan aina vannot lukevasi, mutta et ole vieläkään saanut aikaiseksi? Kirja, jonka lukemattomuudesta tunnet suorastaan häpeää? En minä näistä häpeää tunne, maailma on niin täynnä kirjoja, ettei niitä millään ole mahdollista kaikkia ehtiä lukemaan, enkä edes usko, että on olemassa kirjoja, jotka kaikkien pitää lukea, ne antaa kuitenkin jokaiselle niin eri asioita, että kuka senkin sitten määrittelee minkä on annettava jokaiselle jotakin. Ehkä noita venäläisiä klassikoita Anna Kareninasta aloittaen haluaisin syventyä lukemaan, mutta jospa niidenkin aika vielä joskus tulisi. 

07. Pettymys, yliarvostettu, ei vain hyvä – mistä kirjasta et pitänyt, vaikka oletit, että pitäisit? Muistatko viimeisintä kirjaa, jonka jätit kesken? Jätän kirjoja todella harvoin kesken, taistelen ne irvistellen loppuun asti. Ehkä tässä voisi olla vähän armollisempikin itselleen? Pettymyksiä tai yliarvostetuja kirjoja ovat olleet muun muassa Nichollsin Sinä päivänä, Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin sekä viimeisimpänä Doerrin Kaikki se valo jota emme näe. 

08. Millaiset tarinat kiehtovat sinua? Millaisista pysyt erossa? Syvälliset, voimakkaat,  realistiset, mutta toisaalta maaginen realismi ja tietynlainen fantasiakin vaihtoehtotodellisuuden muodossa välillä menee. Pidän herättelevistä ja ajattelemaan pakottavista teoksista, haluan aina vaikuttua kirjan ansiosta. Dekkarit, jännärit ja chick lit'it eivät kuulu lukulistalleni, niiden suhteen olen äärimmäisen ennakkoluuloinen, hömppää ja viihdettä etsin muualta kuin kirjallisuuden parista.

09. Minkä kirjan antaisit luettavaksi presidentille? Jaa Saulille. Tähän saisi pitkänkin selostuksen poliittisista kannoistani ja arvostuksestani nykypresidenttiämme kohtaan, mutta varmaan jotain, mikä muistuttaisi häntä siitä, että ne hänen äärioikeistolaisten vastakohdiksi luokittelemat ihmiset ovat juurikin niitä tolkun ihmisiä, eikä ne ketkä hiljaa ohittaa ongelmat siellä jossain näiden "ääripäiden" välissä. Tai sitten härnäisin häntä vihreiden entisen kansanedustajan Oras Tynkkysen Pienellä maailmanpelastusoppaalla. 

10. Mitä aiot lukea seuraavaksi? Ei aavistustakaan! Kirjaston varauslistan kirjoilla on vielä muutama sata ennen minua, ja omasta hyllystä en ole mihinkään järjestykseen tulevia luettavia asettanut. En oikeastaan koskaan tiedä, mitä tällä hetkellä kesken olevan jälkeen luen, omat to be read -listatkin ovat enemmän muistutuksia siitä, mitkä kirjat kiinnostaa kuin suunnitelmia mitä oikeasti aion lukea. Menee taas varmaan fiiisvalinnaksi, mutta ehkä se on jokin kirja tuosta viimeviikkoisesta oman hyllyn luettavat -postauksen listalta. 

perjantai 13. toukokuuta 2016

MARKUS NUMMI : KARKKIPÄIVÄ

 

MARKUS NUMMI : KARKKIPÄIVÄ
♥ ♥ ♥
383s.
Otava 2010 

Markus Nummen Karkkipäivä on roikkunut luettavien listalla siitä saakka, kun kolmisen vuotta sitten luin kyseisen kirjailijan Kiinalainen puutarha -teoksen. En sitä koskaan niin kovasti ole halunnut lukea, että se olisi tullut ihan kirjastosta asti lainattua (toisaalta minulla oli myös lähemmäs kahden vuoden kirjastotaukokin tosin tässä välissä), mutta kun se nyt tuli käytettynä vastaan, kipusi se oman hyllyn kirjoista hyvin nopeasti kärkeen kiinnostavuudeltaan. 

Siinä missä melkeinpä yhdeksi lempikirjakseni yltänyt Kiinalainen puutarha oli kaunis ja viipyilevä historiallinen fiktio tutkimusmatkailija Mannerheimin Kiinan Turkestanin matkalta, hyppää tämä kirja nykyaikaan. Hahmoja tästäkään teoksesta ei puutu, mutta keskiössä pyörii eniten uransa kanssa jumissa oleva nelikymppinen kirjailija Ari, tilanhallintasuunnittelija Paula, tämän tytär Mirja sekä yhdeksänvuotias poika Tomi. Ja kun itsekseen puheleva poikanen lyöttäytyy kaupassa Arin matkaan tavoitteenaan pelastaa prinsessa Mirabella, alkaa tarina ja sen henkilöt pikkuhiljaa nivoutua yhteen sosiaalivirkailija Katrin työpöydälle. 

Karkkipäivä on tarina kahdesta alakouluikäisestä lapsesta, joiden kohtaloiden Suomessa ei toivoisi olevan totta. Ja siltikin tämän kirjan vetävyys perustuu lähinnä sen viihdyttävyyteen, mikä on tällaisen aiheen äärellä ehkä hieman jopa harmillista.

Sen alkuun hyvinkin sekavanoloinen kerronta pyrkinee luomaan kuvaa realistisesta arjesta, oikeista ajatuksista henkilöiden takana. Tarina kulkee pieniin osiin pilkottuna, sen kesto ajallisesti on vain muutama päivä, mutta silti se on saatu tuupattua täyteen taas jos jonkinlaista. Lähtökohtaisesti useampi näkökulma saman asian ympärillä kuitenkin toimii, se valottaa ja avartaa, samalla myös ärsyttää ja saa jopa vihaiseksikin henkilöhahmojen puolesta, mutta kyllä se kuitenkin ehkä hieman etäiseksi enemmän lopulta jätti. 

Eniten minua tässä ärsytti päähenkilö-Arin hervoton lapatossumaisuus, täysi tahdottomuus, asema täytehenkilönä, jolla ei ollut minkäänlaista otetta tilanteissa, oli ne sitten mitä tahansa tuntemattomien lasten kotiin lyöttäytymisistä myöhemmin muiden hahmojen kanssa kohtaamisiin. Senkin toisaalta pystyi ohittamaan vain hahmon piirteenä, mutta kun koko kirjan läpi rasitti myös Tomin eli Tok Kilmoorin itsepuhelu, lapsen ajatuskulun kuvaus, joka sai pikkupojan vaikuttamaan lähinnä hieman, no, yksinkertaiselta, tippui tärkeän aiheen äärellä pyörivältä kirjalta paljon uskottavuutta. Toki nämä on vain mieltymysasioita, mutta olisin hurjasti tästä halunnut pitää enemmän, aiheena lasten kaltoinkohtelu kun on kuitenkin varsin lähellä. Ja rankkakin. Nyt se sai noista etäännyttävistä sivujuonteistaan lähinnä viihteellisen vaikutelman, sellaisen dekkarimaisen ratkaisun, jossa todella hyväksikäytettiin jonkun lapsen rankkaa kokemusta hyvän ja vetävän kirjan pohjaksi, ja se ei minusta tämän aiheen tiimoilta yksinkertaisesti toimi. Harmi, mutta onneksi sentään Kiinalaisesta puutarhasta pidän edelleen, joten Nummelta sitä voisin kyllä muillekin suositella. Ja tätäkin, jos tahtoo lukea sellaista hieman jännäkirjallisuushenkistä viihdettä kaltoinkohdelluista lapsista.

keskiviikko 11. toukokuuta 2016

ASTA LEPPÄ : SINÄ ET HÄVINNYT


ASTA LEPPÄ : SINÄ ET HÄVINNYT 
♥ ♥ ♥ 
205s. 
Otava 2008

Joskus on hauska lukea kirjoja, joista ei tiedä etukäteen mitään. Toisinaan niitä saa käsiinsä kirjastoista, joskus kirpputoreilta, tai niin kuin tämän kanssa, ne tulee ensimmäistä kertaa vastaan thaimaalaisen hotellin kirjahyllyssä, mutta jäävät sinne kun rinkka on muutenkin jo paluumatkaa vasten niin hurjan täynnä. Kun sama kirja on neljä kuukautta myöhemmin kierrätyskeskuksen hyllyssä eurolla, tuntuu, että se on pakko ostaa, koska kahdesti ihan sattumalta vastaan tulleella on jo joku tarkoitus. Että jos jätän sen nyt, kävelen tulevan lempikirjani ohi. 

Kolumnisti ja toimittaja Asta Leppä on käymässä läpi avioeroprosessia lastensa isästä. He ovat asuneet erillään huhtikuusta 2005, ja saman vuoden heinäkuussa hänen aviomiehensä kaatuu moottoripyörällä, törmää keskikaiteeseen ja kuolee välittömästi. Ja tämän onnettomuuden jälkeisistä tunteista, vihasta, surusta, epätoivosta ja lopulta rakkaudestakin Leppä on saanut aikaan voimakkaan kirjan, joka sieppaa lukijansakin surumatkalleen mukaan.

Lepän Sinä et hävinnyt on vahva ja nopealukuinen teos, joka tarjoilee koko surun tunneskaalan häpeilemättä ja mitään piilottamatta. Se tuo esiin nekin ajatukset, joita ei ole korrektia ajatella ja se tuo esiin kaiken niin vakavan realistisesti, että tätä lukiessa ahdistuu itsekin.

Se oli ehkä vähän liiankin ahdistava kauniina kevätpäivänä, sen tunnetilat oli niin vahvoja ja todenmukaisia, että ne jäi itsellekin päälle. Kirja kävi läpi niin surua kuolemasta kuin se ristiriitaisuutta erosta jääneen vihan parissa, ja toi toisen elämän jotenkin jopa liiankin lähelle, mutta taitavasti, tarkkanäköisesti ja kauniistikin se oli kirjoitettu. Se oli pala elämää, sitä rumempaa ja lohduttomampaa, ja se toi kirjailijan omatkin kipupisteet ja arvet hyvin vahvasti näkyviin. Ei siitä lempikirjaa tullut, mutta ihan hyvillä mielin tämän luin, ja ehkä jonkinlaisena vertaistukikirjana saattaisin muillekin suositella. En kesälukemiseksi ihan mihin tahansa väliin, mutta surutyön apuun tai herättelemään niitä oman elämän tärkeysjärjestyksiä. Nekin kun tuppaavat välillä itse kultakin päästä unohtumaan.

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

LUKULISTALLA OMASTA HYLLYSTÄ

Katri postaili joku aika sitten kymmenestä oman hyllynsä kirjasta, jotka hän haluaisi lukea. Varsin moni tähän samaan listailuun lähti mukaan, itseäni Katrin kirjojen lisäksi kiinnosti eniten Kirsin ja Lotan listat, hauska näitä on ollut muiltakin lukea. Ja koska minä aina siellä missä muutkin, ajattelin listailla myös omat lukuhaaveeni tuolta oman hyllyn puolelta. Joten pidemmittä alkuselvityksittä, nämä toivoisin vielä tämän vuoden aikana lukevani: 


10 kirjaa omasta hyllystä

Riikka Pelon  Jokapäiväinen elämämme tarttui mukaan alkuvuodesta Varkauden Suomalaisen remonttimyynnistä muutaman hassun euron hintaan. Kun tapani mukaan nopeasti tarkastamani Goodreads-arvosana oli kohdillaan, ja myöhemmin huomasin tämän olleen vuoden 2013 Finlandia-voittajakin (miten tää oli mennyt multa aivan ohi?), tarttui se mukaan, ja tämän lukemiselle sopivaa hetkeä olenkin jo odotellut!

 Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät voitti puolestaan Finlandiansa samana vuonna kun menin naimisiin, ja sen saimmekin häälahjaksi syksyllä 2014. Tässä on paljon, mikä minua kiinnostaa, mutten silti ole lähes kahteen vuoteen saanut edes siirrettyä sitä lähelle seuraavaksi luettavien listaa. En tiedä mikä ajatuksessa tämän suhteen niin tökkii, mutta jotenkin ei vain ole tullut tähän tartuttua. He eivät tiedä mitä tekevät on enemmän pitäisi kuin haluaisin lukea, mutta koen silti nyt tärkeäksi laittaa sen tähän listaan, olisi hauska ainakin sanoa lukeneensa tämän. 



♥ Markus Nummen Karkkipäivä on roikkunut luettavien listalla siitä asti kun luin hänen Kiinalaisen puutarhansa (ihana!), ja kun tämä nyt tuli viimeista vastaan kierrätyskeskuksella, haluan sen pian jo lukeakin. Aihe tuntuu kiinnostavalta, ja paljonhan tätä on kehuttukin.

 Selja Ahavan Eksyneen muistikirja on yksi niistä neljästätoista, joka huhtikuussa lähti kierrätyskeskukselta mukaan, ja tämä kiinnostaa, koska myös uudempi Taivaalta tippuvat asiat kiinnostaa. 

 Vladimir Nabokovin Lolita on jo kai jonkinasteinen klassikko/kulttikirja, joten se kuuluu omissa kirjoissa siihen pinoon, jossa on minulla myös ne aidot klassikot; Anna Karenina, Sota ja rauha, Idiootti ja Seitsemän veljestä, jotka haluaisin joskus vielä kertoa lukeneeni. Uskoisin Lolitan olevan tuossa sarjassa varsin kevyestä päästä, joten ehkä siitä voisi (viimein) aloittaa?

♥ Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman olisi ensimmäinen Hirvoseni, vaikka hyllystä löytyy myös Kauimpana kuolemasta. Näitä on yhtaikaa kehuttu ja vaisuiksi moitittu, mutta haluaisin kyllä itse nähdä mitä näistä pidän, tietää mistä puhutaan.

♥ Rafik Schamin Damaskoksen rakastavaiset on superpaksu ja mielenkiintoisen oloinen rakkaustarina keskellä Lähi-Idän konflikteja. Ja tämän kanssa pelkään yhtäaikaa, että se on joko liian raskas (eli tylsä) tai liian hömppä, enkä ole saanut siihen tartuttua, vaikka se on kierrätyskeskukselta mukaan tarttunut jo varmaan lähemmäs vuosi sitten.


♥ Alice Munron Viha, ystävyys, rakkaus tuli kirppiksellä pokkarina vastaan, ja vaikken periaatteessa pehmeäkantisina kirjoja haluakaan ostaa, nappasin tämän mukaan matkalukemiseksi. Eli matkaa odotellessa, en usko Munron pettävän kovin pahasti!

♥ Ulla-Lena Lundbergin Jää on napattu mummin kirjahyllystä itselle, jo vuosia sitten. Ja tuolla se seilaa edelleen lukemattomana hyllylläni paikasta toiseen sen mukaan, miten hyllyn sisältöä milloinkin järjestelen. Vähän samalla tavalla kuin Valtosen kirjassa, joku ajatuksen tasolla on minut pitänyt tästä kaukana, mutta samalla se kiinnostaa, kiinnostaa, kun joku sanoi jossain joskus, että tämä oli hänelle uskon palautus suomalaiseen kirjallisuuteen. Että pitäisi se varmaan itsekin lukea läpi. 

 Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän on ollut hyllyssäni ties kuinka kauan, enkä ole saanut vieläkään tartuttua siihen. Tavallaan se kiinnostaa, ja toisaalta olen jostain syystä saanut jo valmiiksi päähäni etten pidä siitä. Kivat ennakkoluulot. Mutta ehkä se on vähän tuo nimikin, olen laadukkaan empiirisen tutkimukseni ansiosta tullut siihen tulokseen, että mitä kauniimpi, ja runollisempi nimi, sitä varmemmin kirjaan petyn. Samaan sarjaan kuuluvat Kaikki mitä rakastin, Jumalat juhlivat öisin, Kaikki se valo jota emme näe ja Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Ihan relevantit syyt olla ollut tarttumatta tähän, oi kyllä.

Löytyykö näistä yhteisiä joko luettuina tai luettavina? Kuulisin mielelläni teidän mielipiteitä näistä, josko vaikka inspiroituisin vielä vahvemmin jonkun nostamaan jo seuraavien luettavien pariin!


lauantai 7. toukokuuta 2016

TOVE JANSSON : REILUA PELIÄ


TOVE JANSSON : REILUA PELIÄ
♥ ♥ ♥ ♥ ♥
139s.
WSOY 1990
Alkuteos: Rent spel (1989)

Vaikka ehkä morkkistelenkin taas hieman ylimittoihin lähteineistä kirjahankinnoista viime ajoilta, on minun sanottava, että löytyi sieltä kyllä sellaisiakin aarteita, joiden ostamista en todellakaan kadu. Muun muassa ensimmäisen painoksen Tove Jansson, kahdella eurolla, täysin moitteettomassa kunnossa. Ei harmita, tuo huonoa omaatuntoa, ei sitten yhtään.

En tiedä kehtaanko edes myöntää, mutta tämä oli ensimmäisen Toven aikuisille suunnattu teokseni. Muumithan olen kuullut jo useaan otteeseen lapsena, ja vasta alkuvuodesta sain nuo kirjat uudelleen itsekin luettua. Janssonin elämäkerrat ovat myös tuttuja, ja silti jotenkin nämä romaanit ja novellikokoelmat ovat jääneet. En edes ole ihan varma miksi, mutta hieman arvelisin sen johtuvan siitä pienestä ennakkopelosta, etten pitäisi näistä. Olisi nimittäin ihan hurjan kurjaa myöntää ääneen, ettei pidä jostain, minkä on kirjoittanut Tove Jansson. Sen verran syvää minun rakkauteni kyseistä taitelijaa kohtaan on. 

"Usko pois, elokuva opettaa valtavan paljon. 
Ja antaahan se todenmukaisen kuvan asioista.
Mari naurahti: Vaikkapa meidän 
puolihuolimattomasta elämästämme, niinkö? 
Niin että voisimme oppia olemaan huolimattomia 
vähän älykkäämmällä ja 
koristeellisemmalla tavalla?" s. 19

Tove Janssonin vuonna 1989 alunperin ruotsiksi kirjoitettu teos maalailee rauhalliseen tahtiin tarinaa Jonnasta ja Marista, kahdesta taitelijasta, joiden ateljeiden välissä on yksi ullakko ja yhteinen elämä. Lyhyin, novellimaisin luvuin etenevä pienoisromaani kuvaa arkea, pieniä hetkiä, keskusteluita, pettymyksiä, kahden ihmisen suhteen solmukohtia. 

Ja on se ihana. Se on juuri niin tovemainen kuin toivoinkin, siinä on sitä samaa rauhallisuutta kuin lastenkirjoissaankin. Pienet asiat saavatkin olla pieniä, niitä ei tarvitse paisutella ja liioitella, ja usein se rauha juuri löytyykin siitä arjesta, tavallisista asioista, taidosta nähdä taikaa siellä, minkä muut matkallaan huomiota kiinnittämättä ohittavat. Osiltaan tämän ihanuutta vielä lisäsi taustalla mieleen muistuneet elämäkerrat, sen verran paljon tarinan naiset muistuttivat Tovea ja Tuulikkia. Kirja tuntuikin hurjan omaelämäkerralliselta, mutta silti novellit ja luvut olivat niin hienovaraisesti kirjoitettuja, ettei tullut yhtään liian tunkeileva olo, lukijalle tarjoiltiin niitä hetkiä, jotka oltiin itse valikoitu, ei niitä sensaatiomaisia juoruja, joista kuvitellaan toisen olevan kiinnostuneita. 

Tästä löydöstä olen onnellinen. Jo ensimmäisellä lukukerralla tämä nousi lempikirjakseni, yhdeksi niistä harvoista, jotka tulivat myös todella henkilökohtaisella tasolla tärkeiksi. Olen jo nyt huomaamattani lukenut sen lukuja uudelleen, palannut kohtiin, jotka eniten osuivat. Tästä tuli heti jotenkin niin tärkeä, että uskon sen pysyvän yöpöydällä, käden ulottuvilla vielä pitkään. Ei sitä tarvitse edes kirjahyllyyn asti siirtää. Ja tätä suosittelen kyllä ihan kaikille, Toven ystäville etenkin.

torstai 5. toukokuuta 2016

ANTHONY DOERR : KAIKKI SE VALO JOTA EMME NÄE

ANTHONY DOERR : KAIKKI SE VALO JOTA EMME NÄE 
♥ ♥  
544s.
WSOY 2015
Alkuteos: All the Light We Cannot See (2014)

Kaikki se valo jota emme näe on Anthony Doerrin on Pulitzer-palkittu romaani, josta ei tunnu tulevan vastaan mitään muuta kuin ihastuneita ja huokailevia arvosteluita, kritiikitöntä rakkautta ja onnen houkauksia, että tällaisiakin kirjoja voi olla! Ja mikäpä sen suurempi ennakko-odotusten kerääntymä näistä enää voisi tullakaan. Lisäilin tämän itse alkuvuodesta luettavien listalle, itseni kirjastonvarausjonoon, ja hypistelinpä sitä kirjakaupassakin melkein ostomielellä, mutta sinne se kuitenkin jäi. Kun tämän nyt viime kuun lopulla Stonerin kanssa lähikirjastostani hain, päätin jo jättää sen lukematta kun tuntuu ettei kaiken hehkutuksen keskellä tilaa omille mielipiteille taida olla. No, luin sitten kuitenkin, ja mitäkö tästä jäi käteen?

Kaikki se valo jota emme näe on "suuri lukuromaani", joka lupaa tarjoilla sotaa, rakkautta ja radioaaltoja. Kaiken kehumisen keskellä sen odottaisi olevan jollain tapaa maagisen upea ja sellainen, jota ei malta käsistään laskea, mutta lopulta se on lähinnä keskinkertainen viihderomaani kuluttaen samoja katuja, joista on aiemmin kirjoitettu huomattavasti voimakkaamminkin.

Tarina maalailee vuorotellen tarinaa sokeasta Marie-Lauresta, joka elää lukkoseppäisänsä kanssa Pariisissa ennen sodan syttymistä sekä Werneristä, saksalaisesta orpokodin lapsesta, josta teknisten ihmelahjojen ansiosta koulutetaan taitava vakooja SS-yksiköihin natsikoulutusleirin kautta. Ja sitten tietenkin kaiken sen muun keskellä on olemassa maaginen jalokivi, joka on tietenkin kirottu ja sen vuoksi kuolee,tai on kuolematta kaikki kiven omistajan läheiset. Vuosi vuodelta Wernerin ja Marie-Lauren kohtalot lähestyvät toisiaan, ja mitä tapahtuu kun heidän tiensä vihdoin kohtaavat?

No tarina lässähtää kasaan kuin pannukakku. 

En tiedä oliko se ne ennakko-odotukset, kaikkien muiden kehut. Vai oliko se kuitenkin lopulta tämä kirja, teos, joka parhaimmillaankin on vain ihan sitä perusviihdettä, vähän rankempiin aikoihin ja teemoihin käärittynä, mutta silti ilman yhtä ainoaa uutta näkökulmaa tai vivahdetta. Mutta ei tämä nyt kyllä minun kirjani ollut. Tarina oli imelä, ennalta-arvattava, laiska. Kaikki ketkä kuoli, kuoli oikein sopivan laskelmoiduissa kohdissa, muutama paha juuri siinä missä pitikin. Tarina alleviivasi kaiken valmiiksi, ei jättänyt yhtä ainoaa koukkua pohdittavaksi, vaan tarjoili teemansa valmiiksi pureskeltuina ja lautaselle eteen mössöksi syljettynä. Se, miksi se on myynti- ja arvostelumenestys, ei yllätä minua yhtään, kyllähän tällainen helppo, muka-rankka ja happy ending -ratkaisu myy. Ja on sille oma paikkansakin, lukijakuntansakin, jopa hetkensäkin. Mutta minun tarpeisiini, toiveisiini ja lukuihanteisiini se ei vastannut, joten siksi vain kaksi tähteä, ja niistäkin toinen siitä, että oli tämä sentään varsin nopeasti luettu ja että sitä oli ihan hauska lukea puolitoista tuntia puistossa kun aurinko lämmitti paljaita käsivarsia. Mutta sekään nyt ei varsinaisesti ollut tämän kirjan ansiota, tuo sää tuolla ulkona. Mutta tulipahan luettua, sitten taas seuraavaksi oman hyllyn aarteiden kimppuun, siellä tuota luettavaa kun onkin jo odottelemassa. 

(Kirjasta on kirjoittanut myös Maija ja Katri, joiden ajatuksiin samaistun. Myös Katjalla on siitä hyvä postaus, ehkä vähän armollisempikin kuin omani. Ja muut tätä sitten suitsuttivatkin, niiden kehujen etsiminen on luultavasti hyvin helppoa! Ja mielenkiinnolla myös kuulen, mitä te tästä olette pitäneet, jos se jo luettujen joukosta löytyy!)

maanantai 2. toukokuuta 2016

TERHI RANNELA : PUNAISTEN KYYNELTEN TALO

 

TERHI RANNELA : PUNAISTEN KYYNELTEN TALO
♥ ♥ ♥ (♥)
257s.
Karisto 2013

Kiertelin viime viikolla työpaikkani läheistä kirpputoria bussia odotellessani. Olen vähän huono löytämään sieltä mitään esimerkiksi vaatepuolelta, mutta kirjojen kohdalla taas onnisti. Nappasin mukaani yhden Munron sekä Pulkkisen Totta -kirjan omaan hyllyyn, ja aivan satunnainen löytö oli myös Rannelan Punaisten kyynelten talo, se lähti muistaakseni kahdella eurolla mukaan kun olin kurkannut Goodreadsista onko kyseinen kirja mahdollisesti lukemisen arvoinen. Rannela on minulle entuudestaan tuntematon kirjailija, mutta kirjan aihe kiinnosti niin kovin, että tämä kiilasi suoraan lukujonoon seuraavaksi Stonerin perään. 

Kirja lähtee liikkelle vuoden 1978 Demokraattisesta Kamputseasta, jossa eletään kommunistisen vallankumouksen aikaa. Koulut, kaupungit ja vapaa raha on lakkautettu, ihmiset siirretty pakkoleireille maaseudulle palvelemaan sitä suurempaa johtajaansa. Myös Chey Chan uskoo vahvasti vallankumoukseen, ja toimii määrätietoisesti sen puolesta. Hänen yhdeksänvuotias tyttärensä Vanna työskentelee toisaalla saman aatteen puolesta, kunnes juuri ennen Vietnamin väliintuloa vainoharhainen puolue Angkar kääntyy omiaan vastaan. Chey Chan kuljetetaan miehensä ja pienen vauvansa kanssa vankileirille, Vanna taas pakkotyöhön maissipellolle. Toisessa osassa romaani hyppää taas vuoteen 2005, Kambodžaan, jossa Vanna elää lähes kolmenkymmenen vuoden jälkeen, lähellä aikaa, jossa ensimmäiset punakhmerit ovat joutumassa oikeudelliseen vastuuseen vallankumouksen ajan hirmuteoistaan.

Suomalainen kirjailija lähtee kunnianhimoisesti kirjoittamaan aivan toisen maailman historiaa, kurottaen johonkin sellaiseen kulttuuriin, joka ei milläänlailla ole meidän. Ja hieman tätä lukiessa alkaa itse miettiä, kuka toisen historiaa saa kertoa?

Toki kyseessä on kaunokirjallinen teos, historiallinen fiktio, joka lainaa kirjailijalle kambodžalaisen vankileirin seinällä vastaantulleen naisen valokuvaa, mahdollista tarinaa sen takana. Jäin Oneironin aikana pitkäksi aikaa pohtimaan Koko Hubaran ihan oikeutettuakin älähdystä kulttuurin varastamisesta, kysymystä siitä, onko valkoisen kantaväestön, enemmistön oikeus hypätä jonkun vähemmistöryhmän, tai tässä Rannelan tapauksessa aivan toisen kansan, jalkoihin ja jakaa heidän kokemuksensa fiktiivisestä näkökulmasta. Pohdinta on mielenkiintoinen, enkä ihan täysin ole hypännyt kyytiin siinä suuntaan tai toiseen, ymmärrän näkemykset kummaltakin kannalta, ja yleisesti ottaen kannatan varsin paljon kirjailijan vapautta fiktiivisessä kirjallisuudessa, niin kauan kuin se ei ole osoittelevaa ja stereotypittelevaa (kuten esim. Snellmannin Parvekejumalissa, jonka somalikulttuurin mustavalkoinen osoittelu oli minusta jopa vastenmielistä). Mutta palatakseni tähän Rannelan teokseen, kirjan toiseen osaan siirryttäessä se hieman söi tarinan luotettavuutta ja uskottavuutta, se sai moneenkin kohtaan pohtimaan, että noinko Kambodžassa oikeasti ajateltaisiin, oltaisiin tai toimittaisiin.

Kirjan alku oli äärimmäisen vahva. Sen ensimmäinen osa oli niin raju ja todentuntuinen, että tätä teki pahaa lukea. Se vaikutti, toi kauheudet eteen ja  avasi silmät taas sellaiseen maailmaan, josta on tiennyt ihan liian vähän, vaikka oikeasti pitäisi tietää enemmän. Se oli rankka kuvaus vankileiristä, kiduttamisesta, pakottamisesta tunnustukseen maailmassa, jossa ei oltu osattu muuta tehdä kuin totella kuuliaisesti. Se oli myös näkökulma täysin mukaan pestystä naiivista pikkutytöstä, joka ei osannut kuvitellakaan Angkarin toimivan väärin omia vallankumouksellisiaan kohtaan.

Mutta se toinen osa. Kun tarina hyppäsi vuoteen 2005, Vannan aikuisuuteen, arkeen viiden lapsen äitinä ja yhden miehen vaimona, jotain tuosta realistisuudesta ja koukuttavastakin karmeudesta tipahti pois. Tarinaan tuli ihan liian monta säiettä, miehen salaperäinen tausta oli todella ennalta-arvattava, Vannan tyttären tie orpokodissa kokonaisuuden kannalta mitäänsanomaton ja turha. Toiseen osaan oli jotenkin todella tyypilliseen suomalaiseen tapaan taas ängetty ihan liian paljon kaikkea, ja se keskittymättömyys ydinasiaan kostautui painamalla koko tarinaa huomattavasti alkua alemmaksi. Toisenlaisella rakenteella tämänkin ehkä olisi voinut pelastaa, mutta nyt täytyy sanoa, että hieman pettynyt maku tästä silti jäi mieleen. Alku lupasi niin paljon suurempaa ja vahvempaa, että harmittaa jopa hieman, kun loppu ei sitä pystynyt lunastamaan, ja osittain siksi varmaan myös tuo kulttuurivarkauskin sai hieman liikaa huomiotani, tarina kun ei sitä enää pystynyt itsellään pitämään.

Mutta antaisin minä tälle silti melkein neljä sydäntä. Alku oli niin vahva ja väkevä, että se korjaa hieman myöhempää heikkoutta, se antaa anteeksi lipsumisen sivuteille. Kirjailijan ensimmäiseksi aikuisille suunnatuksi teokseksi tämä on vahva ja aiheeltaan äärimmäisen mielenkiintoinen, rohkea veto hypätä näinkin tuntemattomaan ja onnistua avaamaan sitä toisen kansa historiaa tänne Pohjolaankin asti, oli sitten mitä mieltä kulttuurin lainaamisesta tahansa. Kyllä minä tämän suosittelisin ehdottomasti lukemaan, ja ehkäpä itsekin seuraavaksi laitan kirjaston varauslistalle Rannelan uusimman teoksen, Fraun perään nimeni. Tämä sai haluamaan lukea lisää, ja se on aina varsin hyvä merkki. 

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

HUHTIKUUN LUETUT

Voihan huhtikuu, se meni vauhdilla! Ei ihan niin syvissä vesissä onneksi uiskenneltu kuin aiemmin tänä vuonna, mutta hieman sitä olisi silti varmaan voinut itseään potkiskella ylös, ulos ja ihmisten ilmoille. No mutta, piipahdin sentään tatuointimessuilla Emmini kanssa, Barcelonassa Kimmon kanssa, monissa koulutuksissa työkavereiden kanssa ja ihan itsekseni vanhempieni luona Varkaudessa. Sain sata pikkuprojektia kotona tehtyä, ajatuksen mahdollisista muuttohaaveista, kynsilakalla poistettua tapas-baarin pöydästä tarttuneet maalitahrat nahkalaukkuni takaosasta. Kuukauden viimeisen päivän vietin Espoon kierrätyskeskuksissa, matkaani nappasin parilla kymmenellä eurolla neljätoista uutta kirjaa. Neljätoista. Jos jotain entisestä elämästäni kulutushysteerikkona olen oppinut, niin sen, että on neljätoista ehkä ihan muutama liikaa. Puolustuksekseni sentään voin sanoa, että vein samalla reissulla kymmenkunta vanhaa kirjaa pois ja toisekseen, noista löydöistä kolme oli superlemppareita, joita olen etsinyt hyllyyni jo kauan, ja muut luettavien listalla olleita, joita nyt ei vain voinut jättää sinne hyllyihin muiden haettavaksi. (Mutta silti, neljätoista, on se ihan vähän liikaa. Ja mikä maailmassa on muuten vikana, kun en mistään, koskaan, ikinä löydä Westön Leijoja Helsingin yllä? Kaikki muu kävelee vastaan paitsi tuo, ja sitä olen sentään etsinyt jo viimeiset kuusi vuotta, tuloksetta. Höh.)

 

No, uusien hankintojen lisäksi huhtikuussa tuli myös luettua, ja näistä neljä ensimmäistä onkin sieltä ihan omasta hyllystä, viimeinen monen kuukauden jonottelun jälkeen kirjastosta. Aikamatkustajan vaimon luin toistamiseen, se oli tuttu ja turvallinen, muut onnistuivat kaikki myös olemaan neljän tähden kirjoja. Hassua, pitkästä aikaa kuukausi, johon ei mahtunut oikeastaan yhtään kirjapettymystä! Vahvin suosikki noista on ehdottomasti Stoner, hyvänä kakkosena Murakami sekä Waltari, ja sittenhän ne melkein kaikki luetut olikin jo mainittu. Hyvä lukukuukausi, inspiroi lukemaan taas lisää enemmän kuin aikoihin.



Sivumäärällisesti luin 1698 sivua, vertailun vuoksi maaliskuussa luetuissa kuudessa kirjassa oli sivuja 1622. Ja tuohon lukumäärään en edes laske Muumimaailmaa kuvina, olihan se, no, kuvakirja. Eli pidempiä kirjoja huhtikuussa kuin aiemmin, mikä onkin tehnyt todella hyvää.  Vaikka minullakin on tuollaisena vapaamuotoisena vuositavoitteena lukea viitisenkymmentä kirjaa, en ole koskaan ihan täysin ymmärtänyt kirjallisuuden parissa määrien ahmimista. Sitä nimittäin, että isketään tavoitteeksi joku utopistinen vuosiluku ja luetaan tarkoituksella lyhyitä täytekirjoja, saati sitä, että jätetään pitkät kirjat kokonaan pois, saattaahan vuositavoitemäärä kärsiä. Toki myönnän itsekin, että pidemmän kirjan aloittaminen vaatii pitkäjänteisempää fiilistä, mutta tässä somen keskittymättömässä naputtelu- ja sieltä täältä -särppimiskulttuurissa tekeekin varsin hyvää olla yhtäkkiä yhden ja saman asian äärellä viikko. Tai kuukausi. Tai vaikka kaksikin. Jos lukemista alkaa mitata vain lukumäärinä, ollaan aika kaukana siitä, mikä ainakin minulle on lukemisen syvin tarkoitus, ja siksi laskenkin sivuja ja kirjamääriä lähinnä jälkikäteen, mielenkiinnosta ja rakkaudesta tilastointiin.


No joo, tänä vuonna on kyllä tullut luettua paljon, vuoden kolmannekseen mennessä 25 kirjaa. Se on paljon, viime vuonna luin 25. kirjani marraskuussa. Kirjat on nyt olleetkin vähän pakopaikka arjen ärsyttävyyksille ja pettymyssarjoille, mutta ne on olleet myös ihanaa ajatusten herätystä ja ajankulua aamubusseissa. Toukokuusta on onneksi töiden puolesta tulossa taas aivan hurjan ihana (ja kiireinen), pitäisi kerätä kasaan taas yksi eskarivuosi, pistää purkkiin neljäntoista tulevan koululaisen asiat, pakata kimpsut ja kampsut nykyisistä tiloista ja valmistautua massiiviseen muuttoon syksyä varten töiden puolesta. Onneksi se kesälomakin siellä jossain jo häämöttää, pian senkin reissuja ja varailemisia saa ihan tosissaan alkaa miettiä. Ihanaa! Nyt kevät, ala vain jo kunnolla, tarvitsen kirsikankukkia ja valkoviini-iltoja herätäkseni. On sitä nuokuttukkin tänä vuonna ihan tarpeeksi.