torstai 28. huhtikuuta 2016

JOHN WILLIAMS : STONER



JOHN WILLIAMS : STONER
♥ ♥ ♥ ♥ 
306s.
Bazar 2015
Alkuteos: Stoner (1965)

Koko viime vuoden ehkä yksi hehkutetuimpia kirjoja on ollut Williamsin Stoner, jo 1965 kirjoitettu teos, joka alkoi elää uutta elämäänsä 2000-luvulla, kun siitä otettiin uusia painoksia ja sen käännösoikeuksia myytiin ympäri maailmaa. Kansi lupailee, että teos on "suurin amerikkalainen romaani, josta et ole koskaan kuullut", mutta tässä vaiheessa ainakaan kirjablogimaailmaa seuraneena se tuskin on ihan täysin uusi nimi kenellekään. Ja sopivasti vuoden muiden perässä sain tämän itsellenikin viimein luettavaksi, noin parin, kolmen kuukauden kirjastojonottelun jälkeen. Että oli jo ehkä aikakin.

Stoner on tarina yliopistomaailmasta, elämän odotuksista, rakkauden saavuttamattomuuksista, yhden ihmisen elämästä. Se lähtee liikkeelle keskeltä Keskilännen peltoja, työläisperheen pojasta, jonka vanhemmat päättävät lähettää läheiseen Columbian yliopistoon opiskelemaan uudelle maataloustieteen kampukselle, jotta oppeja voitaisiin soveltaa heidän arkisessa aherruksessaan. Yliopistolle lähtevä William Stoner on jäyhä ja karhea hahmo, joka aloittaa kuuliaisesti opinnot niin kuin vanhemmat ovat toivoneet, mutta kahden vuoden tunnollisen, mutta innottoman opiskelun jälkeen herää yhtäkkiä aivan uuteen maailmaan kurssillaan, joka johdattaa kohti kirjallisuuden ja kielen maailmaa.

Stonerin elämäntarina on kaunis, omalla tavallaan eleetön ja melankolinenkin kertomus elämästä, joka tulee todella todentuntuisesti iholle. Se ei ole minulle teoksena suuri, mutta juuri siihen sen viehätys perustuukin.

Vaikka ihan täysin en siihen hurmioituneimpaan osaan lukijoita tämän suhteen kuulukaan, oli tämä silti aika huikean ihana lukukokemus. Alkuun jo säikähdin, että tämä kuuluu niihin lukemalla luettaviin kirjoihin, vähän raskaisiinkin teoksiin, jotka koruttomalla tavallaan kertoo kyllä upeasti jostain tärkeästä, mutta itse kerronta tuntuu vähän vanhan ja kumisen ruisleivän ikuiselta jauhamiselta. Ja noin 50 sivua myöhemmin huomasinkin olevani täysin väärässä. Tarina imi mukaansa, se piti kiinni, ja vaikka loppu jo harppoi makuuni vähän liiankin vauhdikkaasti kulkevia oikoteitä jaksamatta oikein enää syventyä mihinkään, oli kirja eheä ja suurenmoinen, omalla hyvinkin seesteisellä ja maanläheisellä tavallaan. Se antoi ajateltavaa, vei mukanaan omaan maailmaansa, sai uppoutuman. Välillä tuntui hassulta pitää kirjasta, jonka keskeisestä maailmasta en koe olevani mitenkään intohimoisen kiinnostunut, välillä jopa naurahdin nauttivani sellaisista asioista lukemisesta, jotka eivät olleet milään tasolla mielenkiintoisia, mutta jotain suurempaa tässä silti oli, tavallisen elämän kohtaaminen, ne tunteet, joita ihan täysin toisenlaiseen maailmaan pääsi kokemaan. Jokin vähän suurempi, jota ei ihan täysin edes osaa nimetä.

Ja kenellekö tätä suosittelisin? Oikeastaan kaikille. Kaikille, jotka nauttivat hyvästä ja laadukkaasta kirjallisuudesta, tavallisuudesta, inhimillisyydestä ja lempeydestä. Kaikille, jotka eivät tarvitse kuuta taivaalta, vaan ymmärtävät niiden suurimpien hetkien olevan tässä ja nyt. Niistä pienistä elementeistä kun tämä kirja on tehnyt, niissä tämän ihanuus piili. Tämä on kirja, johon haluaa palata, tämän taikaa ei useampikaan lukukokemus riko. 

Mutta yhden vinkin haluan silti antaa, saman minkä itse sain: hypätkää tämän saate-osuus alusta ehdottomasti yli. Se turhaan vain referoi koko tarinan, kirja on ihanampi kun kaikkea tulevaa ei etukäteen tiedä. Ihan niin kuin se tavallinen elämäkin on.

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

POIMINTOJA KIRJASYKSYSTÄ 2016

Lähdin etsiskelemään aikani kuluksi Otavan sivuilta, joskohan Riikka Pulkkisen uutuusteoksesta löytyisi jotain mainintaa. Ja löytyihän siitä, kuten löytyi aika monesta muustakin syksyn uutuudesta, oli nimittäin suurin osa kustantamoista julkaissut tässä kuussa loppuvuoden kataloginsa. Kaksi tuntia myöhemmin havahduin tulevien kirjojen maailmasta noin kymmenen virtuaalista hiirenkorvamerkintää myöhemmin, ja ajattelinpa nyt aikani kuluksi tännekin listata muutamia minua eniten kiinnostaneita tulevia teoksia. Kovin mennään nyt kotimaisella ja hiemanpa myös esikoiskirjakattauksella, mutta se kun on ainakin oma vuoden 2016 lukuteemani, niin olkoon uutukaistarjontakin sen mukaista!

Atena

Tiina Lifländer : Kolme syytä elää Tarina kahdesta naisesta ja miehestä heidän välillä. Tarina kuvaa, kuinka nuoruudessa tehdyt päätökset täytyy tehdä vielä kerran uudelleen ja pohtii, voiko antaa toiselle anteeksi, jos anteeksi ei ole pyydetty. Esikoiskirjailijan teoksen kuvaus sai ainakin minut kiinnostumaan tarinasta, elokuuta siis mahdollisesti odotellessa.

Ira Vihreälehto : Tuntematon sotavanki Lempin elämä on tavallinen sota-aikaan nuoruutensa eläneen naisen tarina, on avioliittoa ja suurperhettä. Vasta kuolinvuoteellaan hän tunnustaa lapselleen salaisuuden: Juhanilla on muiden sisarustensa kanssa eri isä. Niin ikään kirjailijana depydoiva Vihreälehto lähtee turvallisesti perinteisen suomalaisen kirjallisuuden alueelle, sukutarinoihin ja itsensä etsimiseen. Jokin tässä kuitenkin innosti ainakin itseäni, joten lukulistalle se päätynee. 

Gummerus

 

Minna Rytisalo : Lempi Jälleen yksi teos Lapin sodasta, niitä kun on alkanut Kätilön, Dora Doran ja Neljäntienristeyksenkin jälkeen riittää.  Esikoisensa kanssa Rytisalo lähtee liikkeelle rakkauden, sodan ja historian maailmassa, kuten nykyään näemmä kaikki muutkin, mutta ei kai näistä koskaan liikaa voi lukea.

Inkeri Markkula : Kaksi ihmistä minuutissa Teos on Suomeen ja Pohjois-Thaimaahan sijoittuva "traaginen mutta toiveikas" tarina nuoresta malariatutkijasta. Esikoisromaani kuvaa eriarvoisuutta, lääketieteen ja sairauden kilpajuoksua sekä elämän sattumia. Hieman erilaista kotimaista mitä yleensä luen, mutta ehkäpä juuri siksi tälläkin listalla mukana.

Otava

Pajtim Statovci : Tiranan sydän 1990-luvun Tiranassa Albania kommunistinen diktaruuri on romahtanut, ja maa kurkottaa kohti eurooppaa. Bujar on menettänyt isänsä, Agim tuntee olevansa väärässä ruumiissa. Kirja lähtee kohti mielenkiintoisia teemoja, ja muistuttaa, että minulla on vielä Statovcin esikoinen, Kissani Jugoslaviakin vielä lukematta. 

Riikka Pulkkinen : Paras mahdollinen maailma Romaani äidistä, joka on tehnyt peruuttamattoman virheen, isästä, joka ei löydä tietä ulos surusta, tyttärestä, jolle muistaminen on liian kipeää. Pulkkinen on hurmannut minut kahdella romaanillaan ja saanut pettymään yhdellä, mutta on tämä uusin silti ehdottomasti luettava. Ja sitä odotellessa voisikin vaikka kahmia vielä myös lukematta jääneen Vieraan.

Miika Nousiainen : Juurihoito Onni Kirnuvaara lähti kauppaan poikansa ollessa teini-ikäinen, eikä tuolta reissulta koskaan palannut. Myöhemmin hammaslääkärissä käydessään hammaskartta paljasti, että pojalla on myös samallalailla jätetty veli, ja niinpä veljekset lähtevät selvittämään isänsä elämää. Nousiaiseen minulla on varsin ristiriitaiset fiilikset noin kirjailijana, mutta tämä vaikutti sen verran mielenkiintoiselta, että täytyy sille ehkä mahdollisuus antaa. Parhaimmillaan Nousiainen kun on tarkkanäköistä ja eheää, pahimmillaan vähän jankkaavaa ja vaivaannuttavaa, mutta jospa tämä olisi enemmän tuota ensimmäistä.

Tammi

Haruki Murakami : Miehiä ilman naisia Tarinakokoelmassa Samsa muuttuu Gregor Samsaksi, ja totuttelee uuteen tottelemattomaan kehoonsa. Šeherazadessa nainen kertoo kotiin suljetulle miehelle uskomattoman tarinan aina rakastelun jälkeen. Kinossa mies aloittaa uuden elämän, irtisanoutuu ja perustaa baarin eräälle Tokion sivukujalle. En edes tiennyt Murakamilta olevan tulossa uutta, mutta kuten ehkä jo edellisestäkin postauksesta voi päätellä, tuskin tätä tulee ainakaan väliin jätettyä. 


Maja Lunde : Mehiläisten historia Romaani mehiläisten katoamisesta, sukupolvien välisestä jännitteestä ja maailman tulevaisuudesta. 1857 suurperheen isä alkaa kasvattaa mehiläisiä, vuonna 2007 George ei löydä enää työlleen jatkajaa. 2090-luvun Kiinassa taas ihmiset pölyttävät puita käsin kun mehiläisiä ei enää ole. Tämä kiinnostaa näistä kirjoista kaikkein eniten, ja onneksi tämä pian suomeksi vielä saadaankin. Tuntuu, että täytyy hypätä pois suomalaisesta kirjallisuudesta, jos haluaa lukea muutakin kuin sukupolviromaaneja sota-ajoilta, mutta onneksi laadukkaanoloinen käännöskirjallisuuskin on mahdollisesti siihen ratkaisu.

Syksyä siis odotellessa, täysin normaalisti näin huhtikuussa. Löytyykö yhteisiä kiinnostuksen kohteita näistä tulevista julkaisuista, vai odotatteko kenties jotain ihan muuta? 

lauantai 23. huhtikuuta 2016

HARUKI MURAKAMI : MAAILMANLOPPU JA IHMEMAA




HARUKI MURAKAMI : MAAILMANLOPPU JA IHMEMAA 
♥ ♥ ♥ ♥ (♥)

546s.
Tammi 2015
Alkuteos: Sekai no owari to hadoboirudo wandarando (1985)

Voihan Murakami. Löysin kyseisen kirjailijan viime kesänä, aloittaen Norwegian Woodista, joka jollain tapaa hurmasi alkumetreistä alkaen ja kovaa. Jatkoin Kafkaan rannalla, josta muodostuikin pian Murakami-lempparini, luin Sputnik-rakastettuni ja aloin jo kyllästyä kirjailijan maneereihin, samoina toistuviin aiheisiin ja ihan puskista tuleviin seksikohtauksiin vanhempien naisten kanssa. Joulun alla luin uusimman teoksen, Värittömän miehen vaellusvuodet, josta tykkäsin hurjasti, ja nyt syksyisestä liian kiivasta Murakami-tahdista opittuani annoin hieman pidemmän ajan kulua ennen kuin tartuin viime vuonna viimein suomeksi käännettyyn, jo 1980-luvulla kirjoitettuun Maailmanloppuun ja ihmemaahan. Ja ehkäpä tuo pidempi tauko, etenkin näistä kyseisen kirjailijan maagisen realismin kirjoista, teki ihan hyvää, sillä tämän pariin uppoutuminen oli kuin, no kliseisesti sanottuna, sinne ihan omaan kotiin olisi palannut.

"Maailma on todellakin olemassa todellisena, mutta ilmiöiden tasolla tarkasteltuna tämä maailma on vain yksi lukemattomista mahdollisuuksista. Tarkkaan ottaen maailma muuttuu sen mukaan, astutko oikealla vai vasemmalla jalalla. Ei ole ollenkaan omituista, että maailmasi muuttuu muistojesi muuttuessa." (s. 383)

Kirja lähtee liikkelle nimettömäksi jääneen miehen työmatkasta kohti uutta Laskijan työkeikkaa. Se kietoo jo alkuunsa tarinaan hyvinkin hämmentäviä osia, maan alla asuvia sysiäisiä ja jossain heidän takanaan piileskeleviä tutkijoita, joiden avuksi päähenkilö on syystä tai toisesta kutsuttu. Tarina kuvaa tuota Ihmemaata lähellä nykymaailmaamme, mutta on silti omalla taianomaisella tavallaan jotain hieman enemmän. Toisessa luvussa hypätäänkin aivan yhtäkkiä Maailmanlopun puolelle, ollaan maailmassa, jossa muurit pitävät kaiken portin läpi kulkeneen sisällään päästämättä mitään ulos, yksisarviset kulkevat kaduilla aamusta iltaan ja varjot erotetaan ihmisistä, koska niin on vain määrätty. Ja näistä kepeän normaaleista lähtökohdista Murakami alkaa rakentaa kunnianhimoista teostaan, joka vuorottelee aina joka toisen luvun Ihmemaan, ja joka toisen luvun Maailmanlopun maailmassa.

Maailmanloppu ja ihmemaa oli kaikessa maagisuudessaan jo jopa hieman fantasia-/scifimäinen, ja nyt kyllä kieltämättä kestikin aika monta (sataa) sivua, ennen kuin aloin edes suurin piirtein lämmetä tälle. Olin jostain syystä jo valmiiksi varma, ettei tästä kovinkaan suurta lempparia tule, ja jossain keskivälin paikkeilla mietin jo melkein luovuttamista - ei tämä kaikessa omaleimaisuudessaan vain ime mukaansa kuten vaikka Kafka rannalla teki. Mutta ihanan ilmavan ja silti niin yksityiskohtaisen tyylin imussa sitä tuli kuljettua kuitenkin määrätietoisesti loppua kohti, kunnes yhtäkkiä jo huomasinkin kahmivani sitä hurjat määrät kerrallaan. Ja kun sen tänään loppuun sain, on olo puhtaan vaikuttunut ja viehättynyt. 

Ei tämä helppo kirja ollut. Se oli yhtaikaa hurjan täynnä kaikkea mahdollista, eikä siinä silti oikeastaan tapahtunut juuri mitään. Mutta juuri siksi minä sitä taisin rakastaa, se oli kuin pieni ihmisen elämä lyhyeen väläykseen upotettuna. Se oli mieletön sukellus ihmisen minuuteen, tietoisuuteen sekä pohdintaan paikkaamme niin tässä meitä ympäröivässä kuin sisäisessä maailmassammekin, ja se oli niin oivaltava ja viipyilevä, että olisin voinut sitä lukea vielä toisetkin viisisataa sivua. Pienet arjen havainnot tuntuivat suurilta, ja kerrankin Murakamin kanssa tuntui, että myös se maagisuus kohtasi ihan aidosti tämän maailman, sen päivän, jossa minäkin nyt elän, ja siitä sai aidosti jotain omaan elämäänsä (eli sen ymmärsi, haha). Tästä minä pidin aivan hurjasti, tämä on minun lempi-Murakamini. 

Ja voihan onni, että minulla on vielä 1Q84-trilogia luettavana, Murakami ei turhaan ole yhdeksi lempikirjailijakseni noussut. Mutta nyt niistä taas taukoa, Murakamia ei todella saa lukea liian tiiviisti putkeen. Sen olen todella tässä vuoden sisään oppinut. 

Löytyykö sieltä ruutujen takaa muita Murakami-faneja? Tai niitä ei-niin ko. kirjailijalle lämmenneitäkin? Kuulisin hurjan mielelläni fiiliksiänne tästä tai muista teoksista, niiden jakamista kun ei koskaan ole liikaa!

maanantai 18. huhtikuuta 2016

LÄHI-IDÄN SUOSIKKINI

Lukiessa tulee välillä hassuja kausia, niitä sellaisia, kun yhden kirjan luettuaan tekee mieli lukea seuraavat kymmenenkin samasta aiheesta. Se ensimmäinen vie niin mukanaan, että aiheen ei osaa enää antaa olla, eikä mikään muukaan sen jälkeen säväytä samalla tavalla. Näitä uppoutumiskausia ei varsinaisesti ole nyt ihan lähiaikoina ollut, paitsi ehkä hieman Murakamin kirjallisuuden suhteen, mutta parasta onkin kun vanhasta kaudesta käteen jää pino ikilemppareita. Ja niitä jälkeensä jätti ehdottomasti vahviten muutaman vuoden takainen sukellus Lähi-Idän maisemiin.

01. KAMILA SHAMSIE : POLTETUT VARJOT

Shamsien Poltetut varjot luin viitisen vuotta sitten, muistaakseni silloisen blogini kautta saadun suosituksen perusteella. Kirja olisi sopinut myös edelliseen kaukoaasialaisempia lempikirjojani listanneen postauksen jatkoksi, se kun lähtee liikkelle toisen maailmansodan aikaisista raakuuksista, valonvälähdyksistä, atomipommista, joka jättää Hiroko Tanakan selkään vain linnunmuotoiset paloarvet kaiken muun tutun kirjaimellisesti hajottua ympärille. Tarina jatkaa matkaa Delhiin, ja sieltä myöhemmin Pakistaniin, jossa elämä muotoutuu aivan erilaiseksi kuin kukaan alussa olisi uskonut. Tämä kirja on voimakas ja raju, mutta silti jotenkin todella kaunis, sellainen, jota suosittelisin varauksetta oikeastaan kaikille. Ainakin viisi vuotta sitten se avasi kovasti silmiäni ja sai tuntemaan ihan jotain uutta, mutta uskon vahvasti, että se siihen kykenisi vielä nytkin uudelleen. Myös Shamsien Kartanpiirtäjä oli ihana ja lämmin teos, ei tosin yhtä vahva, mutta oikein luettava sekin.

02. KHALED HOSSEINI : TUHAT LOISTAVAA AURINKOA

Tuhat loistavaa aurinkoa on varmaan lähes jokaisen luettujen listalla jo pyörinytkin, mutta pakko tästä silti on mainita, jos se vaikka joltain on väliin jäänyt. Hosseinin kirjoittama tarina kahden afgaaninaisen kohtaloista burkien alla oli niin värisyttävä ja voimakas kirja, että se minut tämän Lähi-Idän teeman sisälle aikoinaan, jo seitsemisen vuotta sitten, totaalisesti imaisikin. Tämä teos laittaa hieman sitä länsimaista maailman voivottelua taas omaan mittakaavaansa, ja muistuttaa niistä kohtaloista, joita muualla eletään meidän oman yltäkylläisyytemme aikana. Hosseinin Leijapoika sekä Ja vuoret kaikuivat oli molemmat ihania kirjoja myös, ei niin väkeviä kuin tämä, mutta ehdottoman luettavia kyllä.



03. SUSAN ABULHAWA : JENININ AAMUT

Ja sitten on Abulhawan Jeninin aamut. Tämän luin muistaakseni niin ikään blogiin saadun suosituksen perusteella, enkä aloittaessa osannut arvatakaan miten voimakas lukukokemus minulla edessä olisi. Näistä kaikista tämä kirja on ehdottomasti vahvoin ja ajatuksia herättävin, sellainen, joka  pitäisi mielestäni kuulua jokaisen luettujen kirjojen listoille. Se on tarina Palestiinan ja Israelin konfliktin juurista ja historiasta, mutta se on myös tarina yhden perheen järkyttävistä kohtaloista ja elämästä pakkosiirtojen ja sorron keskellä niillä samoilla mailla, jossa oma suku on asunut jo vuosisatoja. Se on myös tarina, joka saa ymmärtämään jopa länsimaalaista terroristi-osoittelua hieman kriittisemmästä näkökulmasta, pohtimaan asioita välillä myös ainaisten kauhukuvien takaa yksittäisten ihmisten kannalta. Tämä on onneksi nykyään omani, koska tämän pariin haluan palata vielä monta kertaa.


+ JEAN SASSON : MAYADA: SADDAMIN VANKI
JENNY NORDBERG : KABULIN TYTTÖJEN SALAISUUS: VAIETUN VASTARINNAN JÄLJILLÄ AFGANISTANISSA

Ja vielä ekstravinkkeinä nämä kaksi. Mayada, Saddamin vanki on vaikuttava tarina Saddamin hirmuhallinnon jalkoihin jääneestä naisesta, joka ennaltamäärätyn rikkeen vuoksi työnnetään vankilaan kidutettavaksi muiden kohtalontovereidensa keskelle. Kirja on toimittajan kertoma tositarina 1990- ja 2000- lukujen taitteiden Irakista, ja vaikka se tuntuikin aikoinaan varsin haastavalta ja vaikealta, antoi se lopulta hurjasti enemmän kuin otti. Ehdottoman suositeltava, jos elämäkerralliset teokset kiinnostavat.

Lisäksi viime vuonna lukaisin tuon kovasti hehkutetun niin ikään toimittajana tunnetun Nordbergin teoksen Afganistanista, ja heidän pikkutyttöjensä selviytymistarinoista pojaksi pukeutuneina jopa raa'ankin patriarkaalisen kulttuurin keskellä. Yleistunnelma kirjasta oli varsin vaikuttunut, vaikka yhtaikaa teos ei ihan hirveästi uutta antanutkaan. Se oli tutkivaa journalismia, rohkeaa ja valaisevaa faktaa, joka oli kirjoitettu niin sen verran koukuttavasti, että draamankaaren olisi voinut ajatella olevan kaunokirjallista. Romaanina sen tietynlainen naiivius ja tapa selittää Lähi-Idän kulttuureita länkkärilasit silmillä ei ehkä olisikaan ollut niin häiritsevää, mutta toisaalta, jos ajattelee, että kirjan tarkoitus oli valoittaa asiaa tietämättömille, siinä se onnistui varsin mainiosti. Itse aiheesta ennenkin lukeneena ja muutenkin Lähi-Idästä erityisen kiinnostuneena monetkin kirjan teemat olivat ainakin jo jollain tasolla tuttuja, ja siksi ehkä shokeerauksen sijaan jäi enemmän aikaa analyysille, mutta ei se tässäkään valossa valjuksi jäänyt. Tämä on kirjoja, joita useamman ihmisen pitäisi lukea, mutta tämä on myös kirjoja, joita pitäisi ajatella syvemmin myös feminismin kautta ihan täällä pumpulisessa ensimmäisessä maailmassakin. Koska keitä me olemme kauhistelemaan ikiaikaisia bacha posh -perinteitä Afganistanissa, kun sama Madonna-huora -naisjako pätee varsin paljon edelleen myös omassa kulttuurissamme? Ja mikä pelottavinta, mitä enemmän äärioikeisto nousee, sen suurempaa jalansijaa se tuntuu jatkuvasti täällä länsimaissakin takaisin saavan. Historia todellakin toistaa itseään, oli mistä kulttuurista kyse tahansa.

tiistai 12. huhtikuuta 2016

MIKA WALTARI : FELIKS ONNELLINEN

 

MIKA WALTARI : FELIKS ONNELLINEN 
♥ ♥ ♥ ( ♥ ) 

194s. 
WSOY 1958

Kaksi kesää sitten kahdeksankymmentävuotiaan isotätini luona vieraillessani tartuin taas vaihteeksi pieneen tuputtavaankin kehoitukseen ottaa mukaan kaikki, mitä kirjahyllystä vaan itseäni kiinnostaa. Kaksi Waltaria rikkaampana palasin Helsinkiin, ja tämä on juuri toinen niistä, se nimenomainen, jonka sisäkannen omistuskirjoituksen mukaan isotätini on vuonna 1959 antanut äidilleen iltalukemisiksi. Ja nyt se aarre on omassa hyllyssäni, ja viimein ihan siellä luettujenkin puolella.

Feliks onnellinen on neljäs Waltarini Valtakunnan vihollisen, Suuren illusionin sekä Sinuhe egyptiläisen jälkeen. Se on "vain" parisataa sivuinen pieni, suuri kirja uskonnosta ja Jumalasta, siitä kamppailusta, jonka tieteeseen uskova nykyihminen voi kokea uskon äärellä. Ja  hurjan ajankohtainen se vain on ollakseen kirjoitettu lähes 60 vuotta sitten.

Waltarin kirja kertoo keski-ikäisestä miehestä, Feliks Tienhaarasta, Feliks onnellisesta, jonka sisään on tullut pakottava tarve käydä kerran päivässä kertomassa tuntemattomalle kanssaihmiselle, että tämän synnit on anteeksi annettu, jos toinen vain tahtoo. Ja tätä tehtäväänsä tuo pieni tilastovirkailija toteuttaa päivästä toiseen, kunnes törmää vanhaan koulutoveriinsa Erkkiin, professorismieheen, jonka maailmankatsomukseen ei uskonto mahdu.

Feliks onnellinen on älykäs pieni kirja, mutta sen vaarana on se, ettei lukija olekaan ihan samalla tasolla kirjan kanssa. Ja silloin tuntuu, että se hienous jää ihan juuri ja juuri ulottumattomiin, johonkin, mihin ihan omat rahkeet eivät riitä, ylähyllylle, jonne ei ainakaan kurkottamatta yletä.

Tai siltä minusta ainakin juuri lukemisen lopetettuani tuntui. Että nyt on käsissä oikeasti hieno kirja, mutta minun oma pieni pääni ei ihan sen avaamiseen riitä. Ja se ei varsinaisesti mikään maailman mairittelevin tunne ole, kokea, ettei ihan nyt ollut tälle kirjalle tarpeeksi fiksu. Tai, kuten sen jo omassa päässä käänsi, että oli tälle kirjalle ihan vain liian tyhmä. Eli ihan juuri se sama fiilis kuin minulla aina kun yritän lukea runoja. Että onhan nämä hienoja, mutta helvetti kun en tajua edes vähää alusta mitä tälläkin nyt ajettiin sitten takaa. 

Onneksi hieman kirjaa sulateltuaan sen lämpö ja näennäinenkin painavuus hieman jo sentään helpottaa, muistuttaa siitä, että ei kaikkea välttämättä tarvitsekaan ylitulkita. Tai tulkita tulkitsemisen ilosta ainakaan. Feliks onnellinen oli ihana kirja, se oli jotenkin aika voimaannuttava lukukokemus uskosta ja siitä, mitä uskoakseen voikaan tarvita. Joku tarvitsee todistuksen, joku henkisen kosketuksen, joku taas tarvitsee enemmän todisteita että ei uskoisi. Ja juuri tässä uskonnollisessa pohdinnassa tämän hienous piili, niin kuin on piillyt aiemmissakin Waltareissa, kuten Valtakunnan salaisuudessa (joka oli aivan mahtava kirja). Siinä samaisessa, joka on julkaistu vain vuosi tämän teoksen jälkeen. Ei tämä kirjailija suotta yksi lempikirjailijoistani ole, mutta nyt voisin ehkä vaihteeksi lukea taas vähän jotain himpun kevyempää. Jotain, jonka kanssa ei ehkä tule niin kyseenalaistettua omaa päätään (vaikka sekin kyllä tekee ihan hyvää aina silloin tällöin).

sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

PETTER KARLSSON : MUUMIMAAILMA JA TODELLISUUS. TOVE JANSSONIN ELÄMÄ KUVINA




PETTER KARLSSON : MUUMIMAAILMA JA TODELLISUUS. 
TOVE JANSSONIN ELÄMÄ KUVINA 
♥ ♥ ♥ ♥ 

242s.
WSOY 2014

En tiedä miten tämä kirja onkin unohtunut näin pitkäksi aikaa kirjahyllyyn. Olen tämän saanut joululahjaksi jo pari vuotta sitten, ja nyt viikonloppuna kirjahyllystäni jotain muuta kaivellessani sain viimein tartuttua Tove Janssonin elämään kuvina.

Petter Karlssonin Muumimaailma ja todellisuus tuo Tove Janssonin jotenkin hirmuisen vahvasti nykypäivään, se tuo lähelle henkilökohtaisetkin kuvat, mikä tuntuukin tällaiseen visuaaliseen  ja sosiaaliseen mediaan tottuneelle jotenkin hyvin tutulta tavalta käydä läpi toisen elämää. Kirja tarjoilee kuva-aarteita niin Toven lapsuudesta, nuoruudenvaiheista kuin vanhuudestakin, se tuo näytille muumikuvituksia ja esittelee se muutamat kuuluisimmat taidemaalaukset ja freskotkin. Teos onkin ehkäpä noin 80% kuvakirja, ja se esitteleekin Toven visuaalisen puolen mallikkaasti. Kuvien puolesta kirja voisikin saada jopa viisi sydäntä, mutta se teksti. No, se pyörisi ehkä kahden paikkeilla, ja se ehkä hieman tätä "luku"kokemusta häiritsikin.

Olen aiemmin lukenut Tove Janssonin elämäkerroista vain Tuula Karjalaisen Tove Janssonin: Tee työtä ja rakasta -teoksen. Ja voi, sitä minä rakastin. Boel Westinin Sanat, kuvat, elämä -elämäkertaa olenkin sitten säästellyt, antanut ajan kulua tuosta uudemmasta, jotta silläkin olisi jotain uutta tarjottavaa. Ja en tiedä mitä sitten tältä kirjalta odotin kuvien lisäksi, ehkä edes jonkinlaista syventymistä ja tarkkuutta asioihin? Nyt teksti oli kuitenkin tiivistetty niin pieneen osaan, että siitä tuli väkisinkin hieman turhautunut olo. Mutkat vedettiin aika rankasti suoriksi, asiat yleistettiin aivan kummalla tavalla faktoiksi, ja tuntuipa, että siinä missä toisessa lauseessa kritisoitiin Toven ylitulkintaa, joka toisessa siihen syyllistyttiin jatkuvasti itse, milloin sijoittaen vaikka ja ketä mihinkin Muumi-rooliin tai romaanin hahmoon ja syntytarinaan. Tekstiosuudet ja kuvatekstit taas loivat vähän ärsyttävääkin toistoa, olisi riittänyt, että jotkin asiat mainitaan vain jommassa kummassa, ei aina molemmissa. Hieman siis tähän osaan petyin, nyt vain mietin, että jos tekstit on sivuosassa, miten paljon painoarvoa tekstille edes tulee antaa? No, nyt tämä toimi mainiona jatkona aiemmalle Karjalaisen kirjoittamalle elämäkerralle, ja siitä tai tuosta Westinin teoksesta suosittelenkin aloittamaan, jos Tovesta haluaa lisää lukea. Tämä on sitten se valloittava kuvakirja siihen tueksi, kyllä näitä valokuvia varmasti jatkossakin tulee vielä selailtua uudelleen.

perjantai 8. huhtikuuta 2016

LEMPIJUTTUJA

...kun joku tulee kertomaan, että luki suosittelemani kirjan ja piti siitä

...kun saa istua vähintään puoli tuntia paikallaan ja käyttää sen ajan lukemiseen

...kun lukee illalla "ihan vain muutaman sivun" ja havahtuu kahdeksankymmentä myöhemmin


...kun pystyy yhdistämään jonkun kirjan ajatuksen tai teeman omaan elämäntilanteeseen

...kun huomaa, ettei joku muukaan pitänyt kirjasta, josta et itse pitänyt (etkä siis tunnekaan enää itseäsi esimerkiksi tyhmäksi ja ymmärtämättömäksi vaan saat ihan vain pitää itse kirjaa huonona)

...kun kirjan sisäkanteen on isotätisi käsialalla kirjoitettu "iltalukemisia mammalle, lokakuu 1959"

...kun kirjahylly on värijärjestyksessä ja uusi kirja solahtaa sinne helposti

...kun saa lahjaksi uuden kirjan ihan yllätyksenä

...kirpputori- tai kierrätyskeskuksesta tehdyt "tätä olen aina etsinyt" -löydöt

.
..se, että sain kerättyä alle vuodessa kirpuilta Harry Potterit itselleni (koska sisko omistaa lapsuudesta tutut)

....kun lapset töissä pitävät kirjasta, jonka heille olet satuhetkellä rakkaudella valinnut

...kun näkee jonkun toisen lukemassa kirjaa julkisessa liikennevälineessä


...kun löytää kirjakaupan, joka ei kuulu mihinkään ketjuun (paitsi kukaan ei edes tervehdi saati tule auttamaan ja tuntee olevansa yhtä tiellä kuin ketjukaupoissakin, kuten helsingin eräässä uudessa on jo kahdesti käynyt)

...kun ulkona sataa vettä ja on oikeasti vähän niinkuin ainoa mahdollinen vaihtoehto vain lukea

keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

AUDREY NIFFENEGGER : AIKAMATKUSTAJAN VAIMO

 

AUDREY NIFFENEGGER : AIKAMATKUSTAJAN VAIMO 
♥ ♥ ♥ ♥ ( ♥ ) 

652s.
GUMMERUS 2005
Alkuteos: The Time Traveler's Wife (2003)

Luen hyvin harvoin uudelleen kirjoja, jotka olen jo joskus lukenut. Mieli tekisi useamminkin, mutta normaalissa 15-30 kirjan vuosivauhdissani tuntuu siltä, että kaikki uudelleen luettu on pois vielä tuntemattomalta kirjallisuudelta, potentiaalisilta uusilta kokemuksilta ja lempikirjoilta. Olen tähän asti lukenut uudelleen vain Tuntemattoman sotilaan, lukiossa ja siitä parin vuoden päästä, Erlend Loen Supernaiivin, lukiossa ensi kertaa ja viimeksi pari vuotta sitten sekä vuonna 2014 Harry Potterit. Ja kyllä, nekin olen lukenut vain kahdesti, en kahdestikymmenesti kuten muut fanitytöt for ever. Mutta nyt kun lukutahti on ollut hieman aiempaa aktiivisempi, tuli yhtäkkiä viime viikolla aivan hurjan vahva olo siitä, että haluan lukea jotain, josta tiedän varmasti sen olevan hyvä. Ja niinpä nappasin kirjahyllystä vuoden 2008 ehdottomasti lemppareimman kirjani, Aikamatkustajan vaimon.

Aikamatkustajan vaimo on yhdysvaltalaisen Audrey Niffeneggerin esikoisteos, ja se lähtee liikkelle varsin valtavasta rakkaustarinasta. Kun Clare ja Henry tapaavat ensimmäisen kerran, tyttö on kuusivuotias ja mies 36. Ja kun he menevät naimisiin, on Clare 23-vuotias, Henry kolmekymmentäyksi. Ja kuten jo romaanin nimi viittaa, kärsii Henry aikasiirtymähäiriöstä, joka tempaa hänet nykyhetkestä milloin menneeseen, milloin tulevaan ja aika onkin tässä suhteessa hyvinkin suhteellinen käsite. 

Aikamatkustajan vaimo on vahva rakkausromaani, joka hieman fantasiaa mukailevalla tyylillään kertoo varsin uskottavasti tarinan, joka voisi olla jossain toisessa ajassa jopa totta. Kirja on täyteläinen ja vahva, mutta silti sen uudelleen lukeminen on aika suuri riski.

Kahdeksan vuoden takaista superlempikirjaansa lukiessaan kun on varsin suuri vaara joutua pettymään ja pahasti. Toisaalta se voi olla myös muistutus siitä, miksi tätä kirjaa on jo niin kauan rakastanut, yli neljäsosan elämästään. Tämän kohdalla pelkäsin suuresti ensimmäistä, toivoin jälkimmäistä, mutta kumpaakaan en ihan täysin saanut. Tämä kun on kirja, jonka ihanuus on kiinni lukuhetkestä, viehättävyys paljon ensikerran yllätyksellisyydestä. Kyllä se vielä toisenkin lukukerran kesti, vaikka taika ehkä hieman jo rakoilikin, mutta kolmas kerta voisi olla jo kohtalokas. Nyt sen seurassa vietti mainiosti yhden sairasloman sängyn pohjalla, sen tuttuus tuntui ihanalta ja turvalliseltakin. Ja vaikka se toimi parhaiten kahdeksan vuotta sitten, on se silti edelleen yksi lempirakkaustarinoistani. Onneksi.

Oletteko te joskus tätä kirjaa lukeneet, millaisia fiiliksiä se herätti? Miten paljon ylipäätään luette kirjallisuutta uudelleen, palaatte myöhemmin lempikirjojen pariin? 

perjantai 1. huhtikuuta 2016

MAALISKUUN LUETUT

Voihan maaliskuu. Ensin meni puoliväliin asti, että edes sain sisäisen kalenterini ymmärtämään, ettemme elä kuusiviikkoista helmikuuta, puhuin töissäkin jatkuvasti maaliskuusta ensi kuuna. Ja sitten kun loppu alkoi häämöttää, pitäisi yhtäkkiä ymmärtää, että onkin jo huhtikuu, se lempikuukauteni jolloin mustarastaat pitää kahdesti päivässä hämärän aikaan konserttejaan ikkunan alla, aurinko lämmittää niin että tuntuu itsensä sisällä asti ja tuleva kesäkin on vielä täydellinen lupaus jostain paremmasta. Henkilökohtaisessa elämässä ollaan vedelty varsin syvissä vesissä nyt tämä alkuvuosi, en muista näin rankkaa alkukevättä ihan hetkeen eläneeni. Ja kuten tapana on, se tarkoittaa omalla kohdallani täydellistä katoamista sosiaalisesta elämästä, mutta toisaalta, onneksi on aina mitä mainioin pakokeino, eli kirjallisuus. 

You can't buy happiness, 
but you can buy books 
and that's kind of a same thing

sanovat.

 

No mutta uusien tatuointien ja Köpiksen reissun lisäksi maaliskuuhun kuului siis myös jälleen kerran normitahtiampi enemmän luettuja kirjoja. Koitin hieman pitää taukoa kotimaisesta, sitä tuli kuitenkin tammi-helmikuussa luettua sen yhdeksän kappaletta, mutta eksyi tuonne joukkoon nytkin näemmä kaksi. Pulkkisen Raja oli pettymys, Nälkävuosi taas paranee koko ajan mitä kauemmin lukukokemuksesta aikaa kuluu. Ja tässäpä vielä kuukauden luetut ihan listana postauslinkkeineen.


 

Rajan lisäksi Kotiinpaluu oli myös hieman pettymys, mutta toisaalta taas Nälkävuoden ohella lempikirjojen joukkoon on kohoillut pienistä alun etäisyysfiiliksistä huolimatta Morrisonin Luoja lasta auttakoon. Näitä kahta uutta lempikirjaa kun yhdistää jotenkin niin se vahvan sisällön luoma vertauskuvallisuus, syvällisyys ja tietynlainen ajattomuuskin. Nälkävuodessa se hurmasi nopeammin, Morrisonin teoksessa enemmän "keskusteltuani" siitä muiden bloggaajien kommenttibokseissa, vähän siis niin kuin jälkityöstämisen kautta.

Nimittäin siinä missä ainakin paikoin Morrisonin teoksen tulkintaa on leimannut vahvasti näkemys sekä äidin inhosta lastaan kohtaan lasten kaltoinkohtelusta ylipäätään, itse taas koin enemmän kirjan vahvana nostona sille, että lapsi, oli lapsuus sitten normaali/onnellinen tai ei, on aina vanhempiensa ja ympäristönsä vaikutuksen tulos, ja näihin tekijöihin vaikuttaa vankkumattomasti kulttuuri, asenteet ja vanhempien omat kokemukset. Minulle kirjasta, jopa Briden äidistä, jäi todella inhimillinen olo, tunne siitä, että omassa kulttuuri- ja elinympäristössään hän varmasti aidosti koki tehneensä kaikkensa lapsensa puolesta. Ja sen se loppukin kiteytti aivan mahtavasti yhteen. 

Samanlaisia virheitä ja inhimillisyyksiä sitä tulee seuraavakin sukupolvi vielä kokemaan, "normaali" lapsuus (jos nyt ei mitään täysin kammottavia juttuja, kuten seksuaalista hyväksikäyttöä tai täyttä hylkäämistä, tässä oteta lukuun) kun mielestäni on täysin utopistinen käsitys, jokainen meistä on enemmän tai vähemmän omien kasvattajiemme odotusten, onnistumisten ja epäonnistumisten tuloksia, ja siinä se taistelu oman itsensä kanssa aikuistumisen kynnyksellä sitten käydäänkin. Tai pahimmillaan jätetään käymättä. Ja se oli se suurin kantava voima kyseisessä kirjassa, ja juuri siksi voisin jopa jo sanoa rakastaneeni tuota teosta. Mielettömin tunne kun lukemisessa on juurikin se, että sen kautta oppii uutta paitsi maailmasta, myös aivan omasta itsestään. Ja siihen kategoriaan yltääkin varsin marginaalinen osuus kaunokirjallisuudesta. 

 

Mutta juuh. Ja sitten taas kohti uusia seikkailuja, niin kansien välissä kuin niiden ulkopuolellakin. Huhtikuussa on edessä ainakin varsin rakkaani 30-vuotissynttärilahjamatka Barcelonaan, ja jospa viimein lukuvuorossa olisi Murakamin ihmemaatkin, sitä kai väitin jo helmikuussa lukevani seuraavaksi. Onnistuisikohan kokonainen kuukausi ilman kirjastoa, laskin nimittäin jokunen viikko kirjahyllyäni värijärjestykseen lajitellessani(....), että sielläkin odottaisi noin 25 lukematonta romaania, mukaanlukien neljä Waltaria. Ja minä kun suunnittelin vielä reissua kierrätyskeskuksien kirjaosastoille, heheh.