keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

WARIS DIRIE : AAVIKON KUKKA (JA MUUTAMA PAREMPI SUOSITUS AIHEESTA)




WARIS DIRIE : AAVIKON KUKKA
♥ ♥ 

288s.
WSOY 2010
Alkuteos: Desert Flower: An Extraordinary Journey of a Desert Nomad (1998)
Suomennos: Riitta Toivanen

Vuoden 2010 yksi lempparielokuvistani oli Waris Dirien elämästä kertova Aavikon kukka, jonka kävin katsomassa ystävieni kanssa. Leffa oli vaikuttava, tarina upea, olo jotenkin todella ravisteltu, odotin vain, että elokuvan katsomisesta olisi kulunut tarpeeksi aikaa, että jo voisin lukea kirjan muistojen sitä spoilaamatta. No, se sitten hieman jäi, kunnes sen nyt sattumalta muuta afrikkalaista kirjallisuutta selaillessani kirjastosta kuusi vuotta myöhemmin mukaani nappasi.

(Laura vuonna 2010 voisi olla jo ihan omana itsenään postauksen arvoinen asia, mutta kun nyt kyseessä kuitenkin yrittää olla kirjablogi, niin tyydyn tiivistämään sen niin, että 23-vuotiaan minäni elämä oli vallan erilaista kuin nyt, elämääkin hienompaa kun oli uudet rätit ja ryysyt sekä kavereiden kanssa etkoista jatkoille riekkuminen. Ja tämä siis vain mittakaavana sille, miksi tuo elokuva niin pysäyttävältä tuntui.)

Waris Dirie oli 1990-luvun kuuma mallinimi, ja tämä elämäkerta onkin hänen tarinansa, kertomus tytöstä, joka pakenee paimentolaisperheensä keskuudesta kun isä on häntä 13-vuotiaana naittamassa 60-vuotiaalle miehelle. Se on tarina vahvasta lapsesta, joka taistelee Somalian läpi itsensä suurlähetystön kotiapulaiseksi Lontooseen, ja kaikkien yllätykseksi päättää jäädä laittomasti oleskelemaan Englantiin vielä suurlähettiläsperheen poistuessakin, koska tietää, ettei hänen elämänsä ole Afrikassa. 

Se on tarina huippumallista, joka on syntynyt kamelin selässä, ja se on tarina pienestä tytöstä, jonka sukupuolielimet silvotaan viisivuotiaana, koska kenellekään ei tule edes mieleen kyseenalaistaa tuon kulttuurin käsittämättömyyttä. Ja lopulta se on myös tarina hyvin vahvasta naisesta, joka pyrkii vaikuttamaan maailmaan niin, ettei kenenkään muun enää tarvitsisi kärsiä.

Mutta niin. Vuoden 2016 Laura on todella huomattavasti erilainen kuin vuoden 2010 Laura, ja tämä nykyisempi versio on jo ehtinyt vaikuttua huomattavasti paremmistakin asioista tällä välillä. Dirien elämäkerran lapsuus- ja nuoruusosuudet, oikeastaan tarina mallinuran alkamiseen saakka oli kyllä mielenkiintoista luettavaa, vaikka teksti (vai suomennosko?) olikin kömpelöä ja välillä jopa suututti, kun jatkuvasti puhuttiin heimoista, vaikka käsittääkseni somalikulttuurissa ne nimenomaan ovat klaaneja. Jopa tietynlainen huonous loisti kirjassa kaikkein vahviten kuitenkin aikuiselämää, passi-, avioliitto- ja viisumisotkuja käsittelevissä osuuksissa, ja täytyykin nyt kyllä myöntää, että tavoistani poiketen harpoinkin ne varsin suurpiirteisesti läpi sen kummemmin edes paneutumatta. Niille osuuksille sydämiä tuskin juurikaan olisi ollut tarjolla, mutta alun tietynlainen vahvuus ja lopun "tärkeä sanoma" kuitenkin nostivat mukaan sentään toisen sydämen, koska ei tämä nyt mikään jonninjoutava lukukokemus ollut, toisin kuin muut yhden sydämen kirjani. On tässä toivoa, ja feminististäkin otetta kun noinkin päättäväinen tyttö juoksee paljain jaloin aavikon halki päästäkseen pois povatusta kohtalostaan, mutta kun niin paljon vahvempiakin on tullut luettua, ei tämä oikein antanut mitään uutta.

Ja kenellekö tätä suosittelisin? Ehkä niille, joita kiinnostaa kevyempi tapa käsitellä rankkoja asioita, niille, joille tyttöjen silpominen on vielä jollain tapaa "uusi" asia. Ja muille, aiheesta kiinnostuneille suosittelisin...

MENDE NAZERIN ORJAA, jos olet kiinnostunut aidosti karuista ihmiskohtaloista Afrikassa. Kotoaan järkyttävässä kansanmurhassa orjaksi kaapatun tytön tarina Sudanista ravistuttaa aidosti, ja se on tietyllä tavalla kirja, jonka kuuluu kaikessa kauheudessaan jopa yleissivistykseen, ihan vain jotta muistaisimme pitää silmiämme auki tässä maailmassa. Ja laittaa niitä omia pikkumurheitamme mittakaavaan.

sekä

AYAAN HIRSI ALIN PAKOMATKALLA -KIRJAA, jos somalinaisen elämäkerta niin ikään avioliittoa karanneen naisen tarinasta kiinnostaa. Tämä on kirjoitettu huomattavasti hienommin, sen tunteet tuntuvat aidommilta, se ei ole tarina matkasta malliksi vaan aidosti pako pois sieltä, missä muuta tulevaisuutta ei naisella ole kuin synnyttää ja palvella itseään 50 vuotta vanhempaa, isänsä valitsemaa miestä. Ja niin, tämä on myös se kirja, jonka jälkeen Aavikon kukka ei jaksa enää oikein tuntua miltään. 

torstai 24. maaliskuuta 2016

AKI OLLIKAINEN : NÄLKÄVUOSI



AKI OLLIKAINEN : NÄLKÄVUOSI 
♥ ♥ ♥ ♥

141s.
Siltala 2014 


Aki Ollikaisen Nälkävuosi nousi uuteen kirjablogihypeen, kun se asetettiin tämän vuoden Man Booker Prize -ehdokkaaksi. On se omalla luettavien listalla keikkunut jo hyvänkin tovin, mutta tämän uuden kohinan perässä sen nappailin kirjastosta jo nyt itsellekin luettavaksi, kaikkien muiden tavoin. 

Ollikaisen alunperin vuonna 2012 julkaisema teos kertoo nimensäkin mukaisesti Suomea koetelleesta nälkävuodesta, vuodesta 1867, jolloin kesäkuussakin ajettiin vielä reellä järvien jäällä ja syksyllä halla vei sen pienenkin yrityksen sadosta, jolla ihminen olisi talvesta selvinnyt. Vain 139-sivuinen romaani on vahva ja tiivis teos, joka tuo nälänhädän silmien alle. Pieneen tilaan on saatu suuri tarina, jossa ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän, vaikkakin silti kirjan alkuosa lupaili sille hieman vieläkin enemmän. Se lupasi samaistumista, vaikuttamista ja ennen kaikkea tunnetta, jota se ei ihan saanut kannettua loppuun asti, se lupasi jotain sellaista, jota ilman jäädessään se ei omassa kategoriassaan ainakaan minulle nousi sellaiseksi suureksi, aikaansakin isommaksi teokseksi. Vaikka inhimillisyyden puuttuminen onkin keskellä tuollaista hätää varsin käsinkosketeltavaa, jäivät hahmotkin hieman kaukaisiksi, kärsiviksi kyllä ja kaikkensa menettäneiksi, mutta hieman tuntemattomiksi "keneksi tahansa", jotka eivät vyöryneet ihon alle. Ja silti, vaikka se hieman etäälle jättikin, oli kirja kovin hieno, monitahoinen teos, jonka takuulla haluan lukea vielä myöhemmin uudelleenkin.

"- Tuleehan se inhimilliseltä kannalta 
liian kalliiksi, Renqvist myötäilee. 
- Eikä pelkästän inhimilliseltä kannalta. 
Emme me voi yksittäisen ihmisen onnea 
laskea kansakunnan tulevaisuuden edelle."

Ja vaikka katovuodet ja nälkävuodet ovatkin jo varsin kaukaista historiaa nykylukijalleen, luin minä tämän kertomuksena myös tästä päivästä. Siinä missä renkejään nälkänsä tieltä karkoittava isäntä tuntuu nykyhetken Suomelta, sijoittuu leivän perässä viimeisillä voimillaan vaeltava Marja lapsineen varsin vahvasti pakolaisten saappaisiin. Inhimillisyys on kaukana kun kyllä täällä kaikilla muillakin on nälkä -asenne potkii maahan jo siellä olevaa, vertauskuvallisuus on valmis kun miettii nurkistaan pois potkivaa oman nälkänsä puolustajaa sillä "omamme hoidetaan ensin" -mentaliteettisella omanapailijalla, joka tietoisesti sulkee silmänsä toisen hädältä ja jatkaa reellään Prismaan ostamaan lauantaimakkaraa. Nälkä ja hätä kun on suhteellista, Suomessa sitä on oikeasti ollut viimeksi hätään asti vuonna 1867, ja silloinkin todella lähinnä sillä köyhimmällä osalla. Kunpa inhimillisyys ei vain olisi liian katoava luonnonvara tällä planeetalla.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

TSITSI DANGAREMBGA : TAMBU



TSITSI DANGAREMBGA: TAMBU 
♥ ♥ ♥ ♥
292s. 
Art House 1989
Alkuteos: Nervous Conditions (1988)
Suomennos: Leila Ponkala

Yleensä minulla on niin kirjaston varausjonossa kuin kotihyllyssäkin varsin tarkka järjestys siitä, mitä haluaisin seuraavaksi lukea. Kotona vuoroaan odottaa pino kierrätyskeskuslöytöjä, ikilemppareita sekä kuuluisi yleissivistykseen jo lukea nämä -teoksia, kirjastossa taas uutuuksia ja blogikohinakirjoja, joita en jo malta odottaa luettavaksi. Ja sitten välillä, ihan randomisti törmää ei-kenenkään lukemaan kirjaan, joka jostain syystä viehättää niin kovin, että se hyppää kaikkien muiden edelle. Ja kuten ehkä tästä alustuksesta päätellä saattaa, niin kävi tälle zimbabwelaisen kirjailijan Tambu-teokselle. 

Dangarembgan vuonna 1988 julkaistu kirja lähtee liikkeelle 1960-luvun Rhodesiasta ja se seuraa köyhän maalaistytön Tambudzain elämää veljensä varjosta kohti setänsä armollisuuden varassa nousua ensin lähetysaseman koululaiseksi, ja myöhemmin osaksi katotilaista sisäoppilaitosta. Se on pääosin tarina sitkeästä tytöstä, joka sukupuolestaan huolimatta pääsee nousemaan osaksi koulutettua väestöä, mutta se kuvaa samalla niin alistuneen äitinsä, vapaan ja siveettömän tätinsä sekä ennen kaikkea hetken Englannissa länsimaalaisuutta ja sivistystä maistaneen serkkunsa elämää. 

Tämä kirja oli pitkästä aikaa varsin raskas lukea. Sen lähes kolmesataa sivua olisi nimittäin voitu tiivistää tapahtumiensa puolesta noin kymmenesosaan, ja varsinaista juontakin tärkeämmässä osassa tässä oli realistinen elämänkuvaus, mutta silti päätökseen tultuaan olo oli varsin palkittu. Kirja oli kurkistus maailmaan, jonne ei muutoin pääse, ja se oli osaltaan varsin feministinen teos, mikä aikansa kirjaksi on todella raikas näkökulma maailmaan. Realistinen ja yksityiskohtainen kuvaus toi Rhodesian hyvin lähelle, ja yhden suvun näkökulmana tämä toimikin mainiosti. Eniten minua viehätti tarinassa ehdottomasti rohkean ja räväkän serkkutytön Nyashan osuus, hänen kipuilunsa Rhodesiaan palattuaan viiden brttivuoden jälkeen. Tuossa hahmossa kun kaksi kulttuuria törmäsi jotenkin kovin kuvaavan vahvasti ja universaalisti, töytäisi toisiaan sellaisella tavalla, että sitä pystyy sijoittamaan hieman suomalaiseen arkeenkin toisen polven maahanmuuttajien parissa. Siinä missä maailmaa nähnyt osapuoli osaa kritisoida ja kyseenalaistaa,  täytyy omaan ajatteluun aivan toisella tavalla kasvaa, jos kotoaan ei ole koskaan poistunut. Hieman olisin kuitenkin kaivannut enemmän yleispoliittista näkökulmaa ja pientä karsintaa, mutta satunnaisvalinnaksi tämä kirja oli vahva ja avartava. Suosittelisin ehdottomasti muillekin, niin tätä kirjaa kuin ylipäätään sellaisiin teoksiin tarttumista, joista ei ole koskaan ennen kuullutkaan. Eipähän ole nimittäin muiden mielipiteet ennakkoluuloina lukukokemusten tielllä.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

ITÄMAISET SUOSIKKINI

Vaikka kotimaisuus on tänä vuonna ollutkin aika vahvasti se lukemiselle teemaa antava alue, luen minä muutakin. Yleensä vielä enemmän kuin suomalaista, ja usein minua eniten hurmaakin kirjallisuus länsimaiden ulkopuolelta. Lähi-Idän kirjallisuus on pitkään ollut suosikkiani, nigerialalainen Chimamanda Ngozi Adichie on taas ehdottomasti yksi lempikirjailijoitani. Mutta se maailman kolkka, jonka kirjallisuutta on lähivuosina silti jostain syystä tullut eniten luettua, on kaukaisempi Aasia, ja kun viimeksi vinkkailin kotimaisia suosikkejani, on nyt näiden itämaisten vuoro.





01. LISA SEE : LUMIKUKKA JA SALAINEN VIUHKA

Tämä kirja on täysin satunnainen kierrätyskeskuslöytö, jonka taisin napata mukaani noiden kirsikankukkien vuoksi, haha. Vaikka nimi kuulostaakin vähän liian tyttökirjallisuudelta omaan makuuni, ei sen todella kannata antaa hämätä, tämä kirja on nimittäin ihana. Kirja on tarina kahdesta 1800-luvun kiinalaistytöstä, joista tulee toistensa salaiset kirjeenvaihtoystävät. Toinen heistä syntyy köyhään maanviljelijäperheeseen, mutta koska hänen jalkansa onnistutaan sitomaan erityisen kauniisti (että sellaiset kauneusihanteet sitten), takaa se Liljalle nousun sosiaaliluokassa entistä korkeammalle. Sisätiloihin suljetut naiset ovat toistensa suurin tuki ja  samalla myös vahvin rakkaus keskellä Kiinan hyvin patriarkaalista kulttuuria, mutta sillä voi olla myös kohtalokkat seuraukset. 


02. RANI MANICKA : JASMIININ TUOKSU

Tämän kirjan taas sain siskoltani joululahjaksi jokunen vuosi sitten, ja siitä muodostuikin varsin suuri kirjarakkaus itselleni. Rani Manicka on malesialainen kirjailija, ja vaikka tämä nyt taitaakin suuntautua enemmän sinne Etelä- kuin Itä-Aasiaan, heitän sen mukaan tänne genreen, että sekin johonkin mukaan pääsee. Kirja lähtee liikkeelle silloisesta Ceylonista 14-vuotiaana vaimoksi annetun Lakshmin mukana, ja jatkaa matkaansa Malesiaan seuraten neljän sukupolven tarinaa toisen maailmansodan ja Japanin miehityksen keskellä ja sen jälkeen kohti Dimpleä, Lakshmin lapsenlapsenlasta. Kirja on vahva tarina selviytymisestä, erilaisista ihmisistä, rakkaudesta, ja siitä, miten jokainen rakastaa täysin eri tavalla. Kirja on traaginen, kaunis ja vaikuttava, kuvaus siitä osasta maailmansodan historiaa, josta ei suuremmin kouluissa kerrota. Se on ihana, ja juuri sellainen, jonka pariin haluaisin jo pian palata uudelleen. 

03. HARUKI MURAKAMI : KAFKA RANNALLA

Löysin Murakamin kunnolla viime vuonna, Goodreadsin kehujen kautta. Aloitin Norwegian Woodista, rakastuin Kafkan kohdalla. Japaniin sijoittuvien tarinoiden jälkeen ei yleensä ihan täysin tiedä mitä on juuri lukenut, mutta Murakamin taianomainen tapa kertoa ja viedä tarinaa eteenpäin imaisee täysin mukaansa, ja siinä sitä ollaankin, useampi sata sivua myöhemmin, täysin hämmentyneinä. Kafka rannalla oli jotenkin todella klassinen Murakami kissojen kanssa puhuvine hahmoineen, jotka ovat joutuneet erittäin kummallisiin onnettomuuksiin lapsina ja itseään Kafkaksi nimittävinä poikina, jonka kohtalona on klassisesti tappaa isänsä ja naida äitiään. Kirja on todella taitava, fantasiamainen kuvaus, jonka jälkeen ei tiennyt mitä on juuri lukenut, mutta rakasti sitä kaikkea silti.

04. HARUKI MURAKAMI : VÄRITTÖMÄN MIEHEN VAELLUSVUODET

Hieman rauhallisempi ja tässä maailmassa olevampi Värittömän miehen vaellusvuodet on taas Murakamin uusimpia, ja vihdoin niitä, jotka on suoraan suomennettu japanin kielestä eikä englanninkielisistä käännöksistä. Tsukuru Tazaki on kasvanut tiiviin ystäväjoukon keskellä koko nuoruuteensa, kunnes aivan yhtäkkiä, ilman minkäänlaista selitystä hänet on siirretty ulos porukasta. Kun Tsukuru vuosia myöhemmin tapaa naisen, patistaa tämä hänet selvittämään menneisyytensä mysteerit ennen kuin voi antautua suurempaan suhteeseen miehen kanssa. Ja siitähän se selvitystyö sitten alkaa, se kulkee läpi Japanin ja koukkaapa se Suomessakin (mikä ei varmaan ainoaltakaan kirjaa markkinoivalta ihmiseltä olekaan koskaan jäänyt mainitsematta, voihan suomalaisuus). Kirja on lämmin ja kaunis, jouheva ja sujuva Murakami, joka on jo niin realistinen, ettei sitä meinaa aivan Murakamiksi uskoakaan. Hyvä ja helppo kirja kuitenkin, todellakin luettavan arvoinen.

05. BARBARA DEMICK : SULJETTU MAA: ELÄMÄÄ POHJOIS-KOREASSA 
& HYUN HEE KIM : SIELUNI KYYNELEET - OLIN TERRORISTI

Lainasin Suljetun maan siskoltani, ja se herätti varsin vahvan kiinnostuken pohjoiskorealaisten loikkareiden tarinoihin. Suljettu maa on vahva tarina täysin eristyksissä elävistä ihmisistä, joiden ainoa tehtävä on palvella suurta hallitsijaansa, mitään kyseenalaistamatta vaikka maata kalvaa järjetön nälänhätä ja kaikkialla ympäröi puhdas epähumaanius. Se on iskevä ja herättävä tarina useammasta pois päässeestä ihmisestä, joiden kohtalot ja taustat vetävät erityisen hiljaisiksi. Tämä kirja pitää kokea, se perustuu tositarinoihin ja oikeisiin haastatteluihin, ja se on ihan herättävä poistuminen kaunokirjallisuuden kentältä johonkin hieman todellisempaan.

Ja lähes yhtä vahvana, tosin hieman erilaisesta näkökulmasta Pohjois-Koreaa avaamaan nousee myös Sieluni kyyneleet, joka kertoo tositarinan omaelämäkerrallisesti nuoresta naisesta, joka on valittu poliittisen eliitin keskellä palveleman maata suurimmalla mahdollisella tavalla: räjäyttämään ilmaan eteläkorealainen lentokone, jotta, aivan järjettömän pelottavalla logiikalla, Koreat jälleen yhdistyivät. Kirja on tarina äärettömän taitavasta aivopesusta, ideologisesta pakkosyötöstä ja siitä lohduttomuudesta, jonka keskellä tuo aivan järjetön valtio saa ihan nykypäivänäkin elää. Nämä kirjat avaavat silmiä sille käsittämättömyydelle, mutta aiheuttavat myös vahvan voimattomuuden tunteen. (Ja laittavat ehkä myös hieman omia ongelmia parempaan mittakaavaan, ainakin toivottavasti.) Kumpaakin suosittelen, ihan ehdottomasti.


Onko nämä teokset teille tuttuja, kiinnostaako kauko-Itä ylipäätään? Ja jos teillä on jotain aivan superhyviä lukuvinkkejä Aasian suuntaan, otan niitä vastaan erityisen kiitollisena!

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

TONI MORRISON : LUOJA LASTA AUTTAKOON



TONI MORRISON : LUOJA LASTA AUTTAKOON 
♥ ♥ ♥ ♥ 
186s.
Tammi 2016
Alkuteos: God Help the Child (2015)
Suomennos: Kaijamari Sivill

En muista milloin olisin viimeksi lukenut näin paljon aivan tuoretta, joko tänä vuonna alunperin julkaistua tai käännettyä kirjallisuutta. Vuoden 2016 kirjoihin kuuluu myös Toni Morrisonin Luoja lasta auttakoon, kirja joka on valloittanut kirjabloggaajia jo varsin vahvaan tahtiin alkuvuoden aikana. Katrin blogista itsekin tämän helmikuussa lukulistalleni nappasin, Taina Maagisen realismin arvioon törmäämisen jälkeen nappasin sen kirjaston varauslistallekin.

"Tieteellisesti sellaista asiaa kuin rotu ei ole olemassakaan, Bride, ja siksi rasismi ilman rotuja on valintakysymys. Sitä opettavat totta kai ne, joille se on tarpeen, mutta silti se on valintaa. Ne jotka sitä harjoittavat, eivät olisi mitään ilman sitä." (s. 147)

Luoja lasta auttakoon on nobelistikirjailija Toni Morrisonin uusin teos, 85-vuotiaan kirjalijan raikas ja vahva romaani keskeltä nuoruutta ja sen kipupisteitä kun lapsuudesta pitäisikin siirtyä itsenäisesti aikuisuuteen. Kirja sijoittuu nykyaikaan, mutta sen tarina ja teemat ovat niin universaaleja ja aikaa kestäviä, ettei ajalla eikä paikalla varsinaisesti ole merkitystä. Kirja lähtee liikkeelle sinisenmustana maailmaan tulleen Lula Annin syntymästä, siitä kipuilusta, jonka tuo syvä ihonväri vaaleammassa äidissään Sweetnessissä aiheuttaa. Isä jättää liian mustan perheensä, äidin on vaikea edes koskettaa tytärtään. Tästä lähtee liikkelle nimensä Brideksi muuttaneen nuoren naisen tarina, ja se onkin vahva huuto hyväksytyksi tulemisen tärkeydestä.

Luoja lasta auttakoon on tiivis, riisuttu ja osuva teos. 
Se on raikas ja vahva, ja vaikka se tunnetasolla 
jäikin hieman etäiseksi, on se kirjana todella hyvä.

180-sivuinen kirja pakkaa hyvinkin karsitusti itsensä täyteen tärkeitä teemoja ja vertauskuvallisuutta. Se osuu todella oivallisesti asiaansa, käy läpi lapsuuden kivut matkalla aikuisuuteen, omien tekojen ja kokemusten suhteen tulevaisuuteen. Kirja oli yllättävänkin helppo lukea, en tosin tiedä yllätyinkö siksi, että oletin, että nobelkirjailija kirjoittaisi raskaammin vai siksi, että edellinen tuntui tahmeammalta, mutta tämän teoksen tyyli vei kyllä vahvasti mukanaan. Luoja lasta auttakoon onnistui olemaan kokoonsa nähden suuri teos, ja se siitä tekikin varsin upean lukea. Se käsittelee asioita kiehtovasti yhtä aikaa täysin suoraan ja vertauskuvallisesti, rehellisesti ja valheen ilmitulemisen kautta. Kirja on yhtaikaa paikallaan ja liikkeessä, siinä on realistinen ote, mutta silti se osaa hämmentää jatkuvalla tapahtumasarjallaan, jonka ei ole enää tarkoituskaan olla sitten kuitenkaan aivan realistinen. Kirja imee hyvin vahvasti mukaansa, se pitää otteessaan ja antaa lukijalleen paljon, vaikken tällä kertaa siitä silti ihan täysin viiden sydämen verran irti saanutkaan. Ehkä tämä siis kuuluu siihen hyvien kirjojen kategoriaan, joista pitää kovasti, vaikkei rakastunutkaan. Hyvä kirja ja lempikirja kun ovat käsitteinä aivan erit, lempikirjojen kun ei aina tarvitse edes välttämättä olla näinkään hyviä osuakseen itsessään johonkin aiheuttaen pitkiäkin tunnereaktioita. Tätä suosittelen kuitenkin lämpimästi, harvoin näin laadukkaasta kirjallisuudesta saa nauttia.

perjantai 11. maaliskuuta 2016

SADIE JONES : KOTIINPALUU



SADIE JONES : KOTIINPALUU 
♥ ( ♥ )
355s.
Otava 2016 
Alkuteos: The Outcast (2008)
Suomennos: Marianna Kurtto

Kirjablogimaailman sekä Suomi-Goodreadsin kohisema Kotiinpaluu on Sadie Jonesin esikoisteos, joka on kirjoitettu jo 2008, mutta saatu käännettyä suomeksi vasta tänä vuonna. Kotiinpaluu on tarina Lewisistä, 19-vuotiaasta brittinuorukaisesta, joka palaa kotiinsa kahden vankilavuoden jälkeen, kuvitellen uutta tulevaisuutta mutta tipahtaen siihen samaan vanhaan huttuun, josta hän oli poistunutkin. Tarina sijoittuu 1950-luvun Lontoon liepeille, ja se paljastaa ensin jotain Lewisin surkeasta taustasta ennen kuin se jatkaa nykypäivän tarattelua.

On olemassa kirjoja, joiden loppua pelkää,
 koska ei halua luopua vielä tarinasta. 
Ja sitten on kirjoja, joiden loppua oikein toivoo, 
odottaa, että edes se saisi pelastettua tästä tarinasta jotakin.

Ja eipä nyt ehkä tämän kirjapostauksen jälkeen jää epäselväksi, että Kotiinpaluu oli minulle ehdottomasti tuota jälkimmäistä. Sivusinkin jo edellisessä postauksessa hieman sitä, miten minulle ei koskaan saisi hehkuttaa jotain kirjaa etukäteen. Muutun kyyniseksi ja päätän jo valmiiksi etten siitä pidä, jos kerran kaikki muut hehkuttavat. Yleensä kuitenkin onnistun karistamaan tuollaiset oman pääni ennakkoluulot varsin hyvin harteiltani, meinasihan näin käydä Neljäntienristeyksenkin kanssa. Minulle ei ole ongelma myöntää, että pidän siitä, mistä kaikki muutkin, että lempparini on se jo valmiiksi tunnettu ja hehkutettu. Jos kirja on makuuni, se on, ei sitä kenellekään puolustella tarvitse.

Mutta tämä ei kyllä ollut. En tiedä oliko kyseessä ne superhehkutukset tai "otapa nyt nenäliinat esille!" -voihkaisut, mutta tämä kirja ei kyllä liikauttanut minussa sitten mitään. Paitsi ärtymyskynnystä. Juu, oli se hienosti kirjoitettu, sen lakoninen ja kaunistelematon tyyli sopi hyvin tarinaan. Mutta kun tarina ei kantanut, oli tästä vaikea pitää. Oli vaikeaa nuorta, kuollut äiti, etäinen isä ja kaikkea muuta mahdollisimman epäyllätyksellistä ja tylsän varmaa valintaa. Ei tämä toki mikään helpoin kirja ehkä ollut, mutta toisin kuin vastaavat yleensä, jätti sen lukeminen kokonaan lukijansa palkitsematta. Vaikeudet muuttuivat raakuuksilla mässäilyiksi, etenkin kun kaikki mahdollinen kliseesoppa piti taas samojen kansien väliin hämmentää. Että niin, olisi ehkä pitänyt luottaa etukannen pikkuprinttiin "Jos pidit Ian McEwanin Sovituksesta, rakastut tähän." En nimittäin lämmennyt sillekään, mutta samaa höttösoppaa tämä kieltämättä sen kanssa kyllä oli. Harmi. Olisi ollut ihana lukea sellainen elämys, mitä tämän kanssa odotin, mutta jospa se nimenomainen vielä odottaisi jossain muualla. Onhan noita kirjoja taas yöpöydälle muutama kerääntynyt vuoroaan odottelemaan, paremmalla onnella niiden kanssa sitten.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

NYT JA SILLOIN

1 0  V U O T T A  S I T T E N

Oli kevättalvi 2006 ja kirjoitin ylioppilaaksi. En edes muista mitä keväällä kirjoitin, joten olipa se varmaan kovin merkityksellistä noin loppuelämäni kannalta. Äidinkielen ainakin, se oli ainoita aineita, joista lukiossa oikeasti pidin, sainhan lukea. Kirjoitusten jälkeen pakkasin kimpsuni ja kampsuni ja muutin Osloon au pairiksi. Luin suomalaisen perheenäitini kirjahyllystä Tommy Tabermania, ensimmäistä kertaa Kjell Westötä (Leijat Helsingin yllä hurmasi aivan täysin) ja uudelleen Tuntematonta sotilasta, ja taisin varsinaisesti löytää vapaa-ajan valinnaisen rakkauden lukemiseen uudelleen sitten yläastevuosien.


5  V U O T T A  S I T T E N

Vuosi 2011 oli aika mullistusten vuosi henkilökohtaisessa elämässäni, ja vaikkei sitä ehkä ihan suurimmalla ylpeydellä voikaan muistella, on se jättänyt kuitenkin jälkeensä paljon sellaista, josta nyt saa olla varsin tyytyväinen kokeneensa. Jätin ruokavaliosta kokonaan punaisen lihan ja kanan pois, ja löysin muutenkin parin hukkavuoden jälkeen vahvemmin oman tapani katsoa maailmaa. Aloin myös varsinaisesti blogata ensimmäistä kertaa kunnolla myös kirjoista uuden lifestyleblogini myötä, ja luinkin vuoden aikana 10 kirjaa, muun muassa silloiset lempparini Kamila Shamsien Poltetut varjot sekä  ikilempparin, Chimamanda Ngozi Adichien Puolikkaan keltaista aurinkoa.

3  V U O T T A  S I T T E  N

Mietin joku aika sitten, että vuosi 2013 on varmaan ollut totaalisen mitäänsanomaton, koska en muista siitä mitään. Ja sitten muistin, että sinä vuonnahan minä aloitin työt nykyisessä työpaikassani. ja olin keväällä puolitoista viikkoa Shanghaissa. Muutin myös tuona samaisena vuonna Etu-Töölöön unelmieni asuntoon, jota kaipaan edelleen lähes päivittäin. Suunnittelin häitä, kirjoitin kandityön, luin 15 kirjaa, lemppareimpana ElRamlyn Auringon aseman sivuaineen kirjallisuuskurssille. Että ei kai se niin kovin mitäänsanomatonta lopulta sitten olekaan, tuo tuollainen aikuistumisen vuosi.




V U O S I  S I T T E N

Olin vain, ei kai kummempaa mahtunut alkukevääseen. Luin, kävin joogakurssilla, kävin töissä, haaveilin tulevan kesän Meksikon matkasta, saatiin ihan hassu kämppätarjous, josta ei osattu kieltäytyä. Odotin kunnon kevättä, kotoilin, haaveilin uusista kuvista tatuointimessuilla ja luin vuoden aikana 31 kirjaa. En kirjoittanut oikeastaan mitään ja mihinkään, ja se tuntui erikoiselta, olinhan jonkinlaista blogia pitänyt kuitenkin jo kuusi vuotta putkeen. Mutta se oli vapauttavan erikoista, oli ihaninta ikinä kun ei ollutkaan mihinkään eikä kenellekään velkaa mielipiteitään, asenteitaan tai tekemisiään. Ja niitä viime vuoden kirjalemppareita, niitä oli muun muassa Sinuhe egyptiläinen, Murakamin Kafka rannalla & Värittömän miehen vaellusvuodet sekä Mende Nazerin Orja, vaikka muuten tuntui että luin lähinnä huonoja tai keskivertokirjoja koko vuoden.

T Ä H Ä N  A S T I  T Ä N Ä  V U O N N A

Olen herännyt uuteen vuoteen Koh Lantalla maailman siisteimmän tyypin kainalossa, käynyt sen lisäksi Krabin Ao Nangissa, Kuala Lumpurissa, Kuopiossa, Varkaudessa ja Joensuussa. Ollut surullinen ja onnellinen, iloinen ja väsynyt. Nähnyt huomattavan vähän muita ihmisiä, laittanut suurimman osan tuen tarpeesta Kimmon kainaloon. Keksinyt uuden kirjablogin, lukenut viisitoista kirjaa, joista kymmenen on suomalaisia, kolme lastenkirjoja, kaksi omaelämäkerrallista lapsen tai nuoren kirjoittamaa, kolme ihan huonoa ja kaksi uutta lempparia.

E I L E N

Kaikista mahdollisista laitteista oli akku loppunut, ja koska niitä on epämiellyttävä käyttää johdon kanssa, taisin lähinnä vain oleskella hieman päämäärättömästi sängyllä, sohvalla tai pöydän ääressä, Elvi jaloissa häärien. Söin Kimmon tekemää munakasaamiasita, käveltiin toista tuntia rantoja pitkin hurtan kanssa harmaassa maaliskuun aamussa. Yksi naapuri hyppi yläpuolella ilmeisesti hyppynarulla, toinen lauloi seinän takana oopperaa, itse mietin millaisen kuvan meistä saattaisi seinien tai lattioiden läpi saada. Lukeakaan en tainnut ollenkaan, ainakaan ensimmäiseen kolmeenkymmeneen sivuun tuo Kotiinpaluu ei ole vielä temmannut mukaansa niin, että sitä ihan tekisi mieli lukea, että ehkä maanantaina bussissa sitten taas uudella yrityksellä.


T Ä N Ä Ä N

Kimmo on lähdössä pelaamaan lohkovoittopeliä en-ole-edes-ihan-varma-missä-lajissa, minä heräsin jo seitsemältä ja haaveilin ensimmäisen tunnin puhelimella pinterestissä. Leikkaisin kotimme kolmellekymmenelle tulppaanille uudet imupinnat, vaihdoin vedet ja rapsuttelin Elvin kirsikankukantuoksuisia korvantakusia, sille on näemmä tassupesun yhteydessä tipahtanut siihen eilen koirashampoot. Nyt juon siskon tuliaiseksi tuomaa srilankalaista teetä, kuuntelen Vallis Alpsin Young'ia ja lisäilen kuvia sen seitsemään postausluonnokseen, joita olen aamutuimaan blogipohjalle tallentanut.

H U O M E N N A

Alkaa taas uusi työviikko sisäjumpalla, töissä jatkuu Muumipapan urotöiden lukeminen ja jospa tuo Sadie Jonesinkin kirja saisi sen verran tuulta alleen, että pääsisin sen parissa taas etenemään. Minulle ei koskaan saisi tulla hehkuttamaan kirjaa etukäteen sanoin "voih, varaa nenäliinoja!", koska muutun täysin skeptiseksi ja päätän jo vastareaktiona valmiiksi, etten teoksesta pidä, jos kaikki muut vaan hehkuttaa. Toivottavasti saan tällä kertaa kuitenkin pyörtää ennakkoluuloni, menee elo melko ärsyttäväksi jos muiden mielipiteet vaikuttavat omiini, oli suunta mikä tahansa. Aion olla myös iloinen, koska vuoden kaksituhattakolmetoista Laura sanoi, että mielialansa voi valita. Täytynee ehkä kokeilla.

perjantai 4. maaliskuuta 2016

RIIKKA PULKKINEN : RAJA




RIIKKA PULKKINEN : RAJA 
 ♥ ♥ 
366s.
Gummerus 2006


Riikka Pulkkinen on ollut minulle entuudestaan vieraan tuttu kirjailija, se sellainen, josta olen kyllä kuullut, mutta itse teoksiin ei ole tullut koskaan tartuttua. Sitten nappasin Suomalaisen tammialeista Iiris Lempivaaran levottoman ja painavan sydämen matkaani, ja tuon kevyen teoksen lukaisinkin ihan parissa päivässä joulureissun jälkeen. Ja kas, sehän olikin mitä mainioin hömppäkirja, sellainen ihanan kevyt, mutta silti oivaltava. Lempivaaran innoittamana tartuin Tottaan, ja sehän se vasta sitten hurmasikin. Ja näillä eväillä siis kohti Pulkkisen ilmestyttyään kovaakin kohinaa aiheuttanutta esikoisteosta Rajaa.

Raja on tarina 53-vuotiaasta Anjasta, joka on luvannut tappaa alzheimerintautia sairastavan miehensä, kun mies ei enää muista ja 16-vuotiaasta Marista, joka rakastuu lukion äidinkielenopettajaansa. Ja sitten vielä vähän noin kuudesta muustakin tyypistä, joista osa risteilee tarinassa sivuhenkilöinä, osasta ei saa taas lainkaan koppia, miksi heidätkin on mukaan ahdettu. 

Riikka Pulkkisen Raja on kuin tyypillinen 
suomalainen elokuva: 
täynnä ihan kaikkea mahdollista 
ilman syventymistä kunnolla yhtään mihinkään. 

Ja siinäpä sitä sitten ollaankin. Mukana on eutanasiateemaa, muistisairautta, itsemurhayrityksiä, viiltelyä, naimista, halua, erektioita (joiden kuvailu on kuin lukisi viisitoistavuotiaan tytön seksipäiväkirjahaaveita, oi jippii), pettämistä, satunniasia seksisuhteita, lapsen näkökulmaa, kaveridraamaa, äiti-tytär-suhteita, taidehistoriaa, omituinen käväisy väitöskirjamaailmassa, oh, you name it. Vähän kuin siis tehtäisiin taas kirjallisuuden sekavuusennätystä väritettynä ei-niin-tyyliään-löytäneellä ja hieman laskelmoivankin oloisella kirjoitustyylillä. Kaikkea piti särppiä vähän, mitään ei käsitelty kunnolla. Henkilöhahmot olivat niin yksiulotteisia, että suretti, teemat rääpittiin kasaan hieman mutu-tuntumalla. Ja vaikka tarina alkoikin ottaa itseensä hieman paremmin vauhtia viimeisen sadan sivun kohdalla, ja ehdin jo huokaista ihastuksesta, että tuomitsin kirjan keskivaiheilla sittenkin aivan turhaan, läsähti se lopussa kuin pannukakku ja jätti todella täysin tyhjän fiiliksen. Että jaahas sitten vain, tulipa sitten tällainenkin luettua. Hieman kehittyneempänä kirjailijana Pulkkinen olisi saanut tästä hyvän, riisuttuaan ylimääräisen ja keskittymällä olennaiseen, koska oli tässä ainesta, oli paljonkin. Mutta nyt se oli tällaisenaan vain vähän hölmö ja lattea, ei sitä ihanaa Pulkkista, joihin myöhempien teoksien parissa olin jo tutustunut.

Voisin ehkä siis nyt viimein sanoa, että ymmärrän sen kaksijakoisuuden, jonka Pulkkisen kirjat tuntuvat aiheuttavan: jotkut ei lämpeä ollenkaan ja toiset rakastavat. Totta minulla pysyy edelleen yhtenä lempikirjoista, siihen tällä Rajalla ei luonnollisestikaan ole vaikutusta, mutta onpahan Pulkkinen ainakin kehittynyt, se on varsin hauska huomata. (Ja nyt vain jäin miettimään pitäisiköhän minun antaa tämän myötä ehkä myös esimerkiksi Sofi Oksaselle uusi mahdollisuus? Jos lempikirjani kirjoittajakin voi kirjoittaa teoksia, joista en pidä, niin ehkä myös ei-niin-suosikeilla saattaa olla hyviä kirjoja..?!)

Huh! No mutta, millaisia ajatuksia Raja tai Pulkkisen kirjat ylipäätään on teissä herättänyt? Kuulisin ja keskustelisin niitä erityisen mielelläni lisää! 


tiistai 1. maaliskuuta 2016

HELMIKUUN KIRJAT

No johan katosi silmissä ohi koko helmikuu. Mukanaan on vienyt niin kirjat kuin tämä uusi blogiviritelmäkin, ja se onkin ollut varsin tervetullutta lisää omiin arki-iltoihin. Odotan, että saan kirjan luettua, kun siitä pääsee viimein kertomaan jollekin, selaan puhki muiden blogit kasvattaakseni omaa luettavieni listaa. Ja varsin valtaisa se alkaa ollakin, mutta se on vain ihanaa, aina on aikaa lukea.




Ja tässäpä (postauslinkkeineen) ne helmikuun aikana luetut: 

04. Katja Kettu : Yöperhonen (13.02.16)
05. Laura Lindstedt : Oneiron (19.02.16)
07.  Tommi Kinnunen : Lopotti (28.02.16)

Ja jos pienenä yhteenvetona heittää, niin kuukauden lemppariksi nousi ehdottomasti Ketun Yöperhonen, se vei niin pitkän korren että tässä vaiheessa uskaltaa hieman povata siitä jo koko vuodenkin lempikirjaa. Neljäntienristeys hurmasi myös, ja sen perässä sitten Lopotti sekä Itärannan Kudotut kujat, eikö Oneironkaan missään nimessä huono ollut. Suomalaisten parissa on tässä kuussa kelvannut olla, on siis varsin osuvaa pitääkin kotimaisuutta tämän vuoden lukuteemana.

Kaiken innostuksen keskellä ja työjuttujen lisäksi (siellä ollaan mm. luettu Lasten sekä Koirien Kalevalat, vierailtu Ateneumissa ja viihdytetty siellä taideväkeä "ooh, Laura, minä löysin lisää Gallen-Kallelaa! -kommenteilla, maalattu omaa korkeakultturellia taidettamme ja ihan vain maattu vierekkäin sohvalla, koska se on myös varsin ok.) helmikuussa olen lukenut bussissa, junassa, kotinurkissa meksikolaisten vilttien alla, iltaisin ennen kuin nukahdan sekä siskon sohvalla sympatialeväten. Helmikuun kirjat ovat kuulostaneet jazzilta (kuuntelinhan Oneironia lukiessani Spotifyn jazz-listoja, hassua!) ja loppukuussa enemmän Bear Mountainin Congolta, jota voisinkin kuunnella repeatilla päivästä toiseen. Tuo jälkimmäinen kappale kun on niin vahva lupaus keväästä, että harmaat päivätkin ovat menneet ohi aivan huomaamatta, arki kulkee ohi inhokkikuukausieni aivan huomaamatta, ja kohta sitä saakin taas pakahtua onnesta kun mustarastaat laulavat ikkunan alla rakkauttaan kevääseen. 

Että sitä odottellessa. Ja vähän niitä maaliskuunkin kirjoja, nyt on vuorossa Pulkkisen Raja, sen jälkeen jos vaikkapa lukisikin vaihteen vuoksi pari käännöskirjaakin, ettei kotimainen ala jo olla yliedustettua tässä hyllyssä. Kirjastolla noutoa odottelisikin sekä Sadie Jonesin Kotiinpaluu että Toni Morrisonin Luoja lasta auttakoon, varsin jees, sanoisin!