maanantai 15. helmikuuta 2016

KATJA KETTU : YÖPERHONEN (JA VÄHÄN KÄTILÖSTÄKIN)




KATJA KETTU : YÖPERHONEN
♥ ♥ ♥ ♥ ♥
334s.
WSOY 2015

Katja Ketun Kätilö on yksi lempikirjoistani. Sen jälkimaku oli todella vahva, se ravisteli ja vaikka kieli siinä olikin vähän itsetarkoituksellisen huomiohakuista, oli se hyvinkin raikas tuulahdus lukemani kirjallisuuden keskelle. Lapin sota kun oli vielä aiheenakin itselleni huomattavasti muita Suomen sotia tuntemattomampi, niin kirja iski kuin aamulla jumppahetkellä lasten kanssa tekemäni kuperkeikka: hurjan kovaa ja kokonaisvaltaisesti. (Ok, no kuperkeikan jälkeen pää ei olekaan sitten kääntynyt, ja nytkin mietin itkenkö vai nauranko tätä tapaturma-alttiuttani, mutta kirja siis oli hyvä, se tulikin jo kai kaikille selväksi. Niin ja hei, mutta se leffa, Kätilöstä tehtynä! Ehkä se on sitten tämä kuperkeikan jälkeinen ihan kammottava jälkivihlaisu, joka tulee noin kolmen minuutin välein ja raastaa koko niskani ja yläselkäni, ja jossa ei olekaan jäljellä enää sitten mitään hyvää. Se kun näytti olevan elokuvaversionkin tarkoitus, jättää rainasta pois kaikki, mikä teki kirjasta erinomaisen. No mutta, ei siitä sitten sen enempää.) Ja näin ollen Yöperhonen olikin siis varsin kovien odotusten alla. Naputtelin itseni kirjaston varausjonoon marraskuussa, ja viime viikolla tämän käsiini sain. 

Yöperhonen alkaa, kun 1930-luvulla raskaana oleva teini-tyttö Irga Malinen loikkaa hiihtäen rajan yli neuvostoliittolaisen agiteeraajan Suenhampaan perässä. Ihan ei saavuteta neuvostounelmaa, vaan varsin pian puolet kielestään menettäneen mykän tytön tie viekin Vorkutan vankileirille Pohjois-Venäjälle poliittisen vangin leima selässään. Ja siinä sivussa kulkee tarina vuoden 2015 Venäjän Marinmaalta, jossa Verna tulee hakemaan isänsä Henrik Malisen ruumista harhaisen seikkailun jäljiltä kotiin.

Ja huh. Eipä kovin kauas jääty Kätilöstä, osiltaan mentiin jopa heittämällä ohi. Alku meinasi kangerrella, 2015 vuoden kuvaus tuntui tahmealta ja turhalta. 1930-luvun osiot imivät kuitenkin sen verran vahvasti mukaansa, että uudemmatkin jaksoi kahlata läpi, ja ennen kuin sitä kunnolla huomasikaan, koko tarina alkoi kaikessa voimakkuudessaan nivoutua yhteen niin, että kirjaa ei enää malttanut laskea käsistään. Tarina aukesi ja vahvistui sivu sivulta yhä enemmän, ja viimeisen sivun päälle käännetyn takakannen jälkeen olo oli kovinkin vaikuttunut. Ja vaikka tuo tarinan moderni osa ei yksin ehkä täydellisyyttä hiponutkaan, jäi kirjasta kokonaisuutena niin voimakas olo, että oli sille viisi tähteä annettava. Kuten vanhassa blogissani Kätilöstä aiemmin olen sanonut, hyvän kirjan tunnistaa siitä, että sen loputtua sitä jää ikävä. Ja tätä kyllä todella jäi. Katja Kettu kiipii hyvin vahvasti kohti suosikkikirjailijoideni seuraa.

Joko te olette Yöperhosen lukeneet, mitä piditte? Kätilö ainakin on tainnut jakaa aina mielipiteitä, hurjan mielelläni kuulisin teidän fiiliksistä tämän ja vaikkapa sen Kätilönkin suhteen!

4 kommenttia :

  1. Minuun iski Yöperhonen lujempaa kuin Kätilö. Äänestinkin Yöperhosta viime vuoden parhaaksi vuoden 2015 kotimaisista julkaisuista. Kätilö oli minulle jotenkin vaikea, kieli ei kolahtanut ja työnsi etäälle. Silloin harmitti, koska olisin halunnut hullaantua. Yöperhosen kanssa kävi ihan toisin; tarina on huikean hieno eikä yhtään tiedä, mitä odottaa. Olisin suonut Ketulle F-ehdokkuuden.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yöperhonen oli siitä jännä, että sen alku, ihan ensimmäiset Irgan luvut tuntuivat ihan siltä kätilömäiseltä Ketulta, mutta aika nopeasti jokin muuttui - kieli, teksti, tarinan sävy. Ja se tosiaan teki siitä helpomman ja luokseenottavamman. Olen kyllä ihan samaa mieltä, että Yöperhonen olisi ansainnut vieläkin suuremman vastaanoton, ihan juurikin Finlandia-ehdokkuudenkin vähintään, oli tämä sen verran suuri kirja.

      Poista
  2. (apua kommentoin nyt ihan urakalla kun kerrankin olen tietokoneen äärellä, puhelimella kommentointi on niin ärsyttävää) Pitääpä itselläkin laittaa Yöperhonen lukulistalle, kun sitä niin paljon mm. tässä blogissa ja sen kommenteissa kehutaan! Kätilön olen lukenut aikaisemmin ja tuntuu, että voisin lukea sen toiseenkin kertaan. Siinä oli omat koukkunsa ja Ketun kieli oli raa'an kiehtovaa, omanlaistaan. Muutenkin minuun iskee nyt lujaa juuri Lapista, korpimaisemista ja 1900-luvun alusta kertovat kotimaiset teokset. Yöperhonen vaikuttaa kyllä varsin lupaavalta, mahtavaa että on olemassa vielä lukemistaan odottavia hienoja tarinoita!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ihana kun kommentoit! meillä tuntuu olevan kovin samanlainen maku ja samanlaiset näkemykset näistä kirjoista, hauska huomata! :> kyllä todella tätä yöperhosta suosittelisin, mutta toivottavasti en ole ylihehkuttanut, sekin tappaa pahimmillaan kirjoista taian, jos niiltä jotain ihan ylimaallista toivoo ja odottaa jo etukäteen. :D

      Poista