sunnuntai 28. helmikuuta 2016

TOMMI KINNUNEN : NELJÄNTIENRISTEYS & LOPOTTI

 

TOMMI KINNUNEN : NELJÄNTIENRISTEYS
♥ ♥ ♥ ♥ ( ♥ )
334s.
WSOY 2014

Tommi Kinnusen esikoisteosta on suositeltu joka tuutista. Se oli minulla pitkään kirjaston varausjonossa, mutta pieni kirjakauppasortuminen nosti sen korkeammalle luettavien listalla, ja kun tätä suomalaista kirjallisuutta on nyt enemmänkin tullut kahlailtua, oli Neljäntienristeykseen helppo tarttua.

Neljäntienristeys on kertomus yhdestä suvusta, neljästä näkökulmasta ja kolmesta eri sukupolvesta. Se aloittaa kulkunsa 1800-luvun loppupuolelta kätilön uraa aloittelevasta itsenäisestä Mariasta, jatkaa matkaansa hänen aviottoman tyttärensä Lahjan tarinaan, koukkaa Lahjan miniän Kaarinan luo ja palaa vielä lopuksi Lahjan puolison Onnin tarinaan. Kirja nitoo tarinat kauniisti yhteen, ja oikeastaan vain Marian osuus jäikin tuntumaan hieman kaukaiselta ja irralliselta, vaikka silläkin selkeä paikkansa oli.

Alkuun kirja tuntui ehkä jopa hieman raivostuttavankin suomalaiselta. Se oli kuin klassisin "näin kirjoitat suomalaisen kaunokirjallisen teoksen!" -oppaan kiteymä, ja tuntuu, että kirjailijan äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan taustakin oikein tunki kirjaan läpi. Että nyt tässä kirjoitetaan tällainen esimerkkiteos, ottakaas mallia. Tarina lähti liikkeelle hieman tosiaan irralliseksi jääneestä Mariasta, Lahjan kohdalla se tuntui jo vähän vetävämmältä, mutta Kaarinan ja etenkin Onnin kohdalla se imaisi mukaansa niin, ettei kirjaa enää saanutkaan laskettua käsistään. Sen aluksi liian turvallisella tavalla etenevä kerronta muuttui omaleimaisemmaksi, rakenne paikkaili pientä haparointia. Ja lopulta tämäkin kirja täytti kaikki ennakko-odotuksensa, ja nousi ehkä hieman ennustettavastikin omien suomalaisten lempikirjojen sarjaan. Suosittelen siis ehdottomasti, enkä enää lainkaan ihmettele Finlandia-ehdokkuuttakaan. Joskus se tavanomaisuus vain on taianomaisinta.


TOMMI KINNUNEN : LOPOTTI 
♥ ♥ ♥ ♥ 
364s.
WSOY 2016

Jatkoin suoraan Neljäntienristeyksestä Lopottiin kun en vielä halunnut maailmasta luopua. Ja siitähän se jatkaakin mihin edeltäjänsä jää, syventyy sekä Onnin ja Lahjan lapsena sokeutuneen tyttären Helenan että Kaarinan ja Johanneksen nuorimmaisen pojan Tuomaksen elämiin, tutkii niiden erilaista samanlaisuutta, toiseuden tunnetta ja kamppailee kummankin rinnalla teillä, joissa molempia leimaa muiden silmissä vain yksi vahva erityispiirre. 

Ja olihan Lopotti kaunis. Surumielinen, taitavasti kirjoitettu, vahvaa jatkoa sille mihin Neljäntienristeys jäi.  Se oli lopulta ehkä esikoista eheämpi, tuntui kuin Kinnunen olisi löytänyt tyylinsä paremmin ensimmäisen kirjan loppuosalla ja jaksoi kantaa sen mukaan tähän toiseen teokseensakin. Tosin kun Lopotin luki heti edellisen osansa perään, ei se ehkä sitten kuitenkaan antanut niin paljoa kuin olisi pienen tauon kanssa saattanut. Tarina ja henkilöhahmot jäivät ensimmäisen varjoon, täyttivät välilllä vähän liikaakin niitä aukkoja, joita Neljäntienristeyksessä rakastin. Ja sittenhän toki on myös lisäksi se pieni fakta, että siinä missä esikoinen kulki rakastamassani menneessä ajassa, tuli Lopotti paljon kiinni jo tähän päivään, ja se jos mikä on aina omiaan omalla kohdallani kadottamaan hieman tarinan taikaa. Kaikki mikä tapahtuu ennen 1970-lukua on ihanaa, sen jälkeen tarvitaankin jo paljon, että saadaan minut vakuutetuksi. 

Mutta kaunis, ihana ja haikea jatko tämä oli, aivan ehdottomasti lukemisen arvoinen. On ihan mahtavaa huomata, että kotimainen nykykirjallisuus voi näin hurjan hyvin.

lauantai 27. helmikuuta 2016

TOVE JANSSON : MUUMIT

Niille, jotka eivät edellisiä blogejani ole lukeneet, niin tiedoksi, että rakastan muumeja. Olen kasvanut niiden keskuudessa, kotikodin kirjahyllyistä löytyy kaikki Toven muumit alkuperäispainoksina isäni lapsuudesta, japanilaismuumit valloittivat ajatusmaailmani tv:n kautta, arkeani ilahduttaa tänä viikonloppuna erityisesti tieto uudesta esi-isä-muumimukista ja koristaapa oikeaa olkavarttani myös Muumimamma-tatuointi muistona polttareistani. Joten kun nämä muumit nyt omaksi ilokseni olen lukenut läpi viimeisen vuoden sisällä, ja aloittanut myös töissä lepohetkellä Muumien lukemisen lapsille, joten ehkä ne ajatukset ovat tervetulleita myös tänne blogitontillekin.

MUUMIT JA SUURI TUHOTULVA

Toven ensimmäisessä muumikirjassa Muumipeikko ja Muumipeikon äiti lähtevät etsimään hattivattien perään lähtenyttä isää. He kokevat matkalla vaaroja, mutta niin he vain löytävät kauniin pienen laakson, joka on ehdottomasti kaunein, mitä koskaan on nähty. Janssonin ensimmäinen muumikirja on jotain erilaista myöhempiin verraten, mutta omassa unimaisessa kerronnassaan se on sangen viehättävä näinkin. Tästä on hyvä aloittaa ja jatkaa matkaansa seuraavien kahdeksan muumitarinan pariin.

MUUMIPEIKKO JA PYRSTÖTÄHTI

Maailmaa uhkaa pyrstötähti, ja koska Piisamirotta ennustaa maailmanloppua, laittavat isä ja äiti lapsensa tähtitornille Nipsun kanssa selvittämään avaruuden todellisen luonteen. Matkalla Muumipeikko ja Nipsu tapaavat niin Nuuskamuikkusen, Hemulin kuin Niiskutkin, ja tarina kulkeekin muumimaailmaan suhteutettuna varsin vauhdikkaasti kuvaten kuitenkin maailmaansa erityisen kauniisti. Ensimmäisenä suomennettu muumikirja osuu omassa elämässäni varsin täysin sydämeen. Kirja on kaunis ja hurmaava, ja miten hurmaava voikaan Nipsu tässä kirjassa olla! Ah. Töissä lapset nauroivat oksentelevalle pikkuotus Nipsulle ja vihaiselle angostuurapensaalle minkä kerkesivät, joten tämä hurmaa kyllä ikään katsomatta.

TAIKURINHATTU

Taikurinhattu maalailee tv-sarjastakin tuttuja teemoja hatusta ilmestyvine pumpulipilvineen ja Tiuhteineen ja Viuhteineen. Kirja on viehättävä ja tapahtumien paljoudellaan mukaansatempaava, joka tosin eheydeltään kalpenee hieman aiemmalle.  Hurmaavinta on Tiuhtin ja Viuhtin yhteinen kieli(ti), jota onkin(ti) varsin hauska lasten kanssa(ti) puhua(ti). 


 

MUUMIPAPAN UROTYÖT

Voi Muumipappa ja isyyden vaikeus! Tämä oli näistä alkupään kirjoista ihan lempparein, ja sitä se oli muumisarjassakin. Kirja oli kepeä ja kaunis, mutta silti syvä ja niin kovin viisas. Rakastan Hosulin ja Sosulin rakkaustarinaa, Juksua, Papan kipuilua perhe-elämän keskellä. Ja näitä niin oivaltavia kohtia:

"Kyllä te vietätte elämää! Korjaatte, puuhaatte ja hypitte aamusta iltaan. Mokoma hosuminen voi olla vaarallista. Johan sitä masentuu kun vain ajatteleekin kaikkia niitä, jotka tekevät työtä ja raatavat. Ja mitä hyötyä siitä on. Eräs sukulainen luki trigonometriaa tuntokarvansa lerpalleen, ja kun hän olo oppinut kaiken, tuli Mörkö ja söi hänet suuhunsa. Joopa joo. Mörön vatsassa hän sitten lojui niin erinomaisen viisaana!"

"Totta se on, hän aikoo mennä naimisiin heti paikalla, sanoi Itsevaltias hermostuneena. -Erään Sosulin kanssa. Niin, he ihastuivat ensi silmäyksellä ja ovat vaihtaneet nappeja ja juosseet ympäriinsä aivan sekopäisinä. Ja nyt he ovat sähköttäneet tädilleen (vaikka hänet on kuulemma syöty) ja seitsemälletuhannelle tahmatassulle ja kutsuneet kaikki häihin."

VAARALLINEN JUHANNUS

Vaarallisessa juhannuksessa kuljetaan kelluvalla teatterilla, vietetään juhannusta Vilijaanan kanssa ja kirjoitetaan teatteria. Kirja on kaunis ja lempeä, mutta kun siitä puuttuu edelliskirjojen syvyys ja oivallukset, jäi tämä minulla vähän tällaiseksi välikirjaksi.

TAIKATALVI

Muumipeikko herää kesken talven, eikä saa enää unta. Ja sitten ihmetellään outoa maailmaa, uusia tuttavuuksia ja Mörköä, joka sammuttaa viimeisenkin keskitalven ilon pelkällä olemassaolollaan. Kirja on lempeä ja kaunis, tuttua ja turvallista Tovea.

"Jos se on kuollut, niin on kuollut, Tuu-tikki sanoi ystävällisesti. - Tämä orava muuttuu vähitellen maaksi. Ja myöhemmin hänestä kasvaa puu, jossa muut oravat hyppelevät. Onko se niin surullista?"


 

NÄKYMÄTÖN LAPSI

Näkymätön lapsi on erilainen muumi, se on useita novellimaisia kertomuksia yhteennivottuna. On tuttuja hahmoja, on uusia, ja on taas ollut uusi into palata muumien pariin. Lempitarinoiksi nousi Nipsun tarina Sedrikistä sekä Muumipapasta, joka kyllästyi olemaan tavallinen kuisti-isä, ja lähtee hattivattien matkaan.

MUUMIPAPPA JA MERI

Ja viimein Muumipapan levottomuus ajautuu siihen pisteeseen, että koko perhe viedään pienelle majakkasaarelle, koska elämä laaksossa on liian tuttua ja turvallista. Muumipappa ja meri tuntuukin enemmän aikuisten kuin lastenkirjallisuudelta, se on kipuilua vanhemmuuden ja perhe-elämän keskellä, se on toisen haaveiden toteuttamista oman kotikaipuun keskellä, ruusupensaan taistelua jylhällä kalliorannalla. Kirja on kaihoisa ja ihana, hyvin muumifilosofinen.


MUUMILAAKSON MARRASKUU

Muumilaakson marraskuu on taas saagan viimeinen osa, se on tarina niistä, jotka laaksoon jäivät. Se on henkäyksen keveä kertomus Vilijonkasta, nimensä unohtaneesta Ruttuvaarista ja esi-isästä, homssu-Tuhtosta ja Hemulista. Tämä viimeinen Muumi oli niin kaunis ja kaihoisa, etten meinannut malttaa laskea sitä käsistäni. Eihän tässä, kuten oikeastaan Muumipapassa ja meressäkään varsinaisesti mitään tapahtunut, mutta Toven ilmiömäinen taito luoda hahmoja ja tunnelmia vei jälleen kerran mennessään. Tästä Marraskuusta tuli melkein yllättäenkin koko sarjan lempikirja, onneksi olen aloittanut nämä töissä satuhetkellä alusta, niin ei tarvitse muumeista muutamaan kuukauteen vielä kokonaan luopua. 

Ja sitten ehkä seuraavaksi Toven muuta tuotantoa tai vaikkapa elämäkertateos? Sen uusimman, Tuula Karjalaisen Tee työtä ja rakasta -kirjan olenkin lukenut, Boel Westinin Sanat, kuvat, elämä odottaa hyllyssä vuoroaan. Niin ja ne sydämet? Viisi koko sarjalle, ehdottomasti. 

Mutta mikä on teidän paras muumimuistonne?

tiistai 23. helmikuuta 2016

SUOMALAISET SUOSIKKINI

Olen lukenut aina mielelläni kotimaista kirjallisuutta. Viime vuonna kolmestakymmenestä kirjasta kolmetoista oli suomalaisia, sitä edellisenä samasta kokonaismäärästä taas yhdeksän. Lempikirjalistani suomalaisedustus taas nousee hieman yli puoleen, joten ne myös minuun varsin kovasti iskevät (kuten tuo tilastointikin myös, haha). Tietoista tämä puuha ei kuitenkaan tähän asti ole ollut, mutta kun viime vuoden lopulla törmäsin Goodreadsissa 16 kotimaista vuonna 2016 -haasteeseen, ryhdyin omiani listaamaan ja tänä vuonna ihan tietoisesti myös enemmän lukemaan.

Ja onpa niitä tullut luettuakin, tänä vuonna jo yhdeksän kappaletta, kun kaksi viimeistä Muumiakin lasketaan mukaan. Omasta hyllystä löytyy vielä useampikin lukematon Waltari sekä kolme Oneironia edeltävää Finlandia-voittajaa, nyt lukuvuorossa on Kinnusen Lopotti ja hyvänä inspiraatiolistana toimii myös Hesarin 100 suomalaista suosikkia -lista.



Ja jos minun pitäisi suositella 16 kotimaista kirjaa, ne olisivat:
(* luettu tänä vuonna)

01. Kjell Westö : Missä kuljimme kerran
02. Kjell Westö : Kangastus 38
05. Mika Waltari : Sinuhe egyptiläinen
06. Mika Waltari : Suuri illusioni
07. Väinö Linna : Täällä Pohjantähden alla -trilogia
08. Ranya ElRamly : Auringon asema
10. Heidi Köngäs : Dora, Dora
11. Tuomas Kyrö : Kerjäläinen ja jänis
12. Markus Nummi : Kiinalainen puutarha
14. Miika Nousiainen : Metsäjätti
15. Tommi Kinnunen : Neljäntienristeys *

Löytyikö yhteisiä lemppareita? Ja miten paljon te ylipäätään luette kotimaista kirjallisuutta, mikä teos minunkin ihan ehdottomasti pitäisi vielä tänä vuonna lukea? Vinkkejä otetaan hyvin mielellään vastaan, ajattelin painottaa tänvuotisia lukemisia tuota kuuttatoista enemmänkin tuonne kotimaisuuden puolelle!

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

KIRJAHAASTE

Bongailin Katrin blogista kirjahaasteen, ja koska tätä asiaa nyt tuntuu täällä riittävän, halusin vastailla näihin nyt itsekin!

1. Kirja, jota luen parhaillaan on Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Kyselin taannoin instagramissa suomalaisia lukuvinkkejä, ja koska tätä on kehuttu monessa muussakin paikassa, tarttui se jokin aika sitten Suomalaisen kaunokirjallisuustarjouksen houkuttelemana ihan omaksi asti. Seuraavana vuorossa ehkäpä Murakamia?


2. Kirja, josta pidin lapsena Neiti Etsivät! Luin niitä ihan hurjan paljon, kahlailin läpi minkä kerkesin. Lempparina niistä oli se sivuhenkilönä ollut poikatyttö George(ko se oli?), jonka kuvittelin aina Mel C:n näköiseksi. Hauskaa miten vieläkin mieleensä voi palauttaa joitain kirjan tunnelmia, vaikka näidenkin lukemisesta on yli 18 vuotta. 



3. Kirja, joka jäi kesken Lähtökohtaisesti en jätä koskaan kirjoja kesken, minulla saattaa olla yksi teos vaikka vuoden putkeen lukuvuorossa, mutta sitten tahkoan sitä kuin tahmeaa puuroa ennemmin kuin vain luovutan. Mutta kyllähän näitäkin kirjoja nyt löytyy, ja aina ne on sellaisia klassikoita, jotka ihan todella haluaisin sanoa lukeneeni. Yksi on muun muassa Imre Kerteszin Kohtalottomuus ja toinen Tolstoin Anna Karenina. Kahlailin Anna Kareninaa jokunen vuosi sitten parisen sataa sivua, mutta sitten tuli silloisen opiskeluvaiheen sivuaine ja sivuaineen kirjallisuuskurssi, joten se hieman sitten jäi. Kaksi vuottako nyt olen suunnitellut aloittavani uudelleen, ehkä tänä vuonna voisi olla sen aika?

4. Kirja, joka teki vaikutuksen Voi, näitä on niin monia. Ikisuosikkeina sanoisin varmaan Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa, Waltarin Sinuhen, Zusakin Kirjavarkaan ja Ketun Kätilön, mutta lopulta ehkä sittenkin vastaus taitaa olla Susan Abulhawan Jeninin aamut. Palestiinan tilanne ja sana terroristi eivät ole enää koskaan olleet tämän kirjan jälkeen samanlaisia minun silmissäni, vaikka niistä ennenkin olen paljon lukenut.



5. Kirja, johon palaan uudelleen No Harry Potterit nyt ehdottomasti. Olen yleisesti ottaen aika huono lukemaan kirjoja uudelleen, vaikka pitäisi kyllä, ihan jo siksikin, että se tunnelma oman lempikirjan maailmaan sukeltamisesta on vain niin mieletön. Jos maailmassa ja lukujonossa ei olisi niin paljon lukemattomia kirjoja odottamassa, haluaisin lukea uudelleen nyt Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -trilogian, Kjell Westön Helsinki-kirjat sekä Adichien Puolikkaan keltaista aurinkoa. 

perjantai 19. helmikuuta 2016

LAURA LINDSTEDT : ONEIRON



LAURA LINDSTEDT : ONEIRON
♥ ♥ ♥ 
439s.
Teos 2015

Hämmentää. 

Hämmentää Lindstedtin teos, hämmentää sen aiheutta hype ja hämmentää, miten se ei vain auennut minulle.

En tiedä kaipaako Oneiron nyt varsinaisesti esittelyjä, onhan vuoden 2015 Finlandia-voittaja aika näppärästi saanut palstatilaa - niin kirjoittajansa upean kiitospuheen kuin itse teoksenkin ansiosta. Mutta muutamalla sanalla, Oneiron on siis fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista, se on tarina seitsemän erilaisen naisen kohtaloista, se on hyvin feministinen kuvaus siitä mitä oli ja ehkä tulee olemaan. Se sukeltaa amerikanjuutalaisen performanssitaitelijan Shlomithin elämään, kurkistaa moskovalaisen kirjanpitäjän Polinan arkeen, koukkaa syöpää sairastavan hollantilaisen Wlbgisin kautta kohti senegalilaisen Maimunan mallihaaveisiin ja esittelee lisäksi myös brasilialaisen sydänsiirtopotilaan Rosan sekä ranskalaisen kaksosia odottavan käytännöllisen äiti-ihmisen Ninan.

Ja niin, niistä kuolemista sitä sitten lähdettiin liikkeelle. Tarina aukeaa kerroksittain, se yhdistelee monenlaista kerrontaa, tunkee sisäänsä ihan hurjan paljon kaikkea, muttei oikeastaan Shlomithia lukuunottamatta käsittele oikeastaan ketään kunnolla. Juutalainen, anorektisen laiha taiteilija tuntuu kertojallekin kaikkein tärkeimmältä, sen verran hutaisten kun muut pusketaan pois tieltä. Ja se on varsin hämmentävä ratkaisu, onhan kyseessä kuitenkin yli 400-sivuinen teos, johon olisi aivan varmasti mahtunut enemmän esimerkiksi itseäni kiinnostaneen Maimunan tai Ninan elämistä. 

Oneiron on kirja, jota lukiessa kuunnellaan jazzia, istutaan sievästi nojatuolilla ja nautitaan älyllisen keskustelun nokkeluudesta. Tai sitten se on kirja, jota kahlataan tahmaisilla soilla keskivälin yli kohti toista osaa, koska ollaan kuultu, että sitten tämä teos alkaa jo olla hyvä. Oneiron on myös kirja, joka herättää keskustelua kulttuurin omimisesta, kun valkoinen länsimaalaisnainen kirjoittaa juutalaiskulttuurista ja se on kirja, jossa käytetään sulkulauseita enemmän kuin muussa suomalaisessa kaunokirjallisuudessa yhteensä. Ja vaikka tarina vetääkin itseään näppärästi puoleensa ensimmäiset ja viimeiset sata sivua, se ei kuitenkaan valitettavasti riittänyt. Eivät edes ne lopulliset kuolematarinat enää imeneet mukaansa, kun paatoksellinen lukijan valistaminen oli kirjan puolivälin paikkeilla lohkaissut varsin kookkaan palasen kiinnostuksen reunasta, eikä kuolematarinatkaan jaksaneet koskettaa kun muut kuusi hahmoa jätettiin niin pintapuoleisiksi ja tehdyiksi ja seitsemännen, eli juurikin Shlomithin hahmon lopun nyt arvasi jo alkumetreillä oikein. 

Että tällä kertaa en kyllä valitettavasti vakuuttunut. Ei kirja huono ollut, ja ehdottomasti suosittelisin tämän lukemaan, koska on siinä kuitenkin jokin juju, joka sen keskiverron yläpuolelle lähes nostaa, ja toisaalta, sitä kyllä myös edelleen hehkuttaa varsin moni. Mutta nyt ei ollut minun aikani, eikä minun hetkeni tälle kirjalle, valitettavasti.

tiistai 16. helmikuuta 2016

VUODEN 2015 KIRJAT

Tää postaustahti on nyt alkuun aika tykittämistä, ehkä se tästä tasaantuu kun saan jaettua kaikki viime vuodenkin patoutuneet kirjatunteet jo jonnekin. Ja sitä paitsi, mikään ei ole ihanampaa kuin lukeminen ja asioiden listaaminen. Merkkailen sydämellä vuoden suosikkikirjat, muutamista kirjoista varmaan tulen tekemään vielä ihan omaakin postausta. (Esim. Muumit saisi kyllä kaikki sydämiä, mutta niistä lisää myöhemmin!)



01. Tove Jansson : Muumit ja suuri tuhotulva
02. Tove Jansson : Muumipeikko ja pyrstötähti
03. Tove Jansson : Taikurin hattu
04. Tove Jansson : Muumipapan urotyöt
05. Tahmima Amam : Kulta-aika
06. Tove Jansson : Vaarallinen juhannus
07. J.K. Rowling : Paikka vapaana
08. Tove Jansson : Taikatalvi
09. Mika Waltari : Suuri illusioni 
10. Mika Waltari : Sinuhe egyptiläinen 
11.  Haruki Murakami : Norwegian wood 
12. Heidi Köngäs : Dora, Dora
13. Katherine Pancol : Krokotiilin keltaiset silmät
14. Tove Jansson : Näkymätön lapsi
15. Siri Hustvedt : Kaikki mitä rakastin
16. Haruki Murakami : Kafka rannalla 
17.  Alice Munro : Liian paljon onnea (♥)
18.  Lisa Genova : Edelleen Alice 
19. Alice Munro : Kerjäläistyttö
20. Mia Kankimäki : Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
21. Haruki Murakami : Sputnik-rakastettuni
22. Jenny Nordberg : Kabulin tyttöjen salaisuus (♥) 
23. Emmi Itäranta : Teemestarin kirja
24. Susan Abulhawa : Sininen välissä taivaan ja veden
25. Haruki Murakami : Värittömän miehen vaellusvuodet 
26. Mende Nazer : Orja 
27.  Kim Hyun Hee : Sieluni kyyneleet 
28. Jonathan Safran Foer : Eläinten syömisestä
29. Michael Cunningham : Säkenöivät päivät
30. Zadie Smith : Kauneudesta

Vuositavoitteenani taisi olla alunperin 25 kirjaa, mutta nostin sen loppuvuodesta kolmeenkymmeneen, kun näytti että saattaisi olla mahdollista saavuttaa se, haha. Ja kyllä, jään vähän jumiin tuollaisiin lukumäärätavoitteisiin, mutten sentään niin pahasti, että alkaisin lukea lyhyitä kirjoja ihan vain siksi, että pääsisin tavoitteeseeni. Lasken niitä mielummin kuin luen "pakkokirjoja", vierastankin aika paljonkin sellaista keskustelua siitä, kun luetaan joitain kirjoja ihan vain lukumäärien perässä, minulta moinen ainakin kadottelee aika tehokkaasti lukuintoja. Muuttaa sen suorittamiseksi, ja senhän nyt jokainen tietää, mitä rakkaalle harrastukselle siinä vaiheessa käy, kun siitä tulee pakko. 

No, mutta. Koska tavoitteellisuus on kuitenkin leikkimielistä, ja oma moraalini antaa luvan laskea tavoiterajoja, jos siltä tuntuu ja jos jokin hyvän lukuputken estää, asettelin tälle vuodelle lukutavoitteeksi 40 kirjaa. Saa nähdä päästäänkö sinne asti, tällä hetkellä on tosin jo luettuna 11 kirjaa, joten eiköhän tuo saada vähintään kasaan. 2015 ja 2014 oli jo sinäällään hyviä lukuvuosia, molempina yllettiin kolmeenkymppiin, sitä vanhemmat lukuvuodet löytyykin itseasiassa listattuna täältä ja täältä, jotain hyötyä vanhan blogin esilläolostakin siis. Tänä vuonna kokeilen napata vähän isomman palan, ihan vain siksi, kun viime syksynä tajusin pystyväni lukemaan taas bussissa, ja puolen tunnin työmatkat menevätkin nykyään poikkeuksetta kirja nenässä kiinni. Paitsi jos bussiin sattuu joku tuttu, ja se sosiaalisuushan vasta kamalaa ajanhukkaa sitten onkin, kun kirjaakin voisi lukea...

Millaisilla vuosimäärillä te kirjojen kanssa yleensä menette? :-*

maanantai 15. helmikuuta 2016

KATJA KETTU : YÖPERHONEN (JA VÄHÄN KÄTILÖSTÄKIN)




KATJA KETTU : YÖPERHONEN
♥ ♥ ♥ ♥ ♥
334s.
WSOY 2015

Katja Ketun Kätilö on yksi lempikirjoistani. Sen jälkimaku oli todella vahva, se ravisteli ja vaikka kieli siinä olikin vähän itsetarkoituksellisen huomiohakuista, oli se hyvinkin raikas tuulahdus lukemani kirjallisuuden keskelle. Lapin sota kun oli vielä aiheenakin itselleni huomattavasti muita Suomen sotia tuntemattomampi, niin kirja iski kuin aamulla jumppahetkellä lasten kanssa tekemäni kuperkeikka: hurjan kovaa ja kokonaisvaltaisesti. (Ok, no kuperkeikan jälkeen pää ei olekaan sitten kääntynyt, ja nytkin mietin itkenkö vai nauranko tätä tapaturma-alttiuttani, mutta kirja siis oli hyvä, se tulikin jo kai kaikille selväksi. Niin ja hei, mutta se leffa, Kätilöstä tehtynä! Ehkä se on sitten tämä kuperkeikan jälkeinen ihan kammottava jälkivihlaisu, joka tulee noin kolmen minuutin välein ja raastaa koko niskani ja yläselkäni, ja jossa ei olekaan jäljellä enää sitten mitään hyvää. Se kun näytti olevan elokuvaversionkin tarkoitus, jättää rainasta pois kaikki, mikä teki kirjasta erinomaisen. No mutta, ei siitä sitten sen enempää.) Ja näin ollen Yöperhonen olikin siis varsin kovien odotusten alla. Naputtelin itseni kirjaston varausjonoon marraskuussa, ja viime viikolla tämän käsiini sain. 

Yöperhonen alkaa, kun 1930-luvulla raskaana oleva teini-tyttö Irga Malinen loikkaa hiihtäen rajan yli neuvostoliittolaisen agiteeraajan Suenhampaan perässä. Ihan ei saavuteta neuvostounelmaa, vaan varsin pian puolet kielestään menettäneen mykän tytön tie viekin Vorkutan vankileirille Pohjois-Venäjälle poliittisen vangin leima selässään. Ja siinä sivussa kulkee tarina vuoden 2015 Venäjän Marinmaalta, jossa Verna tulee hakemaan isänsä Henrik Malisen ruumista harhaisen seikkailun jäljiltä kotiin.

Ja huh. Eipä kovin kauas jääty Kätilöstä, osiltaan mentiin jopa heittämällä ohi. Alku meinasi kangerrella, 2015 vuoden kuvaus tuntui tahmealta ja turhalta. 1930-luvun osiot imivät kuitenkin sen verran vahvasti mukaansa, että uudemmatkin jaksoi kahlata läpi, ja ennen kuin sitä kunnolla huomasikaan, koko tarina alkoi kaikessa voimakkuudessaan nivoutua yhteen niin, että kirjaa ei enää malttanut laskea käsistään. Tarina aukesi ja vahvistui sivu sivulta yhä enemmän, ja viimeisen sivun päälle käännetyn takakannen jälkeen olo oli kovinkin vaikuttunut. Ja vaikka tuo tarinan moderni osa ei yksin ehkä täydellisyyttä hiponutkaan, jäi kirjasta kokonaisuutena niin voimakas olo, että oli sille viisi tähteä annettava. Kuten vanhassa blogissani Kätilöstä aiemmin olen sanonut, hyvän kirjan tunnistaa siitä, että sen loputtua sitä jää ikävä. Ja tätä kyllä todella jäi. Katja Kettu kiipii hyvin vahvasti kohti suosikkikirjailijoideni seuraa.

Joko te olette Yöperhosen lukeneet, mitä piditte? Kätilö ainakin on tainnut jakaa aina mielipiteitä, hurjan mielelläni kuulisin teidän fiiliksistä tämän ja vaikkapa sen Kätilönkin suhteen!

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

MINÄ JA MINUSTA LUKIJANA




K U K A

28-vuotias helsinkiläistynyt varkautelainen. Esikouluopettaja, elämästä utelias ja hyvin paljon itsekseen viihtyvä. Entinen lifestyle-bloggaaja, joka ei kokenut hommaa omakseen ja silti kaipaa turhanpäiväistä kirjoittelua kun ei ole osannut päiväkirjaakaan pitää sitten vuoden 1998 kun Eero oli vielä ihan stupid!!!!

M I T Ä

Kaunokirjallisuutta ajoista ennen omaa syntymääni, kertomuksia sodista ja niiden keskeltä. Kauniita tarinoita, klassikoita ja painavaa hömppää. Elämäkertoja ihmisistä, joita ihailen, kehuttuja uutuuksia ja tarinoita, jotka tempaavat mukaansa. Kirjoja, joiden nimet kuulostavat kauniilta tai kannet ovat hurmaavia. Harry Pottereita yhä uudelleen. Oikeastaan ainoa genre, johon en koske, on chiclit, arkea, ihmissuhteita ja vaatteita osaan elää itsekin, niistä minun ei tarvitse lukea.

M I S T Ä

Yleensä kirjastosta työmatkan varrelta, mutta myös kierrätyskeskuksista ja divareista, ystävien ja sukulaisten hyllyistä. Kirjakaupoista kerran kahdessa vuodessa, kun en malta odottaa löytöjä, omasta hyllystä kun kaikki muu on luettu, vaikka projektina olisikin lukea se kokonaan ennen muita.

M I S S Ä 

Bussissa mahdollisimman lähellä kuljettajaa, mieluiten heti siinä takana täysin omassa rauhassa. Kotona sohvalla tai pöydän ääressä samalla ruokaa napsien. Joskus myös raitiovaunussa ilman määränpäätä, koska mikään ei ole niin rauhoittavaa kuin istua kakkosen reitti kaksi kertaa ympäri hyvä kirja käsissään. 

M I L L O I N  

Illalla ennen nukkumaanmenoa, töistä tultua kun en ole malttanut päästä kirjaa käsistäni. Työmatkoilla linja-autossa, paitsi jos kirja on huono tai päähän koskee päivän melut. Lastenkirjoja töissä ääneen sohvalla poikittain, kotona makuuasennossa nukahdan heti. 


M I T E N

Pidän kirjoista, ja jos rakastan jotain teosta, rakastan sitä puhtaasti ja analysoimatta. Jos analysoin, en ole pitänyt. Lukeminen on rakas harrastus, ei tarkoitus pilkkoa kirjoja puhki ja palasiksi. Haluan nauttia kirjoista ja kirjallisuudesta, en olla kirjakriitikko, siihen hommaan on valittuina muita alallaan kovin päteviä henkilöitä. Asetan tavoitteita omaksi huvikseni ja lasken niitä jos siltä tuntuu. En laske luettuja sivumääriä, lasken kirjan käsistä, jos joskus ei huvita. Jos elämä koostuukin eritäytteisistä pakkopullista, lukemisen en halua koskaan olevan sitä, edes voisilmällä.

M I K S I

Koska rakastan vaikuttavia tarinoita, ajatusta uuteen maailmaan pääsemisestä poistumatta kotisohvalta. Koska opin uutta, avarran maailmankatsomustani ja ymmärrän kokematta kaikkea itse. Koska maailma on tärkeä nähdä ja silmät on hyvä pitää auki myös niiden epämiellyttävien asioiden kohdalla. Koska kaikki koskee myös meitä, halusimme tai emme.

torstai 11. helmikuuta 2016

NADEEM ASLAM : SOKEAN MIEHEN PUUTARHA



NADEEM ASLAM : SOKEAN MIEHEN PUUTARHA
♥(♥) 
400s.
Like 2014
Alkuteos: The Blind Man's Garden (2013)

Kirja on paperilla minulle aivan täydellinen, ei siis ihme, että asiaan ihan oikeastikin panostamaan pyrkinyt puolisoni oli tämän juuri lahjaksi minulle valinnut. Ja heti kantensa ja takakansitekstinsä kanssa se tempaisikin minut mukaansa, taisin syöksähtää suoraan sitä sohvannurkkaan lukemaan, kun käsiini vain sain.

Pakistanilaissyntyisen Aslamin romaani luo tarinaa synnyinmaastaan WTC-tornin iskujen jälkeisenä aikana. Lääkäriksi opiskeleva Jeo ja hänen kasvattiveljensä Mikal päättävät lähteä perheeltään salaa Afganistaniin auttamaan sodan uhreja. Tarina kulkee niin näiden kahden parikymppisen miehen alun kuin heidän yhteisen rakastettunsa Naheedinkin kautta, mutta se seuraa myös Mikalin veljen ja Jeon sisaren tarinaa, sekä tuo mukaan myös vanhemman sukupolven Jeon isän Rohanin sekä Naheedin äidin Taran muodossa. Sota Lähi-Idässä, rakkaus kulttuurissa, jossa avioliitto on lähinnä sosiaalisen aseman kauppatavaraa, vankileirit ja raa'at ihmiskohtalot, kyllä, näiden todella pitäisi olla minulle juuri sen täydellisesti osuvan kirjan ainekset. 

Mutta kun ei toiminut. Jo suhteellisen alussa jokin alkoi tökkiä, ja pahasti, mutta epäilin sen lähinnä johtuvan siitä, että olin varsin vahvasti edelleen Pulkkisen Totta -kirjan tunnelmissa. Noinkin tietoisen kauniin tekstin jälkeen Aslamin tyyli tuntui lähinnä tylyjen faktojen latomiselta toinen toisensa jälkeen, historian kuvauskin tuntui lähinnä päälleliimatulta faktadroppailulta. Mutta kun kirja eteni, enkä siihen edelleenkään päässyt oikein sisään, aloin huomata, ettei tämä ehkä ollutkaan ihan sillä tasolla, mitä tällaiselta kirjalta olisin toivonut.

Kaikki traaginen sodan kuvaus ja selviytymistarina vankileirien keskeltä takaisin rakastettunsa luokse sai tällä kertaa minut lähinnä turhautumaan. Aivan varmasti aidon oloiset tarinat sodan keskeltä jäivät laskelmoivan tuntuisen paukutuksen alle, ja sinne ne litistyivät pääsemättä enää lainkaan ylös. Niin hassulta kun se romaanista tuntuukin sanoa, tämän kirjan tarinaa vaivasi hyvin vahvasti se, miten kirjoiteltulta se tuntui. Puhumattakaan siitä, miten päästäkeksityltä tämän kirjan henkilöhahmot tuntuivat. Miespuoliset nyt vielä menivät, mutta naisten kuvaus oli mennyt niin kauas metsiin, että minua lähinnä raivostutti hahmojen ohuus, mustavalkoisuus ja päälleliimattu traagisuus. Oli raiskauksen jälkeen vankilaan huoraamisesta joutunutta äitiä ja kiellettyjä rakkauksia, vähän yksinkertaisia naisia, jotka ovat vain vaimoja ja puhuvat ohi suunsa Eli juuri niitä suurimpia Lähi-Idän naiskliseitä, mutta ilman mitään uutta tai syvää. Oli raakuutta, koko suvun kamalia kohtaloita ja kuolemia tarinan kannalta juuri sopivilla hetkillä. Oli lyöty yhteen se kaikki mitä länsimaalainen tarvitsee vaikuttuakseen terrorismin vastaisen sodan uhrien puolesta, puitteet oli kyllä taidokkaasti kasassa, mutta itse sisältö puuttui. Tarttumapinta, jokin mihin samaistua. Ja tunne. Sitä en tästä kirjasta löytänyt valitettavasti lainkaan. 

Flopiksi en ehkä haluaisi sanoa, ei tämä huono ollut. On myös mahdollista, että luin tämän itse huonosti. Mutta tämä kirja on vähän kuin poikaystävän kaverin puoliso, se mimmi, jonka kanssa minulla pitäisi olla paljon yhteistä. Rakastamme samoja asioita, olemme opiskelleet toisiaan liippaavia aloja, ajattelemme maailmasta samalla tavalla ja nuo puolisommekin ovat varsin samanhenkisiä. Kaikki natsaa, mutta siihen se sitten jääkin. Varsinaista yhteyttä ei synny, sisältöä ei tule, ja lopulta välillä häilyy vain hieman päälleliimattu tunne, se sellainen, josta puuttuu oma-aloitteisuus ja spontaanius kokonaan. Eli ei, tämä ei nyt tällä kertaa siis vakuuttanut minua lainkaan. (Mutta esimerkiksi Main vakuutti, jos haluatte lukea kirjasta hieman eri näkökulmasta!) Seuraavan kerran taas jotain muuta.

keskiviikko 10. helmikuuta 2016

EMMI ITÄRANTA : TEEMESTARIN KIRJA & KUDOTTUJEN KUJIEN KAUPUNKI

Tutustuin Emmi Itärantaan Goodreadissa (jossa elämäni on ollut aika vahvasti tämän blogittoman kauden aikana), ja vaikka kuvausten mukaan nää olivat jotain scifin ja aikuisfantasian väliltä, päätin olla kerrankin ennakkoluulotin, mitä kirjallisuuteen tulee, ja antaa mahdollisuuden muullekin kuin toisen maailmansodan ajalle tai lähi-idän kirjallisuudelle. Ja varsin hyvä kun annoin!


EMMI ITÄRANTA : TEEMESTARIN KIRJA
♥ ♥ ♥ 
266s.
Teos 2012

Itärannan esikoisteos sijoittuu aikaan, jolloin maapalloltamme on loppumassa vesi. Ihmiskunta elää vahvan säännöstelyn aikakautta maailmassa, joka on kokenut suuren katastrofin, ja se yrittää tulla parhaansa mukaan toimeen niillä resursseilla, jotka sillä enää on jäljellä. Oma aikamme on enää esihistoriallinen muisto muinaisten kummajaiskeksintöjen, kuten cd-soitinten, keskellä romuhautausmaalla, ja tunnelma kirjassa onkin varsin dystooppinen. Kirjan päähenkilö Noria on kasvanut teemestareiden suvussa, ja pian onkin hänen aikansa vaihtaa oppilapsen rooli mestarin vastaavaan isänsä jalan jäljissä. Maailma ei ole enää lainkaan sama, minkälaisena me sen olemme tottuneet tuntemaan, mutta tarinassa se alkaa kadota myös jollainlailla itseltään.

Tarina oli mielenkiintoinen, se oli kirjoitettu niin mukaansatempaavasti, että koko kirja oli luettu ihan huomaamatta. Ei se kevyt kuitenkaan ollut sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta se eteni jouhevasti ja varsin uskottavan tulevaisuuden kuvan maalaillen. Luin tämän jo viime marraskuussa, ja jotain siitä tunnelmasta on tosin voinut jo unohtua, mutta näin useamman kuukauden jälkeenkin kirjan tunnelma palaavaa varsin selkeänä mieleen. Se oli kaikessa ankeudessaan lumoava ja taitava, sen luettua halusi saada lisää ja itselle ennalta niin vieraalta tuntunut genrekin oli yhtäkkiä ihan yhtä oma kuin ne tutummatkin. Jotain tarinasta jäi kuitenkin hieman uupumaan, ehkä henkilöhahmojen syvyydestä, ehkä tarinan laajuudesta enkä Goodreadsin mukaan ollut pitänyt tämän lopusta (sitä en tosin muistanut enää, joten ei se siis ehkä niin huono ollutkaan), mutta kolmen ja puolen, lähes neljän sydämen kirja tämä kuitenkin oli! Se oli niin tempaavan erilainen, että se toi lukijalle jotain uutta ihan vain olemalla olemassa.




EMMI ITÄRANTA : KUDOTTUJEN KUJIEN KAUPUNKI 
♥ ♥ ♥ (♥)
335s.
Teos 2015

Kudottujen kujien kaupungin sen sijaan sain päätökseen viime viikonloppuna, samana aamuna kun päätin tämän blogin viimein kyhätä kasaan. Olin jonotellut tätä kirjaa kirjastolta useamman kuukauden (oodi Helmetin maksuttomalle varausjärjestelmälle!), ja suurella innolla siihen heti tartuinkin.

Kirja ei ole aikaan eikä paikkaan sidottu, mutta sen tapahtumat käynnistyvät kun Eliana löytää Seittientalon läheltä kuoleman kielissä tytön, jonka käteen hänen nimensä on tatuoitu näkymättömällä musteella. Tyttö jää Taitojentaloon, vaikka sinne pääseminen ei tapahtumien keskipisteenä olevalla saarella olekaan mikään itsestäänselvyys, ja pikkuhiljaa hänen kauttaan Elianakin tempautuu mukaan todellisuuteen, josta kukaan ei ole aiemmin uskaltanut ääneen puhua.

Kudottujen kujien kaupunki on tarina ajasta jota ei ole, ja unista, joita ei saa nähdä, ja se onnistuukin Itärannan esikoista paremmin luomaan täyden, ehyen ja kokonaisen maailman. Henkilöhahmot ovat uskottavammat, ja Elianan ja Valerian tarina toimii kauniisti. Ihan vähän jouduin taas tähän loppuun tosin pettymään, kirjan maalailevaisuus ei sitä ehkä ihan täysin ainakaan omaan makuuni osannut tarpeeksi hyvin ennakoida. Tuntuu, että Itärannan esikoisessa tapahtumien puute aiheutti tunteen jonkin puuttumisesta, ja tässä taas loppupuolen vauhdilla etenevä tapahtumaketju meni taas niin hurjaa kyytiä, että vähempikin olisi riittänyt. Kirja jättikin ehkä jollainlailla hieman ristiriitaisen kuvan, ja jotkin sen käänteet vaikuttivat ehkä hieman teennäisiltä alkuosaan verrattuna, mutta en tiedä haittaisiko se lopulta, jäisikö se mieleen, jos muistelisin tätä kirjaa kuukausien päästä.  Ja silti sille tekee mieli antaa melkein neljä sydäntä, koska tunnelma lukukokemuksen loputtua oli kovin vakuuttunut.

Onko Itärannan kirjat teille tuttuja, mitä olette niistä pitäneet? 

maanantai 8. helmikuuta 2016

TAMMIKUUN KIRJAT



Vuosi vaihtui tänä vuonna oman rakkaan kainalossa Ko Lantalla, syvässä unessa onnellisten tähtien alla. Vuoden ensimmäiset viisi päivää menivätkin vielä reissussa, ja kun matkaan kuului niin rannalla hengailua kuin pitkiä lautta- ja lentomatkojakin, tuli reissussa kirjojakin luettua useampikin kappale. Myös Suomen puolella lukuvuosi lähti varsin vauhdikkaasti käyntiin, ja sainkin tammikuun aikana itselleni varsin ennätykselliset seitsemän kirjaa luettua. Toki se voi jollekin olla vähän, ja en tiedä miten monta kirjaa joku oikea kirjabloggaaja saa kuussa luettua, itselleni 3 on yleensä jo varsin hyvä määrä. Mutta kun tammikuussa ei vielä ollut paikkaa, missä kirjoista kertoa, voisin vetää vuoden ensimmäisen lukukuun yhteen nyt täällä.

ANNE FRANK : NUOREN TYTÖN PÄIVÄKIRJA
♥ ♥ ♥ ♥ 

Hyvinkin vahvasti yleissivistykseen kuuluva klassikkoteos 13-vuotiaan tehdasrakennuksessa perheensä kanssa piileskelevän juutalaistytön kirjoittamana, joka ei liene suuremmin esittelyitä kaipaa. Muistan itse aloittaneeni kirjan ensimmäisen kerran jo yläasteella tai lukiossa, mutta tuolloin levottomalle mielelleni arkea maalaileva päiväkirjamainen kuvaus toisesta maailmansodasta ei syystä tai toisesta ollut kovin mukaansatempaava, ja keskenhän se jäi. Ja hassua kyllä, nyt juurikin noista samoista keskenjättösyistä kymmenen vuotta myöhemmin tätä kirjaa rakastin. Arjen kuvaus täysin toisenlaisessa todellisuudessa oli raskas, rankka ja silti jollainlailla niin toivoa herättävä: miten elämä ja ajatukset kuljettaakin ihmisiä niin samoilla urilla, oli ympäristö sitten hyvinvointivaltio kaksituhattaluvulla tai sodan piilopaikka 1940-luvun puolivälissä. Olisi tämän voinut jo aiemminkin lukea, mutta onneksi luin nyt.

KATHERINE PANCOL : KILPIKONNIEN HIDAS VALSSI

Ahahaa, apua, Kauniit ja rohkeat kansien välissä. Tämä kirja kuuluu täysin sarjaan "kehtaanko edes myöntää lukeneeni", mutta no, kai meillä kaikilla on omat guilty pleasuremme. Vaan eipä tämä nyt sellaisestakaan oikein mene. Luin tämän trilogian (?) ensimmäisen osan viime kesänä, äitini nakkasi sen rinkkaani mukaan Meksikon reissulle. Tuo Krokotiilin keltaiset silmät nyt vielä olikin sellainen äärettömän typerä hömppä, jonka kuitenkin ihan mielellään luki taittaessaan matkaa minibusseilla Jukataninniemimaalla, mutta tämä sarjan toinen osa oli ihan rehellisesti vain ihan järkyttävän huono. Olen näemmä Goodreadsiin kommentoinut puolivälissä, että "sarjamurhaaja, harjoittelupaikan takia pahoinpidelty teini ja woodoo-kirouksia, nyt ollaan jännän äärellä", mutta ei sitä lopulta edes sinnekään asti päästy. No, toisaalta välillä on ihan hauska poistua sieltä kuuluisalta mukavuusalueeltaan, mutta jatkossa en tee sitä enää tähän genreen. Olen nimittäin nyt ihan vähän katkera tälle kirjailijalle niistä kaikista hänen minulta viemistään tunneista, joita en valitettavasti enää koskaan takaisin saa, ne olisi voinut käyttää hieman paremminkin. Esimerkiksi vaikka seinän tuijottamiseen.

NOJOUD ALI & DELPHINE MINOUI : NOJOUD, 10 VUOTTA, ERONNUT 
♥ ♥ ♥ (♥)

Tämä kirja on ollut lukulistallani ties kuinka monta vuotta, joku sitä taisi joskus aikoinaan edellisen blogini kommenttiboksissa minulle suositella. Ja kyllähän tämä onkin sellaisten "kunpa kaikki lukisivat tämän kirjan" -listalla varsin vahvasti, on jotenkin vain niin ensisijaisen tärkeää, ettei maailma sulje silmiään lapsiavioliitoilta eikä muiltakaan vanhakantaisilta ihmisoikeusrikkomuksilta, joita kulttuurin tapoina edelleen annetaan tapahtua. Itse kirja ei ehkä mikään maailman suurin kulttuurillinen teos ollut, mutta sen sanoma oli sitäkin tärkeämpi. Sitä mukana kirjoittamassa ollut kirjan päähenkilö, 10-vuotias Nojoud kun oli itse oman rohkeutensa ansiosta päässyt pakenemaan avioliittoaan itseään kymmeniä vuosia vanhemman miehensä luota maassa, jossa normaalisti naisilla, saati sitten pikkutytöillä harvoin on juurikaan sananvaltaa oman elämänsä suhteen. Ei sananmukaisesti ehkä hyvä kirja, mutta sitäkin tärkeämpi.


RIIKKA PULKKINEN : IIRIS LEMPIVAARAN LEVOTON JA PAINAVA SYDÄN
♥ ♥ ♥ ♥ 

No tämä kirja tarttui Suomalaisen alennusmyynneistä mukaan ihan puhtaasti niiden salaiset paheet -odotusten vuoksi, tätä kun eräs ystäväni oli minun kuullen varovasti kehunut jo aiemmin. (Ja varovasti kyllä, koska olen ehkä varsin, no, jyrkkä välillä mitä kirjoihin tulee, ja täysin turhaan, koska lähtökohtaisesti en halua itsekään tulla tuomituksi esimerkiksi listapopin kuuntelusta, joten rakastakoot hömppäkirjoja rakastavat ihmiset niitä siis ihan rauhassa tästä eteenpäinkin.) Ja kyllähän tämä hömppää olikin, mutta miten osuvaa ja ihanaa hömppää! Eeva Kolu tuossa taannoin blogissaan totesi, että lempikirjat ovat harvoin niitä kaikkein parhaita kirjoja, ja tämä kirja onkin ehkä varsin hyvä osoitus siitä. Ei se maailmaa mullistanut tai elämänkatsomustani muuttanut, mutta silti Iiris eronsa kanssa osui varsin hyvin aikaansa, ja sai minut hymyilemään hyvinkin monessa kohdassa, ja myötäelämään vielä useammassa. Jos kevyt hömppäkirjallisuus olisi aina näin tarkkaa ja osuvaa, lukisin sitä mielelläni enemmän.

RIIKKA PULKKINEN : TOTTA
♥ ♥ ♥ ♥ ♥

Ja kun Iiris iski, otinpa aika innolla seuraavaksi lukuvuoroon aiemmin kierrätyskeskuskierrokselta hyllyyni päätyneen Totta-kirjankin. Minulla ei ollut tässä edes kansia tallella, joten odotukset olivat täysin olemattomat jopa takakansitekstin puuttuessa, mutta lopputulos oli sitäkin vaikuttavampi. Varaan yleensä viisi sydäntä vain suurille kirjoille, niille, jotka muuttavat omaa maailmaani ja saavat minut tuntemaan sellaisia tunteita, joiden olemassa olosta en edes tiennyt, mutta nyt ei tunnu yhtään liioittelulta nostaa tätä kirjaa yhdeksi lempikirjakseni. Ei se ehkä mikään suurteos todella ollutkaan, mutta sitäkin eheämpi, kauniimpi ja inhimillisempi. Ja vaikka teksti nyt kieltämättä paikoin Pulkkisella onkin jopa hieman itsetarkoituksellisen kaunista, en usko, että kirjallisuuden kanssa sellaista käsitettä voikaan olla kuin liian kaunis. Ei ainakaan tässä, ei ainakaan nyt.

Että huh. Kuukauteen mahtui siis täysiä kymppejä kuin totaalisia floppejakin, mutta hyvä lukukuukausi se kuitenkin oli. Ja toki, viisi kirjaahan tuossa vasta listattuna oli, luin lisäksi vielä Tove Janssonin Muumipapan ja meren sekä Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamielen, mutta noista lastenkirjoista ajattelin tehdä toiste ihan oman postauksensa.

Mutta nyt kysyisinkin oletteko te lukeneet mitään näistä kirjoista, millaisia ajatuksia ne teissä on herättänyt? Kuulisin hyvinkin mielelläni mietteitänne näistä!


 ♥ = ei sytyttänyt sitten lainkaan 
♥ ♥ = luettava, ja ehkä jopa ihan ok, mutta joku tökki 
♥ ♥ ♥ = ihan hyvä, joskaan ei vielä ihan lemppari 
♥ ♥ ♥ ♥ = tykkäsin todella, voisi jo melkein sanoa lemppariksi 
♥ ♥ ♥ ♥ ♥ = täysi kymppi, puhdasta rakkautta ja muuta sen sellaista

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

ELÄMÄSTÄ JA KIRJOISTA



Kaksi aiempaa blogia, seitsemän vuotta julkista kirjoittelua takana, nyt jo yli vuosi mitään kirjoittamatta. Oma blogiton elämä on ollut niin ihanaa, etten siitä ehkä julkista enää uudelleen haluakaan, mutta jotain jäi ikävä. Jäi ikävä kirjoittamista, ajatustenvaihtoa ja ennen kaikkea lukijoiden aivan mahtavia kirjavinkkejä. Ja ehkä ihan vähän myös niiden omien vastaavien kertomista.

Blogittomaan vuoteen on mahtunut paljon, mutta ennen kaikkea siihen on mahtunut uudelleen syttynyt lukuilo. Siihen on mahtunut neljäkymmentä luettua kirjaa, hirmuisen monta ajatusta, paljon pohdituttavia havaintoja, muutama lukupettyminen ja varsin useita keskustelunalkuja ilman varsinaista keskusteluseuraa. Joten kliseisesti siitä se ajatus sitten lähti, ajatus ihan omasta paikasta, jossa pohtia luettuja kirjojaan ja ehkä joskus päästä niistä myös keskustelemaan. Ajatus ihan omasta kirjablogista. Jolla ei näytä oikein kunnolla olevan vielä nimeäkään. Mutta ehkä sen ehtii, tuonnempana. Sillä nyt niiden kirjojen pariin, pitkästä aikaa ihan ajatuksen kanssa. Tervetuloa mukaan, jälleen kerran!

Follow my blog with Bloglovin