perjantai 30. joulukuuta 2016

5 x 5 VUODEN 2016 KIRJAT

Vuonna 2016 luin 69 kirjaa, 20582 sivua, keskimäärin 56 sivua päivässä, 5,75 kirjaa kuussa. (Ja pokkana silti väitin, etten laske kirjoja saati luettuja sivuja.) Niistä 40 on ollut suomalaisia, 47 naisten kirjoittamia, 15 erimaalaista ja 45 sellaiselta kirjailijalta, jonka kirjoja en ole koskaan aiemmin lukenut. Kaksi vanhaa lempparia olen lukenut uudelleen, yksi kirjoista on ollut runokirja, viisi novellikokoelmaa, yksi tietokirja ja uudenvuoden kynnyksellä minulla on ennätykselliset neljä kirjaa kesken, joista ehkä hyvällä tuurilla yhden saan vielä tämän vuoden kirjoihin mukaan. Kaikki vuoden luetut kirjat löytyy listattuna täältä, enkä varsinaisesti niiden uudelleenlistaamista postausmuotoon näe tärkeänä, ne voi sieltä kurkata ketä kiinnostaa. Mutta koska jonkinlainen yhteenveto on aina mukavaa, tein teille viisi listaa vuoden kirjoista. Kolme sellaista listaa, jotka saivat tavalla tai toisella haltioitumaan, kaksi sellaista, jotka eivät niinkään.

 

LAADUKKAIMMAT JA VAIKUTTAVIMMAT LEMPPARIT
ELI KIRJAT, JOIDEN TYKKÄÄMISESTÄ OLEN YLPEÄ


 

VIIHDYTTÄVIMMÄT KIRJAT
ELI KIRJAT, JOTKA VOISIN LUKEA UUDELLEENKIN JOS
KAIPAISIN KIRJAA, JOHON UPPOUTUESSAAN EI MUUTA
NÄE EIKÄ KUULE


 

ENITEN OHI MENNEET KIRJAT
ELI OLISIN EHKÄ TYKÄNNYT TOISENA HETKENÄ, NUOREMPANA TAI IHAN VAIN VÄHÄN ERI VINKKELISTÄ LUKENEENA, MUTTA NYT NÄIDEN KOHDALLA EI AIVAN TÄHDET OSUNEET KOHDALLEEN


 

EPÄONNISTUNEIMMAT KIRJAVALINNAT
ELI NIIN HUONOT KIRJAT, ETTÄ NIIDEN LUKEMISESTA JO MELKEIN NAUTTI


 

TÄRKEIMMÄT KIRJAT
ELI HENKILÖKOHTAISIMMAT (UUDET) IKUISUUSLEMPPARIT

5 Kjell Westö : Leijat Helsingin yllä

Aikamoista. Luin vuonna 2016 36 kirjaa enemmän kuin viime vuonna, 29 enemmän kuin oli alkuperäinen tavoitteeni. Aika onnistunut lukuvuosi, ja vaikka ensi vuonna saankin vielä tätäkin enemmän syventyä myös tieteellisen kirjallisuuden sun muun opintomateriaalin pariin, toivon saavani raivattua itselleni aikaa kaunokirjallisuuteen uppoutumiselle. Koska mikään ei irrota arjesta niin hyvin kuin toisen tarinaan sukeltaminen. Miten sitä maailmaa osaisikaan enää katsoa, jos ei näkisi myös muiden kohtaloita ja erilaisuutta, pysähtyisi sen aiemminkin hoetun omanapaisuuden kahleista hetkeksi pois. Näin on hyvä, ja näin jatkukoon. Joten heitänpä nyt mielivaltaisesti ensi vuoden lukutavoitteeksi taas 40 kirjaa. Siitä on hyvä lähteä.

Mitkä teidän parhaimmat/flopanneimmat lukukokemukset ovat tältä vuodelta olleet? 

maanantai 26. joulukuuta 2016

GEORGE SAUNDERS : SOTAPUISTON PERIKATO

GEORGE SAUNDERS : SOTAPUISTON PERIKATO 
♥ ♥ ♥ ♥ ♥
208s.
Siltala 2016
Alkuteos: CivilWarLand in Bad Decline 1996

Huh. 
Huhhuh.

Ihan en tiedä mitä menin juuri lukemaan, mutta varsin on vaikuttunut fiilis. Ihan en myöskään tiedä saanko lukemaani jäsenneltyä minkäänlaisiksi sanoiksi, lauseiksi, kokonaiseksi postaukseksi, mutta yritetään. Ei alkuun ainakaan ainoatakaan tarinaa siitä, miten kirjasta kiinnostuin. Mistä sen lukulistalleni hankin. Minkälaiset ennakko-odotukset minulla siitä oli. Se on nimittäin kaikki aivan liian arkista, liian tavallista, helppoa ja turvallista. Jotain sellaista, mitä tämä novellikokoelma ei todellakaan ole.

"Kuvitelkaa että tilaatte listalta yhden annoksen kaikkea eikä kukaan kiellä. Kuvitelkaa että istutte autossa tilauskaistan jonossa oman kullan kanssa ja laulatte radiosta kuuluvan musiikin mukana. Miten kaunis tämän maan on täytynyt olla joskus, kun saattoi hypätä autoon ja ostaa pussillisen hampurilaisia ja ajella missä huvitti, käydä välillä uimassa joessa tai ottaa nokoset puiden alla ilman pelkoa mutageeneistä tai siitä että pyssymiesjoukko tulee ja ja pidättää ja lähettää loppuiäksi Evergladesin rämeille."

Saundersin esikoisteos, seitsemän novellin kokoelma on dystopiahirviö. Se on viiltävä, terävä, ruma ja raskas, ja silti sen sivut kääntyilevät eteepäin kuin itsestään. Se on kuin Tarantinon elokuvien veriset loppukohtaukset, mutta ilman toivoa, valonpilkahdusta tai oikeuden voittamista. Se on niin jäätävä, että sen meinaa lopettaa kesken jo ensimmäisten novellien kohdalla, ei siksi, etteikö kirja olisi hyvä, vaan siksi, että sen lukemisesta tulee niin helvetin paha olo, ettei sellaista halua aiheuttaa itselleen.

Jos kielikuvia ja mielikuvia lähtee tulkitsemaan kirjaimellisesti, menettää yöunensä, näkee painajaisia, joissa yksikätiset ruumiit, aaltokoneella palasiksi murskatut pikkupojat ja rannekkein merkityt vialliset jahtaavat sinua sisällissotateemapuistossa, milloin kummituksina, milloin palasiksi muuten vain hajonneina. Kirjan sivuja on pakko liikuttaa ripeästi sukeltamatta liian syvälle, ajatella satiirina, mustaakin mustempana huumorina ja nauttia siitä kauhujen talosta, jonka Saunders lukijoilleen tarjoilee. Ottaa irtokäsi kainaloon ja antaa yhdessä raikuvat aplodit. Koska kaikessa jäätävyydessään ja kaameudessaan ajatukset taustalla ovat pelottavan tosia, mahdollisia, ja vaikka niiden mittakaavat ovatkin vääristelty näyttäviksi irvikuviksi, on tämä kokoelma ajankohtaisempi kuin koskaan, vaikka se on jo kaksikymmentä vuotta sitten kirjoitettu. Saundersin dystopia viiltää, muistuttaa nykyisestä paikastamme kaikkivoipaisina kuninkaina ja valtiaina, joiden valintojen seuraukset voivat olla myös jotain muuta kuin mitä me nyt uskomme. Vaikka mihinpä sitä ihminen sairaalloisesta itsekkyydestään pääsisi, kohahtaa hetkeksi nähdessään kurkistuksen painajaisten tulevaisuudesta, siitä sellaisesta, jossa nälkäiset lapset huutavat kauhusta, jengit lahtaavat ihmisiä kaduilla, on nälkää, ruttoepidemoita ja pimeyttä, loputonta pimeyttä. Lopulta kuitenkin sitä ummistaa silmänsä, kohauttaa olkiaan ja jatkaa sitä, mitä oli juuri tekemässä, virkkaa isoäidin neliöitä tai kirjoittaa ilkeitä kommentteja toisen videoblogin alle. Siinähän me niin kovin hyviä tuppaamme porukalla olemaan, kulkemaan päivästä toiseen arkeamme suuret unimaskit silmillä.

Tämä kirja on täydellinen, jos tahtoo vastapainoa aikamme hyvänmielenkirjallisuudelle. Se on upea, jos on valmis kohtamaan tulevaisuuden kauhut, vahingossa murhatut pikkulapset, 200-kiloiset miehet, joiden jokainen pieni toivonripauskin tallataan niin syvälle maan rakoon, että se on lähellä tulla jo jossain toisella puolella maapalloa ulos. Se on vaikuttava, jos kaiken ahneuden, egoismin ja raakuuden yhteisvaikutuksia kestää katsoa.  Se on kuin kummitusjuna huvipuistossa, juuri niin hirveä, että siitä jo alkaa nauttia. Ja se kannattaa lukea, vaikkei tekisikään mieli. Sillä jotain se liikauttaa, ja vaikkei liikahtanutta osaa osaisikaan nimetä, on se silti jokin, joka ainakin hetkellisesti riisuu ne unimaskit silmiltämme. Ja se, jos mikä tekee välillä varsin hyvää.

perjantai 23. joulukuuta 2016

KIRJA VIEKÖÖN! UUSIA TUULIA KIRJALLISUUSTAPAHTUMIIN + LIPPUARVONTA



Enää muutama hassu päivä jäljellä vuotta 2016, sitä omassa elämämässä sellaista, jonka toivoi jo huhtikuussa olevan pian ohi. Vielä olisi kuitenkin joulu juhlittavana, välipäivät levättävänä sekä uusi vuosi vastaanotettavana, ja siellä se vihdoin pilkottaa, vuosi 2017, ehkä ainakin himpun parempi, valoisampi ja lempeämpi kuin tämä meneillään oleva. Ja vaikka sitä hyvää on paljon tässäkin vuodessa ollut, on ehkä syytä pysähtyä etsimään sitä ensi vuodesta vielä enemmän, keskittyttävä kunnolla, ettei hienot jutut mene ohi kun vain pyörii turvallisesti viltin alla, oman sohvan kulmassa.

Siinä, missä itselleni toivon leppoisampaa vuotta 2017, alkaa samalla kotimaamme kuplia, poreilla ja kerätä hienoja tapahtumia suuren juhlavuotensa kunniaksi. Kun Suomi täyttää kunnioitettavat 100 vuotta, juhlii myös kirjallisuuspiiri, Kirja Suomi 2017 -tapahtumien merkeissä. Ja yksi niistä hienoimpia on ehdottomasti Baba Lybeckin emännöimät Kirja vieköön! -tapahtumat, kirjallisuusillat  helsinkiläisessä Savoy-teatterissa. Ne ovat läpileikkaus maamme komeaan historiaa kirjallisuuden ja merkittävien henkilöiden kautta, ne tuovat intiimit kirjallisuuskeskustelut lähelle aikana, jolloin kaikki muu tapahtuu jossain kaukana, ruutujen toisella puolella, kiillotettujen kuvien takana. Lybeck tuo jo 18.1.2017 lavalle sellaisen kavalkadin kirjailijoita, että näitä tapahtumia en halua jättää väliin. Anu Partanen, Taisto Oksanen, Petri Tamminen, Jukka Puotila, Jörn Donner, Pekka Strang sekä Laura Malmivaara nähdään keskustelemassa kirjallisuudesta sekä tulkitsemassa lukunäytteitä, ja päästäänpä myös näkeämään ja kuulemaan tärkeää keskustelua Tarja Halosen sekä Tellervo Koiviston seurassa. Keväälle tapahtumia on järjestetty kolme, ja seuraavat ovat 15.2.2017 sekä 15.3.2017. Kirjallisuutta, syviä keskusteluita, tulkintaa sekä aitoa pysähtymistä tapahtumien äärelle, näitä odotan kovasti.

Ja koska näihin tapahtumiin on hieno päästä yhden jos toisenkin, arvon yhteistyössä Kirja vieköön! -tapahtumien kanssa kaksi sarjalippua kevään kirjallisuusiltoihin. 

Sarjalipulla pääsee veloituksetta kaikkiin kolmeen kevään tapahtumaan, ja sarjalippujen arvo on 2 x 72 euroa. Arvon liput yhdelle voittajalle, eli osallistumalla voit voittaa liput sekä itsellesi että seuralaisellesi. Arvontaan voit osallistua kommentoimalla joko tähän alle, Facebookin-arvontapostaukseen tai vastaavan Instagram-kuvani alle kertomalla mikä on ollut sinun hienoin lukukokemuksesi vuonna 2016. Arvontaan voi osallistua 30.12.2016 kello 23:59 saakka, voittajaan otan yhteyttä henkilökohtaisesti. Jos osallistut arvontaan blogini kautta, jätäthän kommenttisii myös sähköpostiosoitteesi, jotta saan sinut kiinni mahdollisimman helposti. Lisää Kirja vieköön! -tapahtumista voit lukea täältä

ARVONTA PÄÄTTYNYT, VOITTAJA LÖYTYI INSTAGRAMIN KAUTTA JA HÄNEEN ON OTETTU YHTEYTTÄ HENKILÖKOHTAISESTI. KIITOS KAIKILLE OSALLISTUJILLE! ♥

Onnea arvontaan ja ihanaa joulunaikaa kaikille! 


tiistai 20. joulukuuta 2016

EMMA PUIKKONEN : EUROOPPALAISET UNET

 
EMMA PUIKKONEN : EUROOPPALAISET UNET 
♥ ♥ ♥ ♥
179s.
WSOY 2016

Törmäsin Eurooppalaisiin uniin ensimmäisen kerran, kun Omppu kysyi keväällä kirjaa käsittelevässä postauksessaan, miksi me emme puhu tästä kirjasta. Se alkoi kiinnostaa, nimi jäi mieleen ja kirja kirjanmerkkeihin virtuaalisella luettavien listalla. Sen jälkeen se tuli vastaan yhdessä, ehkä toisessakin kirjablogissa ja ihan vähän jo meinasin aktivoitua sen kanssa, tässäkö tosiaan hieno episodiromaani, joka uhkaa jäädä täysin ilman ansaitsemaansa näkyvyyttä? Ja milloinko sen itse sain  sitten klikkailtua kirjaston varausjonoon? Samana aamupäivänä kun huomasin kirjan nousseen yhdeksi Finlandia-ehdokkaaksi. No, onpa ainakin se näkyvyyspuoli nyt hoidettu, minkä perään Omppu kyseli, kirja saatu ihmisten huulille ilman sen suurempia markkinointikikkoja kustantamon puolelta (ellei toki ehdolleasettelua jo sellaiseksi voida laskea). Vaikka palkintoa tämä kirja ei pokannutkaan tällä kertaa, on tuo 572 ihmisen kirjastojono pääkaupunkiseudun kirjastoissa kieltämättä ihan kunnioitettava.

"Taksissa nojasin päätä pehmeään autonistuimeen ja mietin, mitä sanoisin. Kaupunki lipui ohi, rajaa ylittäessä tuli edelleen kummallinen tunne että voiko tästä ihan totta näin vain kulkea. Äiti oli kaivannut minua kaksikymmentäkahdeksan vuotta, onko mitään, mitä siihen voi sanoa?"

Eurooppalaiset unet on episodiromaani, palasista kokoon kuroutuva tarina, joka imaisee mennessään.  Se on tarina vuonna 1980 Eurooppaa halki ajavasta rekkakuskista Tomasta, joka ottaa liftarin kyytiinsä ja pysähtyy tunnelissa oudon unenomaisen hetken viemänä rekkoineen päivineen. Se on kertomus yhdeksän vuotta myöhemmin Johanneksesta, jonka uimahyppy ei mene niin kuin pitäisi. Se sisältää somalipakolaisnaisen  Fadumon tarinan, se käväisee unkarilaisen poliitikon menneisyydessä ja nykyisyydessä, ottaa verisesti yhteen serbien ja albanialaisten nyrkein. Se yhdistää vähän kaikkea, euroopan lähihistoriaa, pakolaisuutta, kansojen vihamielisyyttä, muurien murtumista ja on silti hämmentävän taitavasti yhtä. 

Kaksi, kolme ensimmäistä episodia olivat ravisuttavan hyviä, niin hienoja, etten meinannut uskoa lukemaani, olin jo aivan valmis kirjoittamaan suuren vastineen Finlandia-palkinnon valinneelle Baba Lybeckille valintansa oikeudesta. Irrallisuus, episodien vaihtelut ja löyhät yhteydet eivät häirinneet, liekö syy osittain myös lähiaikoina kahlatuissa novelleissa, siinä, että erillisyyteen on saanut totutettua itsensä. Muutamien tarinoiden yhteys toisiin tosin tuntui hieman teennäiseltä, pakotetulta, mutta kyllä nekin mielenkiintoista ajateltavaa tarjosivat. Ja kun jossain puolivälin paikkeilla, jakso tai kaksi sen jälkeen alkoi hieman puuduttaa, tuntua, ettei tämä nyt ehkä sittenkään ihan siihen alun lupaamaan vau-elämykseen yllä, tulee viimeinen episodi ja vie koko menneen tulevan kautta takaisin alkuun, yhteen, sitoo tiiviiksi kimpuksi ja tarjoilee taas kerran koko aiempaan tarinaan uuden näkökulman. Ja se on jo tänä vuonna lukemani kotimaisen kirjallisuuden kentällä poikkeuksellisen taitavasti tehty.

Vaikka tämä oli jo nyt vahva ja voimakas lukukokemus, se olisi sitä ihan hieman erilaisena hetkenä ollut vielä enemmän. Neljä sydäntä olisi vaihtunut viiteen, oman elämän painostavat ja päälle kaatuvat asiat  kaukaisempana kirjan hieman synkkienkin aiheiden äärelle olisi uskaltanut laskea itsensä koko painollaan. Kirjan vika se ei ole, tietenkään, mutta nyt se täytyi jättää ihan himpun verran etäiseksi, ihan vain itseään säästääkseen. Mutta tätä suosittelen kyllä aivan ehdottomasti kaikille, ja aivan varauksetta. Lukekaa tämä, puhukaa tästä. Tämä kirja ja sen tarina ovat sen ansainneet.

lauantai 17. joulukuuta 2016

ANNA-KAARI HAKKARAINEN : KRISTALLIPALATSI

 ANNA-KAARI HAKKARAINEN : KRISTALLIPALATSI 
♥ ♥ ♥ ( ♥ )
345s.
Tammi 2016

Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi alkoi pyöriä jonkin aikaa sitten kirjablogeissa, se tuli vastaan kirjamessuilla, muutamissa lehdissä, hillitysti, mutta niin kuitenkin, että sen jotenkin sivusilmällä jo huomasi. Mielenkiintoa se alkoi herättää kun muutama lempparikirjabloggaajani kirjoitteli siitä enemmän tai vähemmän kehuvan arvostelun, mutta silti oma ennakko-odotus istui varsin tiukassa: joku on nyt sitten mennyt ja kirjoittanut joko vähän vaivaannuttavan kuvaelman sensuellista, huulet raollaan poseeraavasta etelähelsinkiläisestä bloggaajasta tai sitten on muuten vain päättänyt kaivella jotenkin todella myyvää aluetta, sorkkia kepillä jäätä ja koittaa hyötyä blogien kaupallisuudesta oman romaaninsa sivuilla. Oi ennakkoluulot, en edes enää tiedä mistä nämä kumpuaa, kirjojen kansista, nimistä vai ihan vain omasta olettamuksesta, että blogeista nyt ei edes mitään muuta voi kirjoittaa? Tulevat silti mistä tulevat, on ollut varsin mielenkiintoista lähiaikoina huomata, että enemmän ne ovat väärässä kuin oikeassa olleet. Ja ihan hyvä sinäänsä, etenkin jos aina vain odottaa pahinta. Eipähän tarvitse ainakaan sitten saada sitä.

"Äitisi seisoi usein hänen takanaan,  painoi huuliaan isäsi päälakeen, kietoi kätensä tämän hartioiden ympärille tai otti kiinni kädestä, ja puristi, ja isäsi puristi takaisin. 'Rakas', hän sanoi, 'rakas', ja minä ajattelin, että juuri sellaista oli onni, rakkaus, toisen epätäydellisyyteen kietoutumista."

Kristallipalatsi liikkuu ajalleen tyypillisesti useassa tasossa, muotibloggaaja-Dorassa, varjona kulkevassa Pauliinassa, tutkijassa, joka pyrkii löytämään yhteyden taidehistorian, Oscar Wilden ja nykyisen kauneuskäsitteen välillä. Se on tutkielma kauneudesta, se etenee ihanan rikkonaisesti, ei vuorottele orjallisesti eri näkemysten välillä, vaan antaa enemmänkin taitavasti ymmärtää vähän muuta vihjaillen kuitenkin hienovaraisesti tulevaa niin, että lukijana palapelin pääsee kokoamaan itse.  Kirjan draamankaari on taitava ja soi kauniisti, sitä on yhtä mielyttävää lukea kuin täydellisen harkittua instagram-feediä on selailla yksin hieman sotkuisen kotinsa keskellä. Dora on myös bloggaajana hyvin stereotypinen, ja sekin toimii, vaikka sillä on vaaransa: se tarjoilee muotiblogi-ilmiön niin geneerisenä, että se on vähällä horjahtaa parodian puolelle, ja parodia sinäänsä ei sovi kirjan herkän esteettiseen maailmaan. Onneksi se kuitenkin sen onnistuu välttämään, ja koko rakennettu maailma, muotibloggaajan tyypillinen kulissi Eames-tuoleineen, silkkimekkoineen, pioneineen ja harmaaksi maalattuine lautalattioineen 1900-luvun alun kivitaloissa luovat sitä kuvaa, jonka hieman hymähdellenkin voi kuvitella yhden jos toisenkin todellisen blogin taustaksi.

"'Tuntuu, että nykyajan ihmiset ovat luopuneet sivistyksen ihanteesta', sanoin, en aivan yhtä hienosti ja kirjakielellä. Mietin loukkaantuisiko Paul, luulisiko että viittaan hänen juoksemiseensa. 'Kaikesta on tullut pintaa. Ihmisten elämä pyörii oman hyvinvoinnin ja kauniin ja hyvän arjen ympärillä.'"

Tarinana kirja etenee hieman viipyillen, mutta pitää silti otteessaan. Se pistää lukijansa pysähtymään tarinan, toden ja todeksi rakennetun valheellisuuden äärelle, se laittaa huomaamattaan pohtimaan niitä asioita, joiden nyt kuuluu olla kauniita: tuoreiden mansikoiden, pellavalakanoiden, silkin ja kašmirin. Täydellisen elämän, juuri tiettyjen fonttien, vaaleuden, luonnonmateriaalinen ja henkäyksen ohuiden korujen. Hakkarainen on itse työskennellyt lifestyle-lehdissä toimittajana, ja sen huomaa kirjan sivuille luodussa visuaalisessa kuvaelmasta: se on virheetön kuva 2010-luvun esteettisestä maailmasta, se on juuri sitä, mistä juuri nyt kuuluu pitää. Huolimatta siitä, millainen maku täydellisten instagram-kuvien rakentajilla itsellään sitten mahtaakin olla. Mutta ainakin se on aikansa tyypillinen mielikuva, se sellainen, jota meidän lapsemme tai lastenlapsemme ihailevat Kaupunginmuseossa, kun haluavat tietää miten vuosikymmeniä sitten heidän sukulaistätinsä ovat eläneet, se vastaava, se sellainen, joka tällä hetkellä on toteutettuna 1970-luvusta vahvanvärisine vakosamettisohvineen, murrettuine oransseineen, seinäraanuineen ja muovisine tuolineen. Se on se visuaalisuus, jota tästä ajasta muistetaan, eikä se lopulta tee sen enempää meistä toistemme kopioita kuin on koskaan aikaisemminkaan tehnyt, se vain tulee eri tavalla esille kun jokaisen elämää, kotia, vaatekaappia ja astiastoa pääsee selailemaan yhden jos toisenkin sovelluksen kautta, nousematta omalta kotisohvaltaan, kohottamatta varpaitaan salmiakkikuvioiselta berberimatoltaan. Ilmennetäänkö sillä sitten omaa itseään omine makuineen vai haluan olla yhtä tämän hetken kauneimpien virtausten kanssa, se on sitten taas täysin eri keskustelu.

"Ensin ajattelin, että koko aikamme on rakastunut sekä narsismiin että skopofiliaan. Mutta ehkä kyse on vain tarpeesta olla elossa - ei ainoastaan olemassa. Ja ehkä voimme nähdä jotain itsessämme, kun katsomme muita esittämässä elämäänsä, maalaamassa omakuvaansa. Niinhän taide parhaimmillaan tekee, saa meidät näkemään itsemme. Valaisee pimeimmätkin nurkat."

Mutta juu. Aika paljon kirjasta kertoo jo sekin, että tätä postausta tehdessäni en onnistunut valitsemaan lainaukseksi yhtä kohtaa, vaan viisi hiirenkorvin merkittyä lemppareintani jo tuotti vaikeuksia karsia kolmeen. Ei tämä teos maailmaa mullistanut, tarjoillut mitään hirveän suurta näkökulman muutosta, mitä nyt ehkä sai hieman suhtautumaan lempeämmin kauneuteen, seesteisyyteen ja kliseisen zenimäisen, mutta silti niin tiettyyn muottiin perustuvaan blogimaailmaan. Tarkastelemaan omia näkemyksiä, tulemaan armollisemmaksi, ja samalla myös viihtymään hurjan hyvin. Onhan sekin jo paljon kaunokirjallisuudelta, kirjalta, jota alkoi lukemaan saadakseen muka suhtautua siihen jotenkin ylemmyydentuntoisesti. No, onneksi väärässä oleminen ei ainakaan tällä kertaa kovin kovaa kirpaise, se oli vain ja ainoastaan ilahduttavaa. Joten jos Kristallipalatsi teille jossain vastaan tulee, lukekaa se. Kyllä tämä  ehdottomasti suositustensa arvoinen kirja oli.

tiistai 13. joulukuuta 2016

GAO XINGJIAN : VAARIN ONKIVAPA


GAO XINGJIAN : VAARIN ONKIVAPA
♥ ♥ ♥ ♥ ( ♥ )
381s.
Otava 2009
Alkuteos: Gei wo laoye mai yugan - Zhoumo sichongzou, 1989

Vaarin onkivapa on seisonut hyllyssäni lukuvuoroa odotellen yli kaksi vuotta, ellei kauemminkin. Olen ajatellut pitkään, että se on kirjamessujen antikvaariosaston löytö parin vuoden takaa, mutta se saattaa olla vanhempikin ja ehkä kuitenkin kotoisin kierrätyskeskuksesta. Mene ja tiedä. Kauan se on tuolla kuitenkin ollut, meinannut päästä lukuvuoroon, mutta jäänyt hyllyyn, koska onkin sisältänyt novelleja tai saanut huonot Goodreads-arvostelut, mitä milloinkin. Mutta nyt, novellihaasteen innoittamana sain siihen viimein tartuttua.

"Ajattelin silloin, että jos kyseessä olisi ollut joku jota minä rakastan, en varmaankaan pukisi häntä sadetakkiin vaan kastuisin yhdessä hänen kanssaan, jos rakastaa jotakuta pitää rakastaa myös hänen todellisia tunteitaan, pitäisi kulkea hänen kanssaan merenrannalle, aaltoihin ja rankkasateeseen... kaunista, kaunista. Mutta kun vain ajattelin omaa elämääni, rauhoituin, minähän istuin pimeässä elokuvateatterissa."

Vaarin onkivapa koostuu 17 erimittaisesta novellista, jotka kuvaavat enemmän tai vähemmän pientä ihmistä, hänen tunteitaan, pelkojaan, hienovaraisia toiveitaan ja sitä niin näennäisen tavallista arkea, jonka äärelle pysähtyessä kaikki on hieman muuta elämää suurempaa ja mullistavampaa. Novellit ovat herkkävaistoisia, intensiivisiä ja silti niin pehmeitä, ja vaikka Kiinan lähihistoria maineen puhdistuksineen, työmääräyksineen, maaseudun kurjuuksineen ja ikiaikaisine tapoineen ovat läsnä hentona taustahumuna, voi näihin tarinoihin samaistua ihan yhtälailla täällä suomalaisen sohvan nurkassa. Niitä ei aina edes lukenut, osittain niitä eli itsekin. Joten, kuten hieman vaistota jo saattaa, näitä novelleja minä rakastin.

Rakastin hurjasti näiden herkkyyttä, kauneutta ja tunnelmaa. Rakastin yleismaailmallisuutta, ja rohkeutta kirjoittaa aivan omanlaisiaan tarinoita. Rakastin myös muutamien novellien sinä-muotoa, se ei ollut päälleliimatun ja outo kuten joskus ne tuppaavat olemaan, vaan se toi minut lähemmäksi tekstiä. Sitä kerrottiin minulle, juuri minulle, kuin hyvä ystävä istuisi vastapäätä ja kertoisi hauskaa juttua, jonka on kuullut töissä, harrastuksissa, toiselta ystävältään. Ja ehkä se taianomaisuus näissä novelleissa eniten saikin minut rakastumaan, rakastin sitä, että kerrottiin kahden tytön erimielisyyksistä mitä tulee ymmärryksen ja rakkauden suhteeseen tai tarinasta Tiibetin vuoristoalueiden eksyneiden autonkuljettajan ja hänen kuljettamaan osastonjohtajaansa, oli minulla ehdottomasti olo, että olin mukana. Olin tärkeä kertojalle, tarina kannatti kertoa juuri minulle. Ja yhtäkkiä samaistun koulutusleirillä olevaan kiinalaiseen, hankeen tuupertuneena löytyneeseen  osastonjohtajan autonkuljettajaan, kehen tahansa. Olin osa tätä maailmaa, uppouduimme siihen ihan täysin ja toivoin ettei nämä lopu ollenkaan.

Novellit ovat olleet minulle tosiaan pitkään se varsin vaikea kaunokirjallisuuden laji, ei ihan runouden veroinen vieroksumisessaan, mutta sinne päin kuitenkin. Tuntuu, että ne ovat joko liian vaikeita tai ihan vain huonoja, tuntuu etteivät ne vain ole minua varten. Toki edelleen seison sanojeni takana kun kehun Munroa hienoksi kirjailijaksi, mutta vaikka hänen kokoelmistaan olen vahvasti pitänytkin, voin nyt ehkä ensimmäistä kertaa sanoa, että kohtasin novellikokoelman, jota rakastin hurjasti. Sillälailla jalat alta vievästi, niin, etten edes osaa perustella miksi rakastin, rakastin vain. Tunne tuli ja pysyy, ja nyt olen löytänyt hienoimman lukemani novellikokoelman. Ja siitä olen kovin onnellinen. Lukekaa tämä te muutkin, näistä voi olla helppo novellikammoisenkin aloittaa.

lauantai 10. joulukuuta 2016

SIRPA KÄHKÖNEN : MUSTAT MORSIAMET (KUOPIO #1)

 
SIRPA KÄHKÖNEN : MUSTAT MORSIAMET
♥ ♥
288s.
Otava 1998

Kun luin kesällä Mustosen Paimentytön, odotin aloitusta koukuttavalle historialliselle fiktiolle, jollekin hieman kevyemmälle ehkä, mutta sellaiselle, jota kesäpäivänä mielellään mökillä lukee. Kun kuitenkin sain lähinnä kioskitasoista hömppää ilman minkäänlaisia kirjallisia ansioita, hautasin hetkeksi haaveeni uuden kirjasarjan löytämisestä, sellaiseen koukuttumisesta ja pidemmäksi ajaksi uppoamisesta. Samaan syssyyn joku (äiti?) kuitenkin suositteli Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoiden sijaan minulle Kähkösen Kuopio-sarjaa, ja kun sen uusin osa tänä vuonna ylsi aina Finlandia-ehdokkaaksi saakka, ajattelin antaa mahdollisuuden. Tässä on kuitenkin kaikki varsin lupaavat ainekset kasassa: historiallista fiktiota lempiaikakaudeltani, eli ennen toista maailmansotaa, kotiseutua, oman isoisäni murretta, Kuopiota, piikoja ja rakkaustarinoita.

"Hän töytäisi jo pihamaalle, ennen kuin vilkaisi pakettia uudemman kerran. Annalle, käärepaperiin oli piirretty horjuvin kirjaimin. Anna istahti portaalle ja avasi käärön. Siinä oli äidin musta silkkihuivi, kihlasilkki, ja pitkät villaiset talvisukat. Niiden suuhun oli pujotettu pieni valokuva. Isä, pyhävaatteissaan, nekin oudon suuren näköiset. Isä, viikset törössä ja tärkeänä. Kuvan takana luki: Muistajainen Anna tyttärelle Isältä."

Nuori maalaistyttö Anna nousee laivan kannelle, heilauttaa hyvästiksi isälleen ja lähtee piikomaan suureen kaupunkiin, Kuopioon keskelle kivisiä katuja ja uusia maailmoja. Kaupungissa on vastassa sisko Helmi, isäntäperheenä tohtori lapsettomine rouvineen. Ihan hurjan kauan aikaa uusissa kuvioissa ei ehdi kulua, sillä vaikka Anna miten on päättänyt olla ottamatta miestä riipakseen, ihastuu hän tummasilmäiseen Lassiin ja ennen kuin huomaakaan, on elävä leski, punavangin vaimo miehen istuessa vuosikausia Tammisaaressa tekostensa seuraksena. Asetelma on raikkaan oloinen ja mielenkiintoinen, ja vaikka lähdinkin kirjan pariin odottaen kevyehköä lukuromaania omalta murrealueelta, toivoin kovin myös hieman painavampaa sanomaa, tarkkaa ajankuvausta ja täydellistä uppoamista historiallisen teoksen syövereihin.

Mutta niin. Toisin kuin Mustosen Paimentytössä, johon tämä kirja nyt väkisinkin mielessäni jatkuvasti vertautuu, tässä ei ollut edes sitä "tämä on jo niin ärsyttävän huono, että sitä on jo ihan hauska inhota" -aspektia, ja se jäi lopulta vain viileäksi, etäiseksi ja pakottaen loppuunluetuksi. Henkilöhahmot olivat kuin käsistä pois valuvaa vettä, niistä ei saanut otetta eivätkä ne kuivuttuaankaan jättäneet minkäänlaista jälkeä. Tapahtumat seurasivat toisiaan ennakoimattomasti ja selittämättömästi, koko tarina tuntui käpertyvän lähinnä murteen ympärille, ja vaikka jollainlailla se olikin Annan kehityskertomus, ei se jaksanut kannatella päähenkilöäänkään kovin vahvasti ja johdonmukaisesti. Alleviivaamaan tämä ei sentään ryhtynyt, ja siitä sille iso kiitos, mutta niin, kuten nyt moni muukin kirja tässä lähiaikoina, jätti tämä minut kylmästi ulkopuolelleen. Loppuun sen sain luettua vain koska tiesin uusimman osan saaneen mainetta ja kunniaa, mutta toisaalta sekin on ihan sama, jos ensimmäinen osa on jo sellainen, ettei seuraavia kiinnosta lukea. Ehkä tästä joku jotain irti saa, ainakin se Mustosen kirjoista pitävä, mutta minä en. Joten takaisin novellien pariin, jospa ne jatkaisivat edelleen sitä onnistuneiden lukuvalintojen voittokulkua.

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

MARRASKUUN LUETUT, KUULUMISET JA SE, MITEN ZOMBIET LIITTYY TÄHÄN KAIKKEEN

Marraskuu, ikuinen inhokkini, joka tänä vuonna teki ihan kunnon yllätykset, ja on ollut ehkä mukavin ja aikaansaavin kuukausi sitten, no, kesän. Koti on saatu siihen kuntoon, että täällä viihtyy vallan mainiosti, ensimmäinen etäkurssi hoidettu kunnialla läpi (uusintatentin se tosin vaati, mutta toisaalta, se ensimmäisen "epäonnistuminen" palautti viime kuukausina hukassa olleen rentouden omalla nurinkurisella tavallaan, ja nyt olen taas täysin onnellisesti ignoorannut kokonaan parin viikon päästä edessä olevan viiden nopan kirjatentin. Haha.) ja töissäkin menee ihan jees. Ehdin olla ja lukea, mutta sain myös aikaan asioita, sellaisiakin, joiden eteenpäin nytkäyttämistä on enemmän tai vähemmän odottanut keväästä saakka. Ihan hyvin, marraskuumanaajalta. Ja huomenna jo saakin avata joulukalenterin ensimmäisen luukun, voiton puolella siis ollaan. (Ai niin ja manaajista puheenollen, ollaan suunniteltu töissä lasten kanssa joulujuhlanäytelmää. Tai lapset ovat. Koska vaikka minä miten yritin, en saanut zombeja pois hahmokavalkadista. Joten kadonneen piparkakku-ukon arvoitus zombiemaassa, näin jouluista meidän esikoulussamme tänä vuonna, jihuu! Onneksi ollaan kuitenkin luettu tässä kuussa muun muassa Ronja Ryövärintytärtä sekä Onnelleita ja Anneleita, pysyy oma, selvästikin täysin satumaailma-ahdasmielinenkin pää joten kuten ruodussaan.)



Mutta sitten niistä ihan omista kirjoista, niitäkin sain luettua. 1451 sivua, viisi ylläolevaa kirjaa, elämäni ensimmäinen äänikirja. (Eikä luojan kiitos yhtään zombieta.) Parin kuukauden lukujumi saatiin selätettyä, ja Variksen Huvila oli siihen mitä mainioin teos. Enemmän tai vähemmän mainioita kaikki tässä kuussa luetut olivatkin, Säädyllinen ainesosakin, vaikka tuoreeltaan olikin valtaisa pettymys. En ehkä varsinaisesti lemppariksi sitä vieläkään sanoisi, mutta kun alkureaktiosta alkaa päästä jo yli, en täysin huonoksikaan. Kuukauden paras on ehdottomasti ollut Enkelten verta, ja vaikka ihan aitojen ja oikeiden kirjojen puolestapuhuja olen vaikka hamaan loppuun saakka, oli sen kuuntelu äänikirjana ihan virkistävä kokemus (vaikka kuuntelinkin koko kirjan 1,25x nopeudella, en kes-tä mi-ten hi-taas-ti se lu-ki-ja tuo-ta kir-jaa lu-ki. Olisin voinut kuunnella vieläkin nopeammalla, jos se ei olisi muuttunut jo vähän koomiseksi). Kuuntelin bussissa, aamulenkillä, kaupungilta kotiin kävellessä. Sängyssäkin, mutta kun kahdesti nukahdin ja jouduin kelailemaan vaikka miten kauan löytääkseni uuden kohdan, pitäydyin loppuajan ihan vain pystyasennossa. En nyt ihan heti uutta äänikirjaa aloittaisi, ja vaikka olen sitä mieltä, että Sinisalon kirja olisi toiminut vielä paremmin itseluettuna, voisin kokeilla toistekin napit korvilla kaunokirjallisuuden parissa viihtymistä. Ehdottomasti. 


Nyt yritän sitten taas ottaa hieman vähemmän mallia koirastani Elvistä ja tarttua tuohon tulevaan tenttiin. Ihan vähän sivussa voi onneksi lukea Xingjianin kauniita novelleja, mutta jospa ainakin seuraavat kaksi viikkoa painottuisi kuitenkin hieman enemmän noihin tieteellisiin julkaisuihin ja opuksiin. Jouluna on pitkä loma, silloin on aikaa lukea. Ihan mitä vain.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

ALICE MUNRO : KARKULAINEN

 
ALICE MUNRO : KARKULAINEN
♥ ♥ ♥ ♥
386s.
Tammi 2005
Alkuteos: Runaway: Stories, 2004

"Grace ei osannut selittää eikä oikein ymmärtänytkään, ettei se mitä hän tunsi suinkaan ollut kateutta, raivoa se oli. Eikä siksi ettei hän voinut käydä ostoksilla eikä pukeutua niin kuin elokuvan tyttö. Vaan siksi, että tyttöjen oletettiin olevan sellaisia. Miehet - ihmiset, kaikki - odottivat, että he olivat samanlaisia. Kauniita, jumaloituja, hemmoteltuja, itsekkäitä, herneaivoja. Sellainen tytön kuului olla jotta häneen saattoi rakastua. Sitten hänestä tulisi äiti ja hän olisi imelästi kiintynyt vauvoihinsa. Ei enää itsekäs, vain herneaivo. Iänkaikkisesti."

Kun Ompun lanseeraama #novellihaaste alkoi, pidin aika itsestään selvänä, että luen lisää Alice Munroa (paljon tosin siksi, että noin kirjailijoista ylipäätään ko. kirjailija on ainoita, joiden vahvasti tiedän olevan novellisteja. Että sellainen novellituntemus sitten). Omasta hyllystäni löytyi kaksi lukematonta, tämä isotädin hyllystä kesällä omaani muuttaneena. Viimeksi luettu Hyvän naisen rakkaus hurmasi täysin, ehkä ensimmäisenä sellaisena henkilökohtaisen tason munrona, yhteensä tämä oli jo neljäs kyseisen kirjailijan teos. Enkä vielä tähän mennessä pettymään ole joutunut.

Karkulainen on kahdeksan novellin kokoelma naisista, jotka ovat jollain tapaa keskellä elämän käännöskohtia, ehkä juuri nimenomaisella hetkellä pieneltäkin tuntuvia käänteitä, joiden myöhemmin huomaa olevan niitä koko elämän suunnan muuttaneita. Ensimmäisessä tarinassa juuri miehensä menettänyt leskirouva yrittää auttaa nuoren tytön pakoon arvaamatonta miestään, sitä samaa, jonka kanssa tyttö aiemmin karkasi kotoa, mutta tytön aikeet ovatkin aivan toiset. Yhdessä novellissa taas matkustetaan junalla Kanadan halki, eletään hetkeä, jolloin tavataan epätodennäköisissä olosuhteissa mies, jonka ovelle myöhemmässä elämässä ilmestytään. Kuten tavallisesti, Munron tarinat ovat moniäänisiä, feministisiä, vahvoja ja alleviivaamattomia, ja niin kovin tarkkanäköisiä, että lukijana on ihan välttämätöntä pysähtyä välillä pohtimaan miten joku onkin voinut huomata nuo kaikki värit ja vivahteet aivan jokapäiväisistä asioista, eleistä ja tunteista.

Alun viisi ensimmäistä novellia olivat minulle kuitenkin tasaisen laadukkaita, mutta silti himpun etäisiä. Kirja jäi hetkeksi kesken, sen lukeminen tuntui niin suurelta tarpomiselta, että kaipasin väliin muuta. Nappasin hyllystä Säädyllisen ainesosan, luin sen ja palasin tähän. Vähän tahmaillen, aloittaen alusta kuudennen novellin, johon olin jäänyt, ainoana tarkoituksena saada tämä kirja ihan vain luettua, jotta voisin jo valita seuraavan. Mutta sitten. Sitten se kuudes novelli, Syntejä ja rikkomuksia, olikin taas juuri sitä Munroa parhaimmillaan, jalat alta vievää ja pysäyttävän hienoa, kaikessa muka arkisuudessaan. Se tunki ihon alle, oli rujo ja todellinen, se kuvasi niin voimakkaasti boheemin pariskunnan lapsisuhdetta, salaisuuksia, epätasapainoa ja nuoren tytön suhdetta vanhempiensa hänelle tarjoamaan elämään, että olin varsin sanaton. Ja kun sen jälkeen vuoroon pääsi vielä novelli Temppuja, tarina teatterimatkallaan käsilaukkunsa hukanneesta Robinista, joka kuin suoraan rakkausromaanin kohtauksesta löysi kohtalonoikkujen seurauksena Danielin, montenegrolaisen Danielon ja eli vuoden vain odottaen uutta kohtaamista, olin taas varsin myyty.

Että jos novelleja pitäisi jollekin niitä vierastavalle suositella, suosittelisin edelleen Alice Munroa, ja sanoisin, että valitset sitten minkä kokoelman tahansa, ei voi kovin suuresti hutiin mennä. Liian paljon onnea oli ihana, Hyvän naisen rakkaus oli ihana, tämä oli ihana. Ja vaikka täytyykin myöntää, että joutunen vielä myöhemmin tänään lukemaan ehkä ainakin osittain uudelleen kokoelman viimeisen novellin Selvännäköä, jotta voisin edes suunnilleen väittää ymmärtäneeni sen, on näistä varsin turvallista aloittaa. Tai jatkaa novellimaailmansa laajentamista. Laadukas ja maailmaa aina niin todellisesti kuvaava Alice Munro ei pettänyt taaskaan.

perjantai 25. marraskuuta 2016

LEENA PARKKINEN : SÄÄDYLLINEN AINESOSA

 
LEENA PARKKINEN : SÄÄDYLLINEN AINESOSA 
♥ ♥ ( ♥ )
334s. 
Teos 2016
Arvostelukappale

Olen odottanut Säädyllisen ainesosan lukemista pitkään. Siis oikeasti aika valtavan kauan, keväästä asti, roikkunut sadansilla sijoilla kirjaston varauslistoilla, poistanut itseni sieltä vahingossa ja ollut taas uudestaan vaikka kuinka mones sadas toisten hännillä. Ja kun nyt tämän kirjan itselleni arvostelukappaleena sain, en ole meinannut malttaa tarttua siihen. Olen meinannut säästää parhaaseen mahdolliseen lukuhetkeen, joululomalle, viikonlopuille, aikaan, jossa kirjasta voi vain nautiskella. En lopulta kuitenkaan ihan hurjan kauan säästeltyä saanut, ja ehkä ihan hyvä, koska no, nuo aina niin viheliäiset odotukset, en tiedä mitä olisi tapahtunut, jos ne vielä tätäkin suuremmiksi olisivat ehtineet kasvaa.

"'Ensimmäiseksi he katsovat sinun kenkiäsi, ja kun sinulla on tuo hattu, kukaan ei huomaa että hameesi ei ihan istu. Hyökkäysstrategia on aina paras.' Elisabeth oli antanut hänen mukaansa kaksi suosituskirjettä. 'Älä avaa niitä. Antaa hyvän kuvan, jos olet niin itsevarma ettet edes avaa suosituskirjeitä. Eräs ystäväni ei ole koskaan avannut yhtäkään, ja hänen vuosipalkallaan voisi ostaa talon Nizzasta.'"

Tylsä, harmaa ja tavallinen Saara, naimisissa itseään vanhemman Juhanin kanssa, junassa matkalla kohti Helsinkiä, Töölön pientä kahden huoneen asuntoa, poikansa Elias kainalossa. Kiltti pikkurouva, jonka kunnanlääkäri-isä on saanut järjestettyä Juhanille uuden työn vanhan kanssa käytyä jotenkin huonosti. Ja Elisabeth, villi, arvaamaton ja vastustamaton Elisabeth, yläkerran naapuri, tätinsä perintöasunnossa yksin elävä hurmaava nainen, johon kaikki rakastuvat vaikkeivat tahtoisikaan. Sukupuoleen katsomatta.

Säädyllinen ainesosa lähtee liikkeelle, kun juuri Helsinkiin muuttanut Saara tulee lähteneeksi Elisabethin kanssa veneretkelle. Elisabeth päättää tehdä Saarasta jotain, ja samalla kun näiden kahden naisen suhde kulkee eteenpäin, alkaa vuoroluvuin sipulin lailla kuoriutua heidän kummankin taustoista ja menneestä elämästä vaikka mitä piilossa ollutta, enemmän tai vähemmän laitonta, hurmaavaa, kipeää, nykyisyyttä selittävää. Saara on hiiren harmaakotirouva, mutta yhtäkkiä Elisabethin avustuksella hänen elämässään tapahtuu kerrankin jotain jännittävää. Viihteellinen romaani etenee vauhdilla, sen kerronta on helppoa, mutta hieman arkipäiväistä. Kirjan alku on vahva, ja olinkin aika varma, että nyt rakastun, pitkästä aikaa. Ihan kuten hieman joka toinen tämän kirjan lukenut on tuntunut tämän vuoden aikana tehneen. Onhan joku harmitellut enemmän tai vähemmän tosissaan tämän puuttumista Finlandia-ehdokaslistaltakin.

Alku tosiaan vie mennessään, mutta yhtäkkiä jokin tulee ja kompastuu, kaataa koko pinon yhdeksi läjäksi, eikä alkuperäisen rakennuksen perusteita saa kasaan enää kukaan. Ensimmäinen särö tuli itseasiassa aika pian, kohdassa, jossa Juhanin uusi esimies neuvoo Saaraa Töölön kauppahalliin. Siihen samaiseen, joka sijaitsee omalta asunnoltani alle 300 metrin päässä, siihen, jonka tiloissa on nykyään Q-teatteri. Miten ihanaa ja samaistuttavaa lukea kirjaimellisesti omista kotikulmistaan, mutta niin, Töölön kauppahalli oli itseasiassa aikoinaan Tunturikadulla, ei suinkaan Museokadulla niin kuin kirjassa väitetään. Pieni asiavirhe, voisi monikin ajatella, suurin osa sitä tuskin edes huomaa. Mutta minulle se aloitti sen uskottavuuspulan, joka jatkui aivan viimeisille sivuille saakka. Historiallista fiktiota, varsin kivaa, mutta vaikka kyseessä onkin aika kepeä teos, pitää mielestäni faktojen olla kunnossa. En tokikaan 50-luvulla ole itse elänyt, mutta kun jatkuvasti koki suurta uskottavuuspulmaa ajankuvassa sekä miljöössä, latisti se lukukokemusta varsin paljon. Nyt historiankuvaus kuitattiin lähinnä kulloisenkin muodin kuvaamisella, mikä milloin oli muodista mennyttä tai juuri siihen tullutta.

No, siitä ehkä vielä olisi voinut päästä yli. Kerrankos sitä hieman laiskalla pohjatyöllä lähtee historiaa kuvaamaan, eihän se ajankuva tässä ehkä se merkityksellisin osa ollut. Mutta kun kirjan tarinakin oli varsin sekava, en voi kuin hieman ihmetellä, miten tämä näinkin suosittu teos on ollut. Samojen kansien väliin on tungettu perisuomalaiseen tapaan taas vaikka vallan mitä: on laittomia ja siveettömiä suhteita naisten välillä, parantoloita lesboille. On vähän väljähtänyt avioliitto, äitiin tarrautunut poika (joka unohtui varsin kiusaannuttavalla tavalla tarinan edetessä, hänet vain kylmästi lykättiin talonmiehen hoiviin kun ei enää tarinaan mahtunut), päähenkilön isä, joka pelastaa työssään tyrineen vävypojan edes miten kuten raiteilleen. On strereotypiset ja paperinohuet päähenkilöt, sisäoppilaitostaustaa, toinen maailmansota, kaikessa vähän parempi sisko, itsemurhan tehnyt, patologisesti valehteleva entinen salatyttöystävä ja kaiken kukkuraksi tosiaan vielä hurjaa soppaa keittänyt vakoojasäie. Pelkän kaiken tämän muistelu jo hengästyttää, ja silti mitään noista avatuista keristä ei kirja saanut vietyä loppuun saakka. Se esitteli, heitteli sekaan ihan mitä sattuu, laittoi vähän sitä ja ripauksen tuota, jännitystä, itkua, naurua, juhlia ja täysin tarpeettomia yksityiskohtia. Se keitti koko kirjasta sellaisen teoksen, joka sisälsi yhtaikaa viiriäistä, mateenmaksaa, hirvenlihaa, marenkia ja mansikkahilloa. Siinä oli paljon hyvää, mutta koska ei suklaakakkukaan kasvissosekeittotäytteellä nyt lopulta mikään maaginen makuelämys ole, vaikka erikseen lemppareitani ovatkin, sotki se itse itsensä sellaiseksi sekametelisopaksi, etten lopulta enää edes tiennyt mitä juuri söin, mistä juuri luin. 

Siinä oli toki potentiaalia, mutta jotain se olisi kaivannut kehittyäkseen huikaisevaksi makuelämykseksi. Jotain riisutumpaa ja keskittyvämpää, jonkin pienen säädyllisen ainesosan, joka olisi keittänyt keiton yhtenäiseksi ja harmoniseksi kokonaisuudeksi. Mutta ilman sitä se ei ihan varsinaisesti ollut minun makuuni.

perjantai 18. marraskuuta 2016

POIMINTOJA KIRJAKEVÄÄSTÄ 2017

Ah, joko se on täällä, tulevan kevään fiilistely? Erästä ystävääni lainaten, ensi kuussa voidaan jo sanoa, että ensi kuun jälkeisen kuun jälkeen olevassa kuussa on kevät. Joten aikalailla se on täällä, niinhän? No, kevätkauden ensimmäiset kirjajulkaisut nyt jo ainakin tulevat siinä kerran jos toisenkin edellisessä virkkeessä hoetussa ensi kuun jälkeisessä kuussa, eli ihan vain yksinkertaisemmin, tammikuussa, ja koska viime kevään lempparijuttuni (ja yksi blogini luetuimmista postauksistakin) oli listata silloisen tulevan syksyn uutuuksia, kokosin kasaan nyt myös näitä alkuvuoden uutuuskirjoja. Ja aika innolla niitä odotankin, odotan jo siksikin kun olin viimeksikin aika hyvin onnistunut valitsemaan kirjat, jotka myös todella sain luettua. Se pidinkö niistä, olikin sitten kirjakohtainen kysymys. Mutta niin, niihin alkuvuoden uutuuskirjoihin, olkaa hyvät.



Bazar

John Williams : Augustus, helmikuu 2017 Aika pitkälti ihan vain rakkaudesta Stoneriin, mutta myös mielenkiinnosta muuta Williamsin tuotantoa kohtaan. Kuvitteellisia kirjeitä Rooman historiasta, keisarin päiväkirjamerkinnöistä. Tämä on ehdottomasti luettava ensi vuoden aikana, ei tuo kannen "paras amerikkalaisen koskaan kirjoittama historiallinen romaani" nyt kovin kaukaa voi olla haettu, jos teoksen takana on kuitenkin John Williams.

Gummerus

Mikko Kamula : Ikimetsien sydänmailla, tammikuu 2017 1400-luvun Savossa asuva uudisraivaajaperhe, keskellä suomalaista mytologiaa ja vanhan kansan sielunmaisemaa. Kuusiosaisen kirjasarjan esikoinen saa kiinnostumaan ihan yllättäen, tätä pitää ehkä kokeilla.

Erika Vik : Hän sanoi nimekseen Aleia, helmikuu 2017 Fantasiaa ja spekulatiivista fiktiota, muukalaisuuden ja toiseiden pelkoa jossain, mikä voisi olla myös totta. Esikoisteos, joka poikkeaa täysin normaalista lukemastani kirjallisuudesta, mutta ehkä juuri siksi kiinnitti listassa huomioni jollain positiivisella tavalla. Se, pääseekö se todellisuudessa lukulistalle, jää nähtäväksi.

Han Kang : Vegetaristi, maaliskuu 2017 Pitkään Goodreadsin luettavien listoilla keikkunut teos on käännetty ilokseni suomeksi, ja se ilmestyy keväällä. Lihan syönnin lopettamista, pakkomielteitä ja naisen oikeutta omaan ruumiiseensa, tätä kaikkea teoksen luvataan olevan, ja se toivottavasti lunastaa lupauksensa kansainvälisen bestseller-maineen loistokkuudesta.


Otava

Yaa Gyasi : Matkalla kotiin, maaliskuu 2017 Innostuin Gyasin kirjasta hurjasti, kun bongasin sen englanninkielisestä versiosta tehdyn kirjablogipostauksen jokunen kuukausi sitten Reader, why did I marry him -blogissa. Olin jo varautunut lukemaan sen piakkoin englanniksi, mutta riemastuin suuresti huomatasseni sen Otavan uutuuksien joukossa, suomennettuna. 1700-luvun Ghana, mustien historia orjaplantaaseilta Harlemin jazzklubeille ja nykyhetkeen. Tämä kiinnostaa näistä kevään uutuuksista ehdottomasti eniten.

Chimamanda Ngozi Adichie : Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä Tämä minulla on itselläni englanniksi, ja siitä löytyy postauskin täältä. Tärkeä, tärkeä pieni kirja, joka on viimein saatu suomeksi. Jo on aikakin, sanoisin, ruotsalaisethan jakoivat oman käännöksensä jo kouluissakin, koska teos koettiin niin tärkeäksi ja merkitykselliseksi.

Schildts & Söderstroms

Tom Malmquist : Joka hetki olemme yhä elossa, helmikuu 2017 Esikoistaan odottava pari valmistautuu elämänmuutokseen, yhteiseen tulevaisuuteen perheenä, kun yhtäkkiä tulevan äidin vointi heikkenee, ja hänet kiidätetään sairaalaan. Vauva syntyy keisarinleikkauksella, mutta palaa kotiin vain isä mukanaan. Ruotsalaisen kirjailijan teos surusta ja sen syvyydestä kiinnostaa kovin.

Tammi

Petina Gappah : Muistojen kirja, helmikuu 2017 Zimbabwelaiskirjailijan teos Memorysta, syrjitystä albiinosta, joka istuu vankilassa odottamassa kuolemantuomiotaan, syytettynä kasvatti-isänsä murhasta. Miten politiikka vaikuttaa yhteen ihmiseen, onko yhdellä kohtalolla väliä? Afrikkalaista kirjallisuutta näkyy ilahduttavan paljon kevään käännöksissä, ja vaikkei tämä ehkä yksittäisenä ihan kaikkein kiinnostavammaksi nousekaan, on silläkin paikkansa tulevien luettavien kirjojen listallani.

Hanya Yanagihara : Pieni elämä, maaliskuu 2017 Maailmalla palkintoja ja kunniaa pokannut teos neljästä pennittömästä opiskelijatoverista, jotka muuttavat New Yorkiin. "Tummasävyinen tutkielma muistin tyranniasta ja inhimillisen sietokyvyn rajoista", vetoaa ainakin tähän potentiaaliseen lukijaan.

Alice Munro : Jupiterin kuut, maaliskuu 2017 Munron läpimurtoteos, viimein suomeksi. Tämä ei ehkä ihan hirveästi esittelyjä kaipaa, ei jos on bongannut Munron teoksia jo aiemmin blogistani. Lempikirjailijalta on aina ihana odottaa uutta.


 

Tove Jansson : Bulevardi - ja muita kirjoituksia (toimittanut Sirke Happonen), maaliskuu 2017 Julkaisematta jäänyttä, tuntematonta tuotantoa Tove Janssonilta. Esseitä, tarinoita, kuvituksia, kokoelma, jota ei ihan noin vain taida voida ohittaa.

Paul Auster : 4 3 2 1, huhtikuu 2017 Lisää Austeria suomeksi, kelpaa. Järkäle on tosin lähes tuhatsivuinen, mutta jos edelliseen lukemaani Austeriin vertaa, luulen että se on myös varsin nopealukuinen, toivottavasti jopa ahmittava.

Orhan Pamuk : Kummallinen mieleni, huhtikuu 2017 Turkin lähihistoria, Nobel-kirjailija, Istanbulin köyhät osat katukauppiaana. Tammen keltaiseen kirjastoon on tulossa yksi jos toinenkin kovinkin laadukkaan oloinen käännöskirja ensi keväänä, eikä tämä ainakaan muiden jalkoihin aiheiltaan taida jäädä.

WSOY

Katja Kaukonen : Lumikadun kertoja, maaliskuu 2017 Toisen maailmansodan Puola, vuosi 1937, jolloin kirsikankukat kukkivat, eikä Eurooppa vielä näe mitä on tuloillaan. Kun vuodet kuluvat ja puolalaisista muokataan orjakansaa Saksalle, kuka selviää ja millaisin perustein? Kotimaista sotakirjallisuutta, tällä kertaa rohkeasti muualla kuin oman maan kamaralla, ja siksi se jaksaa vielä näennäisessä tuttuudessaan kiinnostaa.


Yhteenvetona, olipa paljon käännöskirjallisuutta. Tammen keltaisen kirjaston laadukkaanoloiset uutuudet ilahduttaa, eniten silti odotan uutta Tove Jansson -kokoelmaa, Williamsin Augustusta sekä Gyasin Matkalla kotiin -teosta. Joko te olette yhtä yltiökevätoptimisteja ja ehtineet jo selailla kevään uutuuksia, mitkä tulevat teitä eniten kiinnostaa?

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

4 + 4 PARASTA (JA ODOTETUINTA) NOVELLIKOKOELMAA

"Minä en juurikaan lue novelleja, ne eivät ole yksinkertaisesti hyviä. Ne ovat lyhyitä, irrallisia, eivätkä onnistu kertomaan sellaisia tarinoita, joita kaunokirjallisuudelta haluan", ajatteli Laura ja vuosikausia ohitti tyynesti novellikokoelmat. Yhden hyvän luki, vahingossa koska ei tajunnut sen olevan novellikokoelma, mutta ei antanut sen vaikuttaa tähän täysin perusteltuun ja avarakatseiseen näkemykseensä.  Kirjahan on hyvä vain, jos siinä on yli 400 sivua, ja koska jo kolmensadan sivun romaani on automaattisesti yhtä tyhjän kanssa, ei novelleille kannata juuri ajatuksiaan uhrata. Ja näin hän ajatteli aina vuoteen 2015 saakka, kunnes luki ensimmäistä kertaa tietoisesti novellikokoelman ja niin sanotusti blogikliseisesti valaistui. Löysi kirjallisuusmaailman rakkausvaatteen. Luottokirjailijan. Ja niin allekirjoittaneen ajatusmaailma ihan vahingossa vähän muuttui.

Kuulostaako lainkaan tutulta? Reader, why did I marry him -blogin Omppu lanseerasi tällä viikolla aivan loistavan lukuhaasteen: luetaan yhdessä enemmän novelleja. Ja sen haasteen taakse hyppään saman tien. Kaukana on vielä vähän aikaa sitten jyllännyt ajatustyhjiöni, jossa väitän pitkän kirjan automaattisesti voittavan lyhyen. Juu kyllä, rakastan edelleen syvälle ja pitkälle meneviä, koko suvun ja sukupolvien leikkaavaa kerrontaa. Innostun perusteellisesta kuvauksesta, maailmoista, joista tulee niin totta, että viikkoja ja ehkä kuukausiakin niiden parissa viettäneenä kuvittelen itsekin asuneeni muinaisessa Egyptissä Sinuhen seurassa. Ja silti, ihan omat ajatukseni romukoppaan työntäen myönnän, että jos vaatii kokonaisen maailman luominen taitoa, niin vaatii tiivistetyn kerronnan, rivien välien vaivihkaisen täyttämisen ja kokonaisen maailman mahduttaminen muutamaan kymmeneen sivuunkin. Ja siinä onnistuminen, no, se jos mikä todella vakuuttaa, vakuuttaa usein enemmänkin kuin pitkällinen ja maalaileva kerronta.

Ja koska #novellihaaste on ehkä parasta mitä tähän hetkeen voi tulla, haluaisin vinkata teillekin muutaman parhaan novellikokoelman, jonka olen itse lukenut. Ja neljä sellaista, joiden lukemista tällä hetkellä odotan eniten. 

LUETUT LEMPIKOKOELMAT




Rakkauteni Murakamiin ei ehkä tule kenellekään yllätyksenä, ja vastahan minä tämän novellikokoelman täällä blogissanikin jo esittelin. Se oli joka tapauksessa niin hyvä, että haluan muistuttaa siitä uudelleen, se on unenomainen, hiljainen ja kaunis, sen tarinoista irtoaa paljon uutta, ja silti sellaista, johon samaistuin enemmän kuin missään muussa Murakamin teoksessa. Näitä novelleja tulen selailemaan uudelleen ja uudelleen, ehdottomia lemppareitani kokoelmasta ovat Yesterday sekä nimikkonovelli Miehiä ilman naisia.

02. Chimamanda Ngozi Adichie : Huominen on liian kaukana

Huominen on liian kaukana on se ensimmäinen novellikokoelmani, jonka luin tajuamatta ensin että olen lukemassa novellikokoelmaa. Tämän kokoelman lukemisesta on jo nelisen vuotta, ja suunnitelmanani on lukea nämä uudelleen tämän novellihaasteen aikana. Mielikuvissa kirja on eheä, koskettava ja Adichien tapaan hyvin vaikuttava ja voimakas, se sukeltaa ajankohtaisiin teemoihin paremman tulevaisuuden porteilla, mutta onko Amerikka automaattisesti se autuuden tuova vaihtoehto, voiko se tarjota jotain, mitä Nigeria naisiltaan vie?

03. Alice Munro : Liian paljon onnea

Ja sitten on Munro ja se kokoelma, joka oikeastaan sai minut ymmärtämään novellien päälle. Luin tämän muutamia kuukausia ennen blogini aloitusta, noin vuosi sitten. Rakastin erilaista lähestymistapaa, traagisia ihmiskohtaloita, mutta sitä ettei traagisuudella mässäilty vaan arkisen tarkkanäköisesti kurkistettiin hetkiin, jotka enemmän tai vähemmän suurista käännekohdista oli seurannut. Munro kirjoittaa käsittämättömän tarkasti ja arkea hienosti peilaten olematta silti lattea tai arkipäiväinen. Nämä novellit tärisyttävät, tuovat kokonaisia elämiä muutamiin sivuihin jättämättä silti mitään ärsyttävän epävarmoiksi, alleviivaamatta mitään ehdottomiksi tosiksi.


Yhteneiväisen kokonaisuuden muodostava, ensimmäinen lukemani Janssonin aikuisten teos on ollut minulle yksi tämän vuoden ehdottomasti tärkeimmistä kirjoista. Jansson sukeltaa kahden kuvitteellisen, ja silti niin kauniisti tunnistettavanoloisen naistaiteilijan yhteiselämään, ja hän tekee sen niin taitavasti ja samaistumispintaa tarjoten, että pitkästä aikaa tunsin kirjallisuuden parissa suurta lohdullisuutta. Lohdullisuutta siitä, että joku toinenkin ajattelee juuri samoin kuin minä, jossain on joku muukin juuri tällainen, enkä minä olekaan se oudoin ja erilaisin. Sen ja kerronnan ylipäätään Jansson tekee taitavasti, yhtä hienosti kun Toven vain voi olettaa tekevänkin.

ODOTETUIMMAT  KOKOELMAT



01. Gao Xingjian : Vaarin onkivapa

Vaarin onkivapa on pyörinyt hyllyssäni vuosia. Se on löytö kirjamessuilta, ajalta jolloin oman Shanghain-matkani ansiosta Kiina oli kiinnostavinta, mitä saatoin tietää. Ja onhan se sitä edelleenkin, monen muun asian seurassa, mutta tätä kirjaa en ole saanut aloitetuksi, en vaikka mikä olisi. Ensin se vain unohtui, sitten tajusin sen olevan novellikokoelma. Nyt otan kuitenkin tavoitteeksi saada tämän luettua ennen novellihaasteen päättymistä, haluan pitkästä aikaa sukeltaa Kiinan lähihistoriaan. 

02. Jhumpa Lahiri : Tämä siunattu koti

Lahiri ei vakuuttanut ihan täysin kesällä lukemallani Tulvaniityllä, mutta kiinnostus kirjailijan tuotantoa kohtaan jäi. Tämä siunattu koti on Lahirin palkittu esikoisteos, ja sen novellien sielunmaailma kiinnostaa, kurkistuksena Intiaan, siirtolaisuuteen ja niihin kolkkiin, joihin ei omassa arjessaan matkustamatta pääse.

03. Mika Waltari : Kuun maisema

Waltari on pitkään odottanut lukuvuoroaan kirjahyllyssäni, ja nyt novelleja/pienoisromaaneja sisältävä teos kiinnostaa erityisesti. Waltarin maailmaan sukeltaminen on aina yhtä rakasta ja herättelevää, ja koska tähän asti olen kirjailijalta lukenut vain pidempiä romaaneja, on seuraavaksi näiden lyhyempien vuoro. Tältä odotan paljon, kuten Waltarilta aina yleensäkin, mutta onneksi en ainakaan aiemmin ole koskaan joutunut pettymään.

04. Leena Krohn : Pereat mundus: romaani, eräänlainen

Krohn on kiinnostanut jo kauan, ja vaikka teokset osittain ainakin häilyvät novelli- ja romaanirajojen välillä, lasken nyt tämän tähän lyhytproosakategoriaan, ja toivon aloittavani kyseisen kirjailijan tuotantoon tutustumisen niin ikään tämän novellihaasteen aikana. Sen verran vahvalta ja houkuttelevalta kirjailijan tuotanto tuntuu, että saattaa ehkä olla jo aikakin.

Ja sitten vielä lopuksi, mitkä teidän ehdottomia novelli-/novellikokoelmasuosikkejanne ovat?

perjantai 11. marraskuuta 2016

JOHANNA SINISALO : ENKELTEN VERTA



JOHANNA SINISALO : ENKELTEN VERTA 
♥ ♥ ♥ ♥
 275s.
Teos 2011
Äänikirja

Sinisalo on kiinnostanut kauan. Siis aivan hurjan kauan, vuosia, ehkä toista kymmentäkin jo. Ennen päivän laskua ei voi oli useamman vuoden hyllyssäkin, mutta taisi lähteä tässä viimeisimmässä muutossa kierrätyskeskukseen lukemattomana. Enkelten verta kiinnosti, mutta kansi oli jotenkin luotaantyöntävä. Sankarit pyöri pitkään käsissäni kesällä kun puntaroin Suomalaisen kolmen pokkarin tarjouksen kanssa, mutta jäi sitten kuitenkin muiden tieltä. Mutta nyt, kun aivan muista syistä ja kokeilumielessä sain kirjabloggaajana maksuttoman testijakson BookBeatiin, halusin kokeilla elämäni ensimmäistä äänikirjaa, ja Sinisalo pääsi testiin. Ajattelin ensimmäisen työmatkan jälkeen, että kesken jää, sekä tarina että äänikirjakokemus, mutta tässä sitä ollaan, kolme päivää myöhemmin, kaikki aamulenkitkin Sinisaloa kuunnelleena, kirja loppuun asti luetettuna itselleni.

"Veren läpitunkevan kuparinhajun. Valkoiset roiskeiset seinälaatat, ruosteenväriseksi patinoituneen betonilattian, altaat, joissa lotkahteli limaisia sisäelimiä kuin groteskeja syvänmeren elämänmuotoja. Luusahojen parkaisut. Koukuissa riveissä riippuvat ruhot, rintaonteloitaan revittelevät, selkärankaan asti aukaistut, kulkemassa liukuhihnan välinpitämättömyydellä kohti ovea, jnka takana alkaa - äänekkäästi - päättäväinen rusahteleva pirstonta.

Katsoin Eeroa, ja Eeron suun ympärillä oli se pieni kireä piirre, jonka olin niin hyvin oppinut tuntemaan, ja hänen silmänsä väistivät omiani. Hänen kätensä oli Arin kädessä kuin siihen unohtunut löysä naru."

Sinisalon teos etenee kahden vuorottelevan osuuden väleillä, se kulkee pääsääntöisesti mehiläistenhoitoa harrastavan Orvon tuvassa 2010-luvun lopulla, päivästä 0 alkaen. Vuoroluvuin se taas poikkeaa Orvon pojan Eeron eläinoikeusteemaisessa blogissa, internetin virtuaalimaailmassa, jossa ajatuksia vaihdetaan postauksin ja kommentein. Kun Orvo löytää ensimmäisen mehiläispesänsä tyhjentyneenä sekä oman poikansa ekoterroristina internetistä, alkaa maailmalta pudota se pohja, jota ihminen niin sinisilmäisesti kuvittelee itsestään selvyytenä ikuisesti ylläpitävänsä, hallitsevansa alempiensa kustannuksella.

Sanotaan (muun muassa tämän romaanin takakannessa) Albert Einsteinin todenneen, että jos mehiläiset katoavat maapallolta, on ihmislajilla nelisen vuotta elinaikaa jäljellä. Ja koska pesäkadot ovat olleet todellisuutta jo meidän aikanamme, tarjoaa Enkelten verta melko voimakkaan spekulatiivisen ja aika dystooppisenkin kuvan tulevaisuudestamme maapallolla, jossa pölyttäjiä ei enää kaikilla mantereilla ole. Vaikka aika ei ole kaukana siitä hetkestä, jota nyt elämme, voisi tämä rinnakkaistodellisuus olla täysin totta. Ihmisen ahneus, oman edun tavoittelu, kaiken tieltään polkeminen ei voi johtaa mihinkään kovin hyvään, ja jos joku muu laji ei meitä huitaise tieltään, onnistumme takuuvarmasti tekemään sen aivan hyvin itsekin.

Tässä kirjassa oli hurjasti aspekteja, jotka kiinnosti. Oli suorantoiminnan eläinsuojelua, joka kärjistyy ekoterrorismiksi, koska keski-ikäisen heteromiehen oikeutta jokapäiväiseen pihviinsä ei saa loukata. Oli kuin pieni hipaus maagista realismia, vaihtoehtotodellisuutta, paikkoja, jonne maailmasta voisi kadota mehiläisemojen avulla. Romahtaneita talouksia, koska ruuasta on huutava pula. Hiljentäviä ajatuksia, että "no, kai sitä ilman hunajaakin pärjäisi", kun toinen huolestuu mehiläisten pesäkadosta. Niitä varsin vakavaksikin vetäviä hetkiä, kun oikeasti ymmärtää, mitä tarkoittaa jos maailmasta katoaa pölyttäjät, vielä se yksi eläinlaji, jonka ihminen on alistanut omien toimiensa orjiksi, muunnellut niin pitkälle, ettei sen ole edes mahdollista enää kestää sitä, minkä varaan olemme kaikkemme maapallolla laskeneet. 

Olen nyt hieman sattumaltakin lukenut lyhyehkön aikavälin sisällä kaksikin mehiläisten asemasta kertovaa teosta. Ja siinä mikä jäi totaalisesti puuttumaan ennakkohehkutetun Maja Lunden Mehiläisten historiasta, tarjosi tämä kotimainen sen vakuuttavuuden jo ensimetreiltä saakka. Sinisalo onnistuu luomaan voimakkaan ja rohkean maailman, vakuuttavankin, sellaisen, jossa mehiläisten katoamisen syyt ja seuraukset tulevat oikeasti iholle, ei hömppäviihteen lailla vain mukatärkeäksi taustahälinäksi kuin aiemmin viitatussa norjalaisteoksessa. Se laittaa aidosti teemansa vaakakuppiin, lukijansa varsin suuren palan eteen. Se haastaa ajattelemaan, tarjoaa näkökulmia niitä kuitenkaan tyrkyttämättä. Ja se onnistuu siinä missä eniten petyin aiemman mehiläisteokseni kanssa. Tämän kirjan soisi keikkuvan niillä myyntilistojen kärjillä, joita Mehiläisten historian uhottiin kotimaassaan hallinneen. Koska tämä, niin pelottavaa kuin se pahimmillaan onkin, saattaa oikeasti olla se aito mehiläisten historia. Meidän itse tieltään ajamana.

tiistai 8. marraskuuta 2016

SOILI POHJALAINEN : KÄYTTÖVEHKEITÄ

 

SOILI POHJALAINEN : KÄYTTÖVEHKEITÄ
♥ ♥ ♥ ( ♥ )
211s. 
Atena 2016
Arvostelukappale

Luulin jo "päässeeni" tästä syksyn uutuussumasta, vaihtaneeni vanhempaan kirjallisuuteen, lukevani luettavieni listaa tyhjäksi vähän sieltä vanhemmasta päästä. Mutta sitten tuli kirjamessut, hurjan mielenkiintoiset messuesiintyjät, heidän kirjansa arvostelukappaleina. Ja kun on juuri kuullut toisen kertovan omasta teoksestaan, ajatuksistaan sen synnystä, pienistä kipupisteistä kirjoittamisen kanssa, ei yhtäkkiä kiinnostakaan napata hyllystä sitä pitkään vaalittua Waltaria, vaan huomaa jälleen olevansa näiden uusien äärellä. Onneksi nämä ovat tänä vuonna olleet järjestään hyvin vahvoja, kotimaiset erityisesti.

Soili Pohjolaisen esikoisromaani kilpailee tänä vuonna Helsingin Sanomien esikoisteospalkinnosta, joka myönnetään ensi viikolla. Se ei ole finalistien joukossa aivan suotta, ja kuten kaksi aiempaakin lukemaani finalistia, Rytisalon Lempi sekä Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa, puhuttelee tämäkin teos lukijaansa monessa tasossa, monella tapaa. Ja siinä missä Lempi sukeltaa historiaan ja arvoituksellisen naishahmon kohtaloon, Kaksi ihmistä minuutissa käy kilpajuoksua lääketieteen tutkimusintressien kanssa, on Käyttövehkeet jotenkin hyvin vahvasti tässä ja nyt, nykypäivässä, arjessa, keskellä sitä näennäisen jokapäiväistä, mutta silti yksittäiselle ihmiselle niin suurta.

"Soitimme kasettia niin kovalla, että isä tuli valittamaan. Silloin soi 'Kirje kotiin'. 'Nyt pienemmälle se koilotus. Kuuluu tänne asiakkaiden puolelle ihan selvästi.' Isä oli vihaisen näköinen. Aina kun se näki, että minulla oli Repan kanssa tosi kivaa, se käski Repan johonkin sellaiseen hommaan, mihin minä en voinut mennä mukaan. 'Repan pitäs välillä tehdä töitäkin', se perusteli minulle."

Käyttövehkeet käynnistyvät kun parikymppisen Saanan isä kuolee vessan kynnykselle, saa massiivisen aivoverenvuodon ja kaataa perheen mahtimiehen lopullisesti hiljaisten joukkoon. Äiti on uuden miehen sekä asuntovaunuelämänsä kanssa Espanjassa, Veli taas kadonnut jo vuosia sitten. Yhtäkkiä onkin hautajaiset järjestettävänä, omaisuus realisoitavana, perunkirjoitukset pidettävänä. Ja jäljellä on vain kaikki se tyhjä, jonka eri tavoin elämästä kadonneet ovat jättäneet jälkeensä.

Välillä Pohjalaisen teksti ärsyttää. Se on vähän päälleliimatun karskia, sellaista muodikkaan rouheaa ja riisuttua, ja se toistaa kaikki mahdolliset, aivan puhkikuluneet sanonnat ja sananparret vähän ominaan. Ja siitä huolimatta, tai ehkä ennemminkin juuri siksi se on aivan mainion hieno ja puhutteleva. Se jättää tilaa samaistumiselle, tuttuudelle, vaikka olisikin itse ollut saman asian äärellä täysin eri syistä. Se tuo vaikeitakin asioita eteen mustan huumorin kautta, taitavasti niin, ettei syvissä vesissä uiskentelu aiheuta itselle tummia tunteita. Ja ennenkaikkea se toimii hyvin aitona ja realistisena ajankuvana, se jättää jäljen nykyhetkestä olematta kuitenkaan täysin kirja, jota voi ymmärtää vain omana aikanaan. 

Käyttövehkeitä on hyvin pirstaleinen romaani, mutta pirstaleistahan se todellisuuskin tahtoo olla. Hylkäämiskokemukset, huono itsetunto, mielikuvitusminät, niiden kaikkien yhteinen hauraus tulee jotenkin ronskilla tavalla kauniisti esiin, vaikka ne onkin paketoitu valtavaan määrään kiroilua, arkipulmia ja alkoholismia. Saana on kaikessa reppanuudessaan vahva ja todentuntuinen päähenkilö, ja vaikka olen hahmon kanssa täysin erilaisista lähtökohdista kotoisin, samaistuin hänen tunteisiinsa aivan valtavan paljon. Kun vain tulisi joku, joka rakastaisi ja ottaisi juuri tällaisena, huomaisi juuri minut, rakentaisi maailmansa juuri minun ympärilleni. Ei tämä mikään maailman omaleimaisin teos ollut, saati sitten se elämääkin suurempi, mutta arkinen, puhutteleva ja monella tapaa onnistunut se oli. Ennakko-odotuksista huolimatta pidin tästä yllättävän paljon, pidin, vaikka en kesken romaanin ajatellut pitäväni. Joskus se tavallinenkin on vain niin kovin hienoa ja kaunista.

torstai 3. marraskuuta 2016

TUULA-LIINA VARIS : HUVILA


TUULA-LIINA VARIS : HUVILA
 ♥ ♥ ♥ 
245s.
WSOY 2016
Arvostelukappale

Tuula-Liina Varis oli yksi minulle kirjallisen tuotantonsa puolesta etukäteen tuntemattomista kirjailijoista, joka Tammen & WSOY:n Kirjamessujen bloggariaamiaisella esiintyi ja kirjastaan lyhythaastattelussa kertoi. Ihan hirveän montaa sanaa Variksen ei teoksestaan tarvinnut sanoa, kun siitä jo kiinnostuin, kiinnostuin niinkin kovin, että se kiilasi suoraan lukulistani kärkeen kunhan vain Siilin eleganssista oli päästy. 

"En tulisikaan vaikka kultaisilla vaunuilla hakisivat. Minua ne ihmiset pelottavat, ne kyyditykset ja tihutyöt, kirjapainon poltot ja ihmisten pahoinpitelyt kaduilla ja toreilla keskellä kirkasta päivää ja kaikkien nähden. Sehän on kauheata. Kapinasta on tuskin selvitty, kun taas ovat toistensa kimpussa. Ei sellainen meno voi olla isänmaalle onneksi. Minä en voi ymmärtää, miksi sellaista toimintaa puolustetaan, miksi sitä myötäillään ihan eduskunnassa asti."

Nuori Raakel tutustuu serkkunsa kautta suureelliseen taiteilijaan, Aksel Korkeakorpeen ja ennen kuin huomaakaan, on tuon vanhemman miehen lumoissa, karhuntaljojen välissä, suuren huvilan emäntänä keskellä ei mitään. Eletään vuotta 1929, maailma on nuorelle ja naiiville Raakelille vielä suuria tunteita ja mittakaavattomuutta, se on sitä karua todellisuutta, kun haaveet itsenäisen ja modernin naisen paikasta suuren taiteilijan muusana vaihtuu huvilansa asumiseksi kolmestaan tyttärensä Leean sekä piikana toimivan Selman kanssa.

Huvila maalaa kauniisti Raakelin tarinan, romaanin kerronta on monella tapaa hurjan ihanaa. Kirjaa lukee suurella nautinnolla, tapahtumat soljuvat sopuisasti eteenpäin, ja vaikka tarina näennäisesti keskittyykin Raakeliin, jyllää historialliset tapahtumat aina Lapuan liikkeestä jatkosotaan saakka kirjan taustapauhuna. On muilutuksia, pahoinpitelyitä, suuren isänmaan rakentamista, Suurta Eurooppaa ja puhdasrotuista suomalaisuutta tavoittelevaa puolisoakin. On sitä samaa pelottavaa möyhäämistä, joka tuntuu pauhaavan taas yhä uudestaan, se pauhaa samalla tematiikalla, "Make America great again!" -iskulauseilla, jotka on vähän nolosti heitetty myös tiettyjen puolueiden lippalakkeihin Suomi-versioina. Ja siihen moni arvostelu tämän kirjan kanssa on palannutkin,  menneisyyden ja nykyisyyden samankaltaisuuteen, siihen, mitä Varis itsekin toteavasti bloggariaamiaisella kertoi, aivan kuin ihmiselämässäkin, jokaisen sukupolven on aina itse tehtävä ne samat virheet uudelleen. Ja onhan se varsin pelottavaa, noin pidemmän päälle ajatellen.

Mikään kovin lohduton kirja tämä ei ollut, eikä se lopulta ihan kauheasti sinne pauhun uumeniin sitten uponnutkaan. Alkuun pidin tästä kirjasta hurjasti, pidin sen ensimmäisestä osasta, joka kertoi asioista Raakelin näkökulmasta. Leean ja etenkin Selman näkökulmiin saapuessa kaikki oli kuitenkin jo pureskeltu ja taputeltu, eikä tuo hieman irrallinen kokonaisuus oikein minun silmiini toiminut, olisin suonut tarinan pysyttelevän yhdessä näkökulmassa loppuun saakka. Tokihan tällä ratkaisulla saatiin hieman erilaisia asioita auki, mitä vain se ensisijainen olisi tarjonnut, mutta senkin olisi ehkä voinut rakentaa jotenkin taitavammin. Mutta vaikka kokonaisuus ehkä jäikin ihan himpun verran laimeaksi, kyllä minä tästä pidin. Se toimi mainiona välipalakirjana, sujuvana lukujumin poistajana kun hetkeäkään ei mikään sen kanssa takunnut. Ja niin, onhan se tausta-aiheiltaan myös varsin tärkeiden asioiden ytimessä jatkuvasti. Kun vielä ymmärrettäisiin ottaa opiksi niistä jo koetuista virheistä, eikä aina väen vängällä tehdä itsekin uudelleen. Isänmaallisuus osaa olla aatteena välillä hurjan pelottavien sävyjen tummentama. 

tiistai 1. marraskuuta 2016

MURIEL BARBERY : SIILIN ELEGANSSI


MURIEL BARBERY : SIILIN ELEGANSSI
 ♥ ( ♥ ) 
374s.
Gummerus 2010
Alkuteos: L'élégance du hérisson (2006)

Euron kirppislöytö hetkeltä, kun missasin junan ja jouduin jäämään työpaikkani lähelle odottamaan seuraavaa. Toive jostain keveän lumoavasta, muutaman lempikirjabloggaajani suosikkikirjan muuttumisesta merkitykselliseksi myös minulle. Odotuksia hetkistä, jotka tuntuvat Pariisin auringonlaskuilta, ajatuksia maailmasta, joita en itse olisi osannut ajatellakaan. Tätä ja varsin paljon muuta, ehkä hieman kohtuuttomastikin odotin Siilin eleganssilta. Alku tempaisi mukaansa kauniisti, antoi vastapainoa pimeälle ja hektiselle arjelle, mutta kovin pitkälle en näissä nautinnoissa kuitenkaan tällä kertaa päässyt.

"Tämän päivän syvällinen ajatus kuuluu siis: ensimmäisen kerran tapaan jonkun joka yrittää selvittää mikä ihminen on ja näkee muita kauemmas. Minusta se on syvällistä, vaikka saattaa vaikuttaa kliseeltä. Mehän näemme vain sen mitä odotamme näkevämme,  ja pahinta on ettei muu edes kiinnosta; samat peilit näyttävät aina saman kuvan, oman kuvamme, jota emme kuitenkaan tunnista. Jos tajuaisimme sen, jos tiedostaisimme että katselemme toisessa vain itseämme ja olemme yksin erämaassa, meiltä menisi järki."

Pariisilaisen hienostokerrostalon ovenvartijana on himpun yli 50-vuotias Renée, leskeksi toistakymmentä vuotta sitten jäänyt rouva, joka esittää mainiosti osaansa yksinkertaisena, mutta rehellisenä työläismuurahaisena rikkaiden kuningattarien jaloissa. Pinnan alla piilee kuitenkin sivistynyt ja kultturelli ihminen, persoona, jota Renée kaikin voimin piilottelee muulta maailmalta. 

Samassa talossa asuu nelisataneliöisessä luksuslukaalissa 12-vuotias ministeri-isän ja kymmenen vuotta masennuslääkkeitä popsineen hienostorouvan erittäin älykäs tytär, joka kokee maailman niin jonninjoutavan turhana, että odottaessaan päivää, jolloin aikoo sekä tappaa itsensä että tuikata koko asuntonsa tuleen, hän kirjoittaa päiväkirjaansa syvällisiä ajatuksia koettaen löytää kauneuden, jonka vuoksi muut jaksavat elää. 

Ja toki, jossain hieman kirjan puolivälin jälkeen, kuvioihin astuu japanilainen Kakuro Ozu, joka, ah, niin ihanaa ja ilmiömäistä!, pelastaa koko kuvion, paljastaa todelliset kasvot maskien takaa, riisuu keisarin alastomaksi kansalaistensa eteen.

Ihanaa. Vai...?

Älykästä (tai no, "älykästä") hömppää, sitä tämä kirja ennen kaikkea oli. Ja se olisi ollut aivan ok, jos se olisi antanut jotain uutta. Jos se olisi jaksanut tarjoilla uuden näkökulman kun tarkastellaan eurooppalaisia luokkaeroja, jos se olisi kannatellut henkilöitään hieman omaperäisemmin. Ehkä tästä tähänastisestakin se jo peilautuu, mutta en siis ollut tämän kirjan mikään kaikkein suurin fani. 6 vuotta sitten ilmestyttyään ja tuoreeltaan luettuna se olisi ehkä puhutellut enemmän. Tai sitten ei. Tässä oli paljon aineksia, mistä olisin voinut pitää, mutta oikein miltään kantilta katsottuna se ei riittänyt tarpeeksi korkealle.

Jos antaisin tästä kirjasta hampurilaispalautetta, ensin hyvää, sitten kritiikin ja lopuksi vielä pienen hyvän, sanoisin, että olihan se ihanan rauhallinen. Siinä oli tavoiteltu kauneutta ja syvyyttä arkisessa muodossaan, ja vaikka niiden liikkeet eivät minulle asti yltäneetkään, luulen kyllä löytäneeni nekin sävyt, jotka tästä kehutun teoksen ovat tehneet. Ja sitten toisaalta taas tämä romaani oli kuitenkin aika kömpelö ja no, hieman jonninjoutava. Se "katsokaa, stereotypisten luokkaerojen takana voi olla muutakin kuin pinnalta uskoisi!!" -sanoma paketoitiin sellaiseen määrään hallelujah-huutoja ja valmiiksi pureskeltuja "viisauksia", että minua lähinnä harmitti etten saanut ajatella ja oivaltaa itse. Syvät ajatukset, kulttuurin pohdinta, erilaisuuden hyväksyminen, ennakkoluulojen totaalinen murtaminen, kaikki ne olivat käsillä, mutta kun ne olivat niin ilmeisiä ja kliseisiä, niiden massamarssitus vuoron perään luettavaksi lähinnä haukotutti. Ja niin, jos tarkoituksena on luoda syvä ja ajatteleva hömppäromaani, kannattaa ehkä paneutua sitten siihen kunnolla. Nyt tämä oli lähinnä yhdistelmä keskinkertaista viisautta ja höhliä, jopa vähän itkettävän ennalta-arvattavia juonikuvioita. Mutta silti, on tässä varmasti hienoutensakin, vaikkei se minuun kolahtanutkaan. Jossain tietyssä hetkessä tai vähemmän asioita omatoimisesti pureskelleena olisin tästä ihan varmasti nauttinutkin. Ja koska onhan röyhkesti samaan kastiin niputtamillani Coelhon Alkemistilla sekä Nichollsin Sinä päivälläkin lukijansa, on tälläkin ihan varmasti. Minä se en vain nyt ollut.

maanantai 31. lokakuuta 2016

LOKAKUUN LUETUT JA MUUT KUUKAUDESSA OIVALLETUT ASIAT


Lokakuu on aikaa, jolloin minä kävisin talviunille, jos se ihmiselle edes hieman lajityypillisempää käytöstä olisi. Nappaisin makuuhuoneen nurkkaan paksun peiton, söisin muumien tapaan kuusenneulasia vatsan täyteen, iskisin unimaskin silmille ja nukahtaisin herätäkseni vasta kevään ensimmäisenä päivänä, sinä samaisena, jolloin västäräkit palaavat Suomeen, lumi on vain hiljainen muisto talvesta ja joku soittaisi sillankaiteella kauniita kevätlauluja, huuliharpulla tietenkin. Mutta koska se nyt ei ihan sosiaalisten normien mukaan jostain kumman syystä ole täysin ok, hautaudun muuten vain kotiin (ihan kuin en olisi sinne hautautunut 11 muuankin kuuna vuodesta, hmm), katson TV:sta tolkutonta hömppää ja yritän nukkua vähintään sellaisia yöunia, joilla juuri ja juuri selviää sosiaalisesti aika vaativasta työstä, mielellään vähän niistä opinnoistakin ja jos todella hyvä tuuri käy, jonkinlaisesta sosiaalisesta elämästäkin. Vaikka harvemmin kyllä käy, varsinaisesti. Mutta sekin on ihan ok.


 

Mitä pimeämpää on, sen enemmän annan ulkoisten asioiden vaikuttaa itseeni. Sään, uuvuttavan ilmapiirin, tekemättömien tehtävien, vaikka toisin kuin ikinä aiemmin, olen niistäkin tehnyt 90% viikkoja ennen viimeistä takarajaa. Tähtään nykyään vähän liian korkealle, tavallaan, en tyydy "olen vain töissä täällä asenteeseen", vaan uppoudun niin intensiivisesti, ettei muulle jää tilaa. Teen päälle koulutehtävät ajatuksella, että vain kiitettävä kelpaa kun nyt kerran taas ollaan opiskelemaan päästy. Olen aina ollut jossain syvällä sisimmissäni varsin tunnollinen, ennen se ei tosin ole hirveästi opinnoissa näkynyt. Ja nyt kun se näkyy, kaipaan sitä vanhaa, rennompaa otetta, sitä, jossa arvosana on toissijainen asia, liian usea torkutus aamuluentoa tärkeämpi, sellainen hälläväliä-asenne yleisempi tässäkin asunnossa. Yhtäkkiä olen muuttunut äärimmäisiin vieväksi nipottajaksi, ja se näkyy niin koulutehtävissä kuin siinäkin saako astiat olla sohvapöydällä viittä minuuttia sen jälkeen kun niiden käytön on lopettanut. Ei muuten saa. Ja siitä, jos mistä tulee itsellekin pää vähän kipeäksi. Siitä nipottamisesta siis.

'

Nyt viikonloppuna päätin, että saa riittää. Tai oikeastaan päätin sen jo toissaviikon viikonloppuna, mutta se päätös taisi unohtua jo maanantaiaamupäivään mennessä. Mutta nyt istahdin Kirjamessujen bloggaajatapahtumiin takariviin, kävin muutaman kohteliaan small talkin, poistuin paikalta hieman ennen muita, jätin yhteismiittingit väliin ja nautin ihan vain kirjailijoiden kuuntelusta sekä uusien kirjojen painosta kangaskassissani. Nautin siitä ilmapiiristä, joka noissa kirjabloggaajatapahtumissa oli, siitä, että sain rauhassa olla sosiaalisesti vähän kauempana, hymyillä ehkä ujosti tutuille kasvoille, moikata kaikkein tutuimpia, mutta ihan silti vain olla. Toki jonain hieman vähemmän väsyneenä aikakautena olisi oikeasti ollut erityisen ihana myös tutustua toisiin bloggaajiin, ottaa hieman enemmän kontaktia, saada aidosti kasvoja upeiden blogien taakse, mutta nyt minusta ei siihen ihan varsinaisesti ollut. Eikä se edes ihan kamalasti harmittanut, ei, koska tiesin, että omat sosiaaliset panokseni ovat sen verran lopussa, että ne keskustelut ja tapaamiset eivät olisi siihen kaikkein hedelmällisempään osaan edes osaltani päässeet. Ehkä ensi kerralla, toisissa tapahtumissa, uusilla messuilla, kenties. Ja täällä blogeissa, edelleen, koska täällä se on itsellenikin kaikkein luontevinta. Rauhassa, kotona, hyvän olon ympäröimänä ilman ihmisvilskettä ja hulinaa. 


Ja ainoa hetki kun oma pienimuotoinen rajoittuneisuuteni harmitti, oli messuilta poislähtiessä kun Tommi Kinnunen tuli pressitilan narikoilla vastaan ja katsoi pitkään silmiin. Siinä olisi voinut vaikka jotain hieman sanoakin, mutta jäi sitten sanomatta. No, ensi kerralla sitten, sitäkin.

(Niin, ja luin minä muuten lokakuussa muutaman kirjankin. Ihan sopivan määrän, jos miettii, että saman kuun aikana tuli tehtyä neljä opintokäyntiä, kuunneltua 15 tuntia luentoja, luettua lähes kokonainen tenttikirja aamubussissa ja sen kaiken päälle vielä muutettua ihan järjetön määrä pahvilaatikoita 30m2 pienempään asuntoon kuin se, jossa oli viimeiset 1,5 vuotta asunut. Ja ne kirjathan ovat tuttuun tapaan postauslinkkeineen tässä. Paitsi viimeisin, josta kirjoitin juuri postauksen, onnistuin kadottamaan sen, enkä jaksanut motivoitua kirjoittamaan samaa uudelleen. Yritetään myöhemmin tällä viikolla uudelleen.



Obiomasta pidin, kovasti, sitä suosittelisin esimerkiksi kaikille. Haahtela olisi saattanut toimia jonain toisena hetkenä, ehkä esimerkiksi juuri sieltä talviunilta nousseena. Pulkkinen taas lässäytti kaikki odotukset maan rakoon, ja päätin ottaa hieman etäisyyttä koko kirjailijaan. Ei meissä ehkä sittenkään ole lempikirjailijamaista ainesta yhdessä hänen kanssaan, vaikka Totta pysyykin edelleen yhtenä vuoden tärkeimmistä kirjoista. Paras mahdollinen maailma oli taas ehkä yksi suurimmista pettymyksistä, mutta onpahan meriittejä sitten Pulkkisella suuntaan jos toiseenkin.)